perjantai 21. heinäkuuta 2017

Nälkävuoden profeetta


1 Kor.13:9 sanoo että profetoimisemme on vajavaista. Joskus voi kyllä käydä niinkin, että profetoiminen osuu kohdalleen, mutta tulkinta onkin se, mikä on vajavaista.

Mirkka Lappalaisen tietokirja Jumalan vihan ruoska, joka kertoo 1600-luvun nälänhädästä Suomessa sisältää mielenkiintoisen ja tästä esimerkiksi kelpaavan yksityiskohdan sen ajan tapahtumista.

Yksi vaikuttavimmista toteutuneista profetioista tapahtui Tukholmassa 1697. Se oli suurien nälkävuosien aikaa, ilmasto oli sekaisin ja useampi hallainen kesä hävitti viljan ja muunkin syötävän. Tuhoa lisäsi huono hallinto, joka esti kunnollisten avustusten jakamisen ja yläluokan ahneus, joka hamusi vähäiset avustukset itselleen niin ettei oikeasti tarvitseville jäänyt mitään. Kerrotaan, että nälkävuosienkin aikana papisto kasvatti ihraa poskiinsa ja aateli vietti juhlia samaan aikaan kun rahvasta kuoli kuin kärpäsiä.

Sinä vuonna kuoli myös valtakunnan kuningas, Kaarle XI. Kohtalonomaisesti ylellisyyden keskellä elänyt ylimys menehtyi vatsasyövän aiheuttamaan nälkäkuolemaan.
Siinä oli jo kosmista koston makua. Mutta ei siinä kaikki.

Pian kuninkaan kuoleman jälkeen Tukholmaan ilmestyi mies, joka alkoi levittää profetiaa, että Jumala on vihastunut ja merkiksi tästä, että tämä oli Jumalan sanaa, kuninkaan linna palaisi kuninkaan ruumiin vielä ollessa siellä.

Ja yllätys, yllätys, vain muutamia päiviä tämän julistuksen jälkeen syttyi tulipalo ja kuninkaan linna todellakin paloi. Hautausta odottava kuninkaan ruumis sentään viime hetkellä saatiin pelastettua liekkien keskeltä.

Näin tarkkaan osuneesta ennustuksesta tuli koko kaupungin puheenaihe ja profeetta haettiin valtakunnan ylimpien kuulusteltavaksi. Tämä ilmoitti, että Jumalan viha johtui siitä, että köyhiä ja rahvasta kohtaan tehtiin vääryyttä.

Se ei kuitenkaan sopinut valtaapitävän aateliston ja papiston etuihin, että Jumala pitäisi sorretun kansan puolta. Olihan senaikaisen teologian mukaan säätyjako, jossa ylimystö eli ylellisyydessä ja alemmat luokat köyhyydessä Jumalan määräämä järjestys.
Niinpä kiireesti profeetta julistettiin mielipuoleksi ja papit kirkoissa saarnasivat koko sanoman päinvastoin: kuninkaan kuolema ja linnan palo olikin Jumalan lähettämä merkki ei kurjien sortamisesta vaan alemman rahvaan synnillisyydestä.

Periaate että profetioiden oikeellisuus tarkistetaan Raamatun sanalla kuulostaa kyllä hyvältä. Siinä on kuitenkin osattava tehdä ero Raamatun sanan ja sanan tulkinnan välillä. Ne kun eivät aina ole yksi ja sama asia. Ettei käy niin kuin Tukholmassa.


-Ulla Rautiainen-

tiistai 18. heinäkuuta 2017

En minä mutta ne muut...


Maailma ei ole unohtanut:
ristiretkiä, miekkalähetystä, noitavainoja, juutalaisvainoja, säätyjakoa, orjuutta, naissukupuolen alistamista...
..kaikkia näitä asioita, joita on tehty (viimeksi mainittua tehdään yhä) Jumalan nimissä ja Raamattuun vedoten.

Kun tulee puheeksi joku kristittyjen tekemä vääryys, singahtaa usein esille kuin automaatista vastaus, että nepä eivät olleetkaan oikeita, uudestisyntyneitä uskovia. Vastaus on kätevä; se ensinnäkin vapauttaa meidät (jotka olemme oikeita, uudestisyntyneitä uskovia) siitä vastuusta, mitä tunnustamamme uskon nimissä on tehty ja toiseksi käänteisesti ilmoittaa, että me emme mitään noin kamalaa tekisi (paitsi tuota viimeksimainittua).

Emmekö?
Suojaako se, että on oikea uudestisyntynyt uskova harhaoppeihin sortumiselta, väärältä raamatuntulkinnalta ja kauheuksien tekemiseltä?
Ja kuka määrittelee sen, kuka on oikea uskova?
Minä itse?
Oma seurakuntayhteisöni?
Naapurikirkkokunta?
Yleensä jokainen uskova ajattelee itse olevansa se oikein ja ehdottomasti Pyhän Hengen ohjauksessa oleva kristitty. Ja kun jokainen ajattelee niin, niin kukaan ei tunnista itseään siksi väärällä tavalla uskovaksi. Eikä niinollen tekojaan vääriksi.

Ristiretkeläisetkin uskoivat itse olevansa oikeita uskovia.
Noitienmetsästäjät uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Alempia säätyjä sortavat aateliset uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Orjanomistajat uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Natseissakin oli niitä, jotka uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Naisilta alamaisuutta vaativat seurakunnanjohtajat...

Onko niin, että kun olen oikea uskova, ei ole mahdollista, että tulkitsisin Raamattua ja Jumalan tahtoa väärin, että tekisin asioita väärin, että tekisin jopa todella kauheita tekoja?

Aika suuruudenhullu ajatus. Sehän on kuin sanoisi, että olen jo tullut täydelliseksi, eikä minussa ole mitään vajavuutta, että minulla on kaikki tieto hallussa ja että olen synnitön. Kuka näin suorin sanoin ilkeäisi sanoa moista? Kiertoteitse näin kuitenkin usein sanotaan.

Että pahojaan tekee vain ne, jotka eivät oikeita uskovia ole. Eli että oikeat uskovat eivät tee pahoja. Eikä silloin tarvitse tarkistaa, mitä lajia omat tekoni ovat.
Olenhan sentään oikea, uudestisyntynyt uskova.
Toisin kuin ne muut.


-Ulla Rautiainen-

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Korruptoituneita pelejä


Opin tänään tyttäreltäni jotain ennentietämätöntä.
Että yksi viihteellisimmistä asioista (joille tyttäreni hekottaa kuin heikkopäinen), jos pitää creepy-huumorista (kuten hän näyttää pitävän) on korruptoituneet videopelit.

Niitä syntyy, kun videopeli levyyn tulee naarmu. Naarmu pilaa koko levyn sisällön, pelin todellisuus hajoaa, muuttuu houruisen arvaamattomaksi surrealistiseksi helvetiksi, jossa maisemat ja hahmot muuttavat muotoaan, venyvät ja paukkuvat, vajoavat maan sisään, leijuvat ilmassa, kuolleiden armeijat saattavat käydä seuraamaan, tapahtumat ovat kuin painajaisunessa tai huumetripissä.

Youtubesta löytyy runsaasti näytteitä korruptoituneiden pelien outouksista. Esimerkiksi tässä on lapsille tarkoitettu peli, joissa hahmot vääristyvät aavemaisiksi kauhistuksiksi:
https://www.youtube.com/watch?v=EzQiQ1pVlN8

Tässä tapauksessa:
https://www.youtube.com/watch?v=inkj4yop5P8
kammottava hahmo ui ilmassa paikalle, lausuu ”The gods know what you've done” ja leijuu pois.
That'd be enough to turn even the most hardcore atheist into a believer, sanoo joku kommenttiosuudessa.

Voi korruptoitunutta peliä silti pelata, mutta siinä onkin omat haasteensa.
Joidenkin mielestä ne ovat jopa kiinnostavampia kuin kunnossa olevat pelit.

Siitä herää kysymys, olemmeko itse tällaisessa pelissä.
Senverran omituiseksi maailmamme joskus käy.
Ehkä todellisuutemme onkin suuri videopeli, johon syntiinlankeemus-tapahtuma raapaisi naarmun, vääristi alkuperäissuunnitelman ja korruptoi helvetillisen omituiseksi.
Siksi maailmassamme tapahtuu outoja asioita.
Yritä siinä sitten selviytyä järkevästi.


-Ulla Rautiainen-

PS. Tähän liittyvä runo löytyy tuosta linkistä:
 http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2017/03/turmeltu.html

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Eichmann Jerusalemissa


Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä on viimeinkin suomennettu. Jo oli aikakin, sillä englanniksi se ilmestyi jo vuonna 1963.

Pitkä viive on kummallista. Teos on hyvin tunnettu ja sen väitteisiin ja viittauksiin törmää vähänväliä missä jotenkin pahuuden olemusta tutkitaan ja käsitellään. Saattaa olla, että kirjan ajoittain sarkastinen tyyli ja purevan terävät huomiot koettiin kiusallisiksi suomalaisissa kustantamoissa. Suomi kun kuitenkin oli ollut Natsi-Saksan liittolainen.

Kirja on nyt lopultakin suomeksi saatavissa ja on sisällöltään erinomaisen ajatuksia herättelevä.
Teos on kertomus juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille vastanneen Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä. Eikä pelkästään siitä, vaan arvostelma ”koko 1900-luvun eurooppalaisesta poliittisesta kulttuurista ja sitä vaivanneesta itsepetoksen sävyttämästä arvostelukyvyn puutteesta”, kuten takakansiteksti sanoo.

Hannah Arendt loi käsitteen ”pahuuden arkipäiväisyys”. Pahuudesta, josta todellakin puuttuu kaikki mefistomainen loistokkuus, vaan joka on pelkkää tyhmyyttä, ajattelun puutetta ja auktoriteettien sokeaa tottelemista.

Tietysti herää kysymys, oliko Eichmann todella niin puupää, millaisena Jerusalemissa esiintyi. Ehkä vanha valehtelija joko yritti kerätä myötätuntoa yksinkertaisen hölmän imagollaan tai käsitti tilanteensa toivottomuuden ja piti koko oikeutta pilkkanaan höpisemällä mitä sattuu.

Jokatapauksessa kirja on kiinnostava (ja varoittava) tutkielma Eichmannin persoonasta. Siitä, kuinka tavallinen ihminen sopivissa olosuhteissa muuttuu pahan ruumiillistumaksi.

Itse sitä huomaamatta.
Viimeiseen asti Eichmann itse nimittäin kiisti syyllisyytensä. Omasta mielestään hän oli ”harhaluulojen uhri”, hän ei koskaan ollut juutalaisvihaaja, päinvastoin hän oli ”auttanut”!!!! ja ”pelastanut”!!!! juutalaisia. Hän oli vain syyllistynyt käskyjen tottelemiseen ja totteleminenhan oli hyve, muut natsijohtajat olivat käyttäneet hyväksi hänen hyveellisyyttään. Hän kärsi muiden tekojen puolesta, oikeudenkäynti oli epäreilu ja tuomio epäoikeudenmukainen... jne... jne...
Siitä voikin pohdiskella, kuinka pätevä itsekukin on omaa itseään arvioimaan.

Eichmann on tietenkin äärimmäinen esimerkki itsepetoksesta.
Vai onko?

Eichmannissa hätkähdyttävää on juuri hänen tavallisuutensa. Hän ei ollut murhanhimoinen hullu (hänet tutkineet psykiatrit julistivat hänet mieleltään terveeksi) eikä erityisen pahantahtoinen. Hän vain oli mies, joka halusi olla kunnon kansalainen ja tehdä työnsä hyvin. Hän oli ratas byrokratian koneistossa, virkamies, joka ei kokenut olevansa vastuussa ylemmältä taholta tulleiden käskyjen toteuttamisesta.

Eichmannin moraalisen romahduksen mahdollistaneita luonteenpiirteitä olivat:
mielikuvituksen puute,
kyvyttömyys nähdä asioita muiden näkökulmasta,
todellisuudesta vieraantuminen (jopa teloituspaikalta hänestä jäi sellainen mielikuva, ettei hän täysin käsittänyt näitten olevan hänen hautajaisensa),
valheellisuus (koko oikeudenkäynnin ajan aina teloituspaikalle asti hän puhui niin pahasti ristiin että tuomarit olivat ihmeissään hänen absurdien toinen toistaan kumoavien lausuntojensa kanssa)
ja ennenkaikkea auktoriteettien kyselemätön totteleminen, joka sokaisi moraalisen arvostelukyvyn.
Hänen pahuutensa ei ollut varsinaista häijyyttä vaan ajattelun puutetta. Hän ei koskaan pysähtynyt miettimään, mitä oikeastaan teki eikä sitä, oliko valmis kantamaan vastuun tekojensa seurauksista.

Ei mitenkään epätavallisia ominaisuuksia.
Sitä on syytä miettiä.
Että kuinka moni meistä toisenlaisissa olosuhteissa...?

Eichmannin onnettomuus oli, että hän päätyi häviäjien puolelle. Jos sodan lopputulos olisi ollut toinen, voimme kuvitella vastaavanlaisen oikeudenkäynnin Japaniin, jossa atomipommin pudottamisen organisoineet olisivat olleet tuomittavina ja kansakuntien kauhisteltavina.

Arendtin kirjan paras anti ei olekaan pelkän yhden miehen tarkasteleminen, vaan lukijan haastaminen miettimään laajemmin yksittäisten tekojen moraalisia valintoja. Kuinka itse olisit toiminut vastaavissa olosuhteissa? Tai kuinka selkeästi näet omissa olosuhteissasi hyvän ja pahan eron ja kuinka valitset niiden välillä?

Vai valitsetko lainkaan?
Juuri se, valitsemattomuus nimittäin oli Eichmannin ydinsynti, joka teki hänestä pahan käsikassaran. Hän antoi olosuhteiden viedä ja mukautui vallalla olleeseen toimintatapaan.


-Ulla Rautiainen-

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Tähtiruno


Sinä iltatähden ohjaaja,
ja aamutähden nostattaja.
Oma syyllisyytenikö
saa näkemään Sinut
lainlaatijana,
tuomarina,
kostajana,
ankarana isäntänä
paheksumassa kelvottomia palvelijoitasi.

Vaikka juuri Sinä olet se,
joka peset tähdet,
sytytät ne loistamaan,
ja kohennat niiden kirkkautta.

Sinä, joka olet
itse kärsivällisyys ja ymmärtäväisyys.
Sillä ilman armoasi
palava oikeudenmukaisuutesi
olisi jo aikaa sitten tuhonnut meidät.



-Ulla Rautiainen-

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Jumala armahtaa


”...hän (Jeesus) oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh 1:14)
Armo on:
Mitä Jumala pitelee kädessään tarjoten ihmiskunnalle.
Pakotie tuomituille jotka eivät ikinä pystyisi velkaansa maksamaan.
Puhtaampaa kuin valo.
Kirkkaampaa kuin tuli.
Viaton veri puuta pitkin valumassa synnin saastuttamaa maata puhdistamaan.

Anteeksianto on uhrien tehtävä, ei jonkun sivullisen. Jos A tekee pahaa B:lle, ei C voi antaa anteeksi, koska ei ole asianosainen. Se olisi röyhkeätä B:n oikeuksien loukkausta.
Siitä Jumalalle tuli ongelma. Koska ihmisten pahanteko kohdistuu toisiin ihmisiin, ei Jumalaan, joka on liian ihmisten kosketuksen ulottumattomissa, ettei häntä ihmisvoimin voisi mitenkään vahingoittaa.
Siksi Jumalan piti tulla ihmiseksi, kärsiä ihmisten tekemä paha omaan ruumiiseensa kohdistuen ja lunastaa siten asiavaltuutus anteeksiantoon. Ristille naulittu Jumala ei enää ollut ulkopuolinen maailman kärsimyksiin, ei henkilö C, vaan uhrien joukossa.

Ja Raamattu antaa ymmärtää, että siinä ristiepisodissa ei hän kärsinyt pelkästään itseensä kohdistuvaa pahantekoa, vaan kaikki maailman synti, menneet, olevat ja tulevat paiskattiin hänen kannettavakseen, eli kaikki paha mitä maailmassa on ikinä tehty ja tultaisiin tekemään.
Se antoi hänelle oikeuden anteeksiantoon sellaisestakin, joka ei siinä hetkessä suoranaisesti hänen henkilöönsä kohdistunut.
Koska se kuitenkin jollakin ihmissymmärrystä mystisemmällä tavalla kuitenkin kohdistui juuri häneen.
Ja jollain vielä mystisemmällä tavalla hän siinä samassa oli myös henkilö A, sijaiskärsijä kaikista maailman synneistä, jota rangaistiin kaikkien muiden puolesta. Hänellä totisesti on näkökulmaa rikoksen molemmille puolille.

Armahdus ilman totuutta on kuitenkin mielivaltaisuutta, jossa oikeus sivuutetaan ja pahuus hyväksytään. Siksi tuomionkin täytyy tulla. Anteeksipyyntö ei ole keino vaientaa uhrit ja livahtaa tekojansa seuraavasta vastuusta. Paha täytyy tunnistaa pahaksi. Uhrien kärsimysten täytyy tulla näkyviksi ja pahantekijöiden tultava tietoisiksi aiheuttamastaan kärsimyksestä. Katumuksen täytyy olla aitoa ja sisältää halun hyvittää aiheutetut vahingot. Vasta sen jälkeen voi oikea anteeksianto ja armo olla mahdollinen.

Jumalan Tuomio on luultavasti sellainen. Tilaisuus, jossa jokaikisen maaplaneetalla eläneen ihmisen sekä kokemat että tekemät niin hyvät kuin pahat teot tuodaan esille, tarkastellaan, punnitaan ja arvioidaan.
Ehdottoman oikeudenmukaisesti lähtökohdat, olosuhteet ja edellytykset huomioiden.
Jokainen, joka on kärsinyt vääryyttä, saa lohdutuksen, että hänen kärsimyksensä on huomioitu ja tunnustettu todeksi. Jokainen väärintekijä joutuu syytetyksi tekemästään vääryydestä, niistäkin, joita ei ollut eläessään edes huomannut tai käsittänyt vääriksi.
Kaikki selvitetään, mitä on tehty niin välillisesti kuin välittömästi ja miten se on vaikuttanut muihin elollisiin.

Niille, jotka jo eläessään ovat ottaneet tarjotun armon vastaan, tuomio on vapauttava. Niille jotka eivät, niin mitä..?

Ehkä helvetti on eletyn elämän kaiku, olotila, jossa kaikki se paha, jota on eläessään muille tehnyt, kimmahtaa vastaan ja tapahtuu nyt itselle. Niin kuin Obadjan 15 jakeessa sanotaan: ”Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi”.
Siinä olisi kyllä oikeutta.

Ja totuutta niille, jotka ovat niin kovapäisiä, etteivät tunnista pahaa pahaksi ennen kuin se omalle kohdalle osuu. Kosto ei siinä tapauksessa ole jotain, jolla uhrit vuorostaan pääsevät aggressioitaan toteuttamaan, vaan niin kutsuttua kokemuksellista oppimista.

Sitten herää kysymys, miksi anteeksipyyntö pitää tehdä jo tässä elämässä. Eikö armonanomusta itse tuomioistuimen edessä jouda jättämään?
Voisihan odottaa kunnes kortit on käännetty ja katsoa, onko sitä lopputilintarkastusta tulossa ollenkaan, ettei tarvitsisi turhaan tuhlata elämäänsä siivosti elämiseen.

Niinpä. Siksi.
Ehkä Jumalalla on senverran kyyninen käsitys ihmisistä, ettei luota kovinkaan monen pelkästä rakkaudesta häneen viitsivän hänen alkeellisimpiakaan käskyjä noudattaa. Joka tilanne johtaisi maailman vielä pahempaan kaaokseen kuin missä se nyt on.

Ehkä olisi hyvä, että anteeksipyyntö olisi aito katumus. Oloissa, joissa se vielä on vapaaehtoista ja joissa on vielä mahdollista hyvittää jotain tai ainakin lopettaa väärinteko. Ehkä sitten, kun seisomme sielu paljaana ja syytettyinä liekkivaltaistuimisen Jumalan kaikkinäkevän silmän edessä, ei katumus enää ole todellista, sillä siinä jokainen jokatapauksessa tunnustaa mitä tahansa omasta mielipiteestään riippumatta.

Mitä merkitystä tai järkeä kuolemaaedeltävällä elämällä muutoin edes olisi?


-Ulla Rautiainen-

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Jumala ragee

”Hänellä (messias) on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatantereensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassa tulessa. Antaen myös muita kehoituksia hän (Johannes Kastaja) julisti kansalle evankeliumia.” (Luuk.3:17-18)
Jos tämä oli evankeliumi eli ilosanoma, niin mitkä mahtoivat olla huonot uutiset? Ei ihme, että Kastajalta pantiin pää poikki kun uhkaili polttamisella sammumattomassa tulessa.
Ilmestyskirjastakin löytyy outo kohta viidennen sinetin avaamisen aikana. Uskonsa tähden surmatut sielut huutavat taivaassa:
”Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?” (Ilm.6:9-10)
Mitä ihmettä? Eikös pyhien pitäisi olla pelkkää laupiasta anteeksiantamusta eikä vaatia kostoa?
Ja kun koko Vanha Testamenttikin hirvittää vihaisen Jumalan vyöryttäessä sivu toisensa jälkeen kauheaa raivoansa, niin kuka sellaista Jumalaa haluaa olemassaolevaksi?

Niin, kuka? Kenelle rankaiseva Jumala on ilosanoma?
Pitäisikö nyt kysyä, onko Raamattua ehkä luettu väärästä näkökulmasta?

Jokaisella tarinalla on aina näkökulmansa josta se on kerrottu ja jos tarinan lukija/kuulija asettaa empatiansa ja näkökulmansa eri puolelle kuin kertoja on tarkoittanut, tarina vaikuttaa oudolta.
Niin on Raamatulle tainnut käydä. Siksi Jumalan viha vaikuttaa kummalliselta.

Yleensä ihmisten tekemä historiantallennus kun on kirjoitettu voittajien, vahvojen ja valtaapitävien tekemänä. (Niinkuin natsisaksan propagandaministeri Goebbels ennakoi v. 1943: "Me jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina valtiomiehinä tai rikollisina".)
Se, mitä oikeasti tapahtui, ei niinkään merkitse, vaan se, kuka pääsee kertomaan tarinan. Niinpä näkökulma on äänekkäimpien ja vaikutusvaltaisimpien näkökulmaa ja heidän tulkintaansa tapahtumista.
Olemme niin tottuneita siihen että empatiamme automaattisesti on sillä puolella ja pahastumme, kun samaistumisemme kohteelle raivotaan.

Sensijaan, että kysyisimme mistä asioista Jumala Raamatussa raivoaa?
Näistä:
köyhiä ja kurjia sorretaan
leskiä ja orpoja riistetään
puolustuskyvyttömiä vainotaan
väkivaltaa tehdään
ryöstetään, raiskataan ja murhataan
eivätkä uhrit saa apua eivätkä oikeutta

Eikö ole muka syytä raivota?
Olisiko Jumala oikeudenmukainen, jos ei piittaisi näistä? Jos uhrien kokemus sivuutettaisiin?

Mutta silti, eikö uhrien olisi laupiaampi vain antaa anteeksi eikä katkerana huudella kostoa? Eivätkö nisut voisi olla vain tyytyväisiä, kun pääsivät autuuden aittaan ja siitä ilosta pyytää viskimenheiluttajaa säästämään ne ruumenparat sammumattomalta tulelta?

Holokaustin uhrit ovat hyvä esimerkki selventämään tätä asiaa. Sodan jälkeen keskitysleireiltä palasi syvästi traumatisoituneita ihmisraunioita. Heillä oli kauheita tarinoita kerrottavana, mutta juuri kukaan ei vain halunnut kuulla heidän kärsimyksistään saati että niitä olisi jotenkin hyvitetty. Koko asia oli niin hirmuinen, ettei sitä tahdottu edes uskoa tapahtuneeksi ja ennenkaikkea – liian paljon syyllisiä oli vielä elossa, joiden etuna oli asiasta vaikeneminen.

Sitten vuonna 1960 Israelin tiedustelupalvelu Mossad kaappasi Argentiinaan paenneen koko holokaustin organisoineen Adolf Eichmannin. Järjestettiin oikeudenkäynti Jerusalemissa.
Huhtikuusta joulukuuhun asti kestänyttä tapahtumaa seurasi koko maailma median kautta. Päivä toisensa, viikko toisensa, kuukausi toisensa jälkeen keskitysleireiltä selvinneitä ihmisiä nousi loputtomana virtana todistajanaitioon purkamaan koko sydämensä tuskaa kertomalla niistä hirmuteoista, joita olivat nähneet, kuullet ja kokeneet. Suurelle valkokankaalle heijastettiin valokuvia ja elokuvatallenteita luurankomaisista vangeista, polttouuneista ja ruumiskasoista kaikkien nähtäville. Murskaavan todistusaineiston perusteella Eichmann tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

Uhrit ovat kertoneet, että tämä tapahtuma oli heille terapeuttinen kokemus, joka vasta mahdollisti toipumisen alkamisen. Heidän kärsimyksensä oli nyt tullut näkyväksi. Nyt he saattoivat puhua kokemuksistaan ja heitä kuunneltiin. Vihdoinkin ihmiset tajusivat, mitä heidän käsivarsiinsa tatuoidut numerosarjat tarkoittivat. Vihdoinkin ihmiset ymmärsivät, miksi he huusivat öisissä painajaisissaan. Sodan jälkeinen hiljaisuus oli murtunut.
Ja syyllinen oli tuomittu. Oikeus oli tapahtunut. Tämä pahantekijä ei enää lekotellut jossain piilopaikassa nauttien elämästään vailla huolia sillä aikaa kun uhrit yhä jatkoivat kärsimistään kauheiden muistojen piinatessa kidutettuja mieliä.

Siksi Jumala on vihainen. Koska Raamatussa Jumalan näkökulma on uhrien puolella ja sanoma on, että hän näkee kärsivien tuskan ja reagoi siihen. Se on ilosanoma uhreja kohtaan.
Viimeinen Tuomio on kuin Eichmannin oikeudenkäynti. Kaikki maailman paha, mitä koskaan on tehty, tuodaan esille. Kaikkien aikojen uhrien kärsimykset tulevat näkyviksi ja tosiksi tunnustetuiksi, nekin joista tämän maailman historiankirjat vaikenevat. Uhrit, joiden kärsimystä tässä elämässä on vähätelty ja mitätöity kokevat armona sen, että itse Maailmankaikkeuden Ylin Tuomari ottaa heidän asiansa käsittelyyn, ottaa tosissaan heidän kokemansa tuskan ja vääryyden, on vihainen heidän puolestaan ja toimittaa oikeuden.
Näin asiaa katsottuna vihaisen Jumalan äänessä kuuluu rakkaus. Kiivas ja intohimoinen rakkaus kaltoinkohdeltuja uhreja kohtaan.
Joka näyttäytyy lohdutuksena niille, jotka eivät tässä maailmassa oikeutta saa.


-Ulla Rautiainen-