perjantai 22. syyskuuta 2017

Jesaja Tulensuutelija


Jesajan kirjan 6. luku on tiivistelmä profeetan kutsumuksesta.

Profeetaksi rekrytoimiseen sisältyy omakohtainen kokemus siitä mikä Jumala on. Ei vain toisilta kuultua, muilta opittua vaan henkilökohtainen. Työhönottohaastattelu Pääjohtajan kanssa käydään kasvotusten.
Luku alkaa järisyttävällä näyllä, jossa Jesaja näkee Jumalan. Vaikutus on tyrmäävä eikä edes miellyttävä; Jumalan pyhyyden nähnyt Jesaja pelkää hukkuvansa omaan saastaisuuteensa.

Siitä se alkaa. Henkilö, jolla Jumalan kohtaaminen vain pullistaa egoa ei todennäköisesti ole kohdannut Jumalaa vaan jotain ihan muuta. Tai jos ilmestys on ollut aito, on sivuuttanut siitä jotain oleellista.
Jesajan Jumala pätevöittää polttamalla tämän huulet hehkuvalla kivellä. No on siinäkin apu. Kuka haluaa jonoon seuraavaksi?

Pysähdypä miettimään, mitä siinä oikeasti tapahtui. Jos ei mielikuvitus riitä niin voithan demonstroida tapauksen kääntämällä hellanlevyn päälle, odottaa että se kuumuu punahehkuiseksi ja sitten suudella sitä. Kun huuliesi ja suusi liha palaa ja olet tukehtumassa oman palosi savuun tiedät, miltä Jesajasta työhönoppiminen tuntui. Suosittelen kuitenkin ennemmin mielikuvituksen kasvattamista kuin kokeellista tutkimusta.

No, Raamatussa ei sanota, paloiko Jesajan suu todella oikeasti vai kävikö kuin kolmelle Danielin kaverille Nebukadnessarin pätsissä, jossa tuli ei vahingoittanut ja josta noustiin ehjänä takaisin. Oliko kokemus edes todellinen käynti Jumalan edessä vai sielun ilmestys ilman lihaan asti käyvää ulottuvuutta.

Tulkinnanvaraiseksi myös jää, onko tarinan opetus että Jumala ei vahingoita nöyrästi oman huonoutensa tunnustavaa ihmistä vaikka siltä uhkaavasti näyttäisikin vai että profeetan, joka lähetetään julistamaan Jumalan tuomiosanoja, pitää olla valmis kokemaan omassakin lihassaan se tuomio, jota muille julistaa. Olla niin sanotusti samassa veneessä eikä vain rannalta huudella. Mukanakokija eikä vain sivustakatsoja.

Vastako palohaavaisella suulla saattaa kipeästi vaikertaen vastata: ”Lähetä minut”, kun Jumala kysyy: ”Kenet lähetän”?
Ettei lähtisi vahingonilossa ilkkuen vaan mukanakärsijänä itkien ja julistamiinsa kärsimyksiin samaistuneena.

Vai voiko lähteä vasta, kun on kokenut ihmeen ja parantumisen? Että suoja pitikin eikä tuli polttanut. Ettei haavoja tullutkaan vaikka sitä pelkäsi. Että pystyy yhä puhumaan vaikka luuli äänielimien palavan mykäksi. Että Jumala varjelee vaikka mitä kauheuksia tapahtuisi.

Raamattu ei sano selkeästi, kummasta tässä oli kysymys. Sitä sopii lukijan miettiä itse Jesajan tarinan kokonaisuuteen tutustuen. Ehkä ei sanota, koska jokainen kutsu ja jumalakohtaaminen on jokatapauksessa yksilöllisesti erilainen. Ei ole hyvä tehdä yhtä ja ainoaa sementtiinvalettua kaavaa, jonka mukaan odottaa jokaiselle käyvän.

Mutta Jesajasta. Luuliko joku että profeetaksi kannattaa hakea, että saisi vaikuttaa asioihin, tehdä muutosta, saada jotain tärkeää aikaan?
Höh!
Jumala antoi työhönohjausta siitä mikä tulisi olemaan julistuksen tulos:
”Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö.”

Hullu huutelemaan jotain jota kukaan ei tahdo korviinsa ottaa. Sanomaa, joka kuulijoiden jästipäisestä tyhmyydestä tai tahallisesta pahantahtoisuudesta niin väärinymmärretään, että se muuttuu pilkaksi ja häpeäksi julistajalleen. Pahanilmanlinnuksi ihmisten rauhaa pilaamaan.
Että koko työstä tulee tuloksetonta. Ne vaan paatuvat entisestään, eivät käänny pahoilta teiltänsä eivätkä niin ollen tule parannetuiksi.

Miksi siis koko touhu?
Kaadettavasta kannosta sentään jää pyhä siemen.
Että vaikka laajamittaisesti sanoma ei mitään muuttaisikaan, saattaa jokunen kuitenkin siitä jotain kostua. Yksittäinen siemen, joka alkaisi uuden kasvun. Ehkä myöhemmin, ehkä jossain muualla.
Toivon takia.

Henkilökohtaisesti Jesajakaan ei jäänyt tappiolle. Ei, jos arvotti asioita niin kuin oikea profeetta arvottaa. Olihan hän nähnyt Jumalan, sitä harvalle suotiin. Sen takia kannatti kaikki muu harmi kokea.

Koska oli nähnyt Jumalan. Se riitti profeetan palkaksi. Se on kaikki, mitä oikea profeetta haluaa, tarvitsee ja pitää arvokkaana.


-Ulla Rautiainen-

tiistai 19. syyskuuta 2017

Syntisen huorapojan vertaus


Oletko kuullut vertausta syntisestä huorapojasta? Olet varmasti, se on yksi kuuluisimmista Jeesuksen kertomista vertauksista Raamatussa. Eikö silti tule mieleen? Ehkä et vain tunnista tarinaa tällä nimellä. Mutta sillä nimellä sitä voisi kyllä kertoa. Jos tarinan päähenkilö olisi nainen, tämäntapaisella nimellä sitä varmasti toistettaisiin.

Jeesushan ei otsikoinut kertomaansa tarinaa mitenkään. Myöhempi lisäys, tuhlaajapoika-sana esiintyy pelkästään luvun alussa olevassa koosteessa eikä ole alkuperäistä Jumalan Sanaa, vaan raamatuntoimittajien lisäämää.
Ohjaamassa huomiota siihen, mikä näiden toimittajien mielestä on tässä se varsinainen Paha Juttu.
Ei siis porttojen kanssa irstailu, vaan omaisuuden hävittäminen.

Kuvitteleppa nyt kertomus naisesta, joka karkaa kotoaan ja heittää menemään mukaansa ottamaansa omaisuutta huoraamalla kaiken maailman miesten kanssa. (Itse asiassa Hesekiel 16 kerrotaan juuri semmoinen tarina.) Niin mikäs siinä tarinassa kuvataan pahimmaksi pääsynniksi? Sivuutetaanko sekstailu mitättömänä sivuasiana ja kiinnitetään koko huomio rahan tuhlailuun?
Eiköhän päinvastoin.
Nainen on syntinen irstas huora.
Mutta tuhlaajapoika on vain tuhlaajapoika. Se nyt ei niin kovin pahalta edes kuulosta.

Mutta kuulostaa, ainakin ajattelevan naislukijan mielessä pahalta (ja luottamusta muuhunkin vievältä) näin puolueellinen ja epätasainen raamatuntulkinta. Jeesushan ei sanonut, että hänen mielestään se omaisuuden tuhlaus olisi ollut pahempi juttu kuin seksuaalinen moraalittomuus. Mutta niin järestään antavat hänen jälkeensä tulleet raamatunselittäjät ymmärtää.
Silloin kun on kysymys miehistä.
Naisista puhuttaessa sensijaan lisätään häikäilemättömästi ”syntinen portto” nimikkeitä silloinkin kun siihen ei syytä edes olisi.

Novumissa Matteuksen evankeliumin Jeesuksen sukuluettelon selityspalstalle on kirjoitettu, että kolme luettelossa olevaa naista Taamar, Raahab ja Batseba mainitaan VT:ssa syntisinä naisina.
Valitettavaa, että näinkin arvovaltaisessa teoksessa on näin paha virhe. VT:ssa ei sanota näitä naisia syntisiksi. Tässä on taas esimerkki, kuinka piilomisogyyninen asenne saa lisäämään Raamatun tekstiin jotain, mitä siellä ei ole.

Totta, että kaikki nämä naiset harjoittivat luvatonta seksiä. Mutta yksinkö? Miksi vain naiset ovat syntisiä? Mikseivät ne miehet, joiden kanssa huoraaminen suoritettiin, ole saaneet syntisen miehen nimikettä? Miksei puhuta syntisestä Juudasta ja syntisestä Daavidista?

Ja entä Raahab, kumpi on todennäköisempää, sekö että hän ihan vain irstailun halusta olisi ruvennut halveksittavampaan mahdolliseen ammattiin vai että hänet oli ilman omaa tahtoa toisten toimesta myyty huorataloon miesasiakkaiden raiskaamaksi seksiorjaksi? Eli kukas siinä silloin se syntinen oli?

Ja mitä Taamariin tulee, kumpi on suurempi syntinen, nainen, joka makaa yhden kerran portoksi naamioituneena miehen kanssa – eikä irstailunhalusta vaan saadakseen lapsen, jotta pääsisi takaisin sukuun, josta hänelle on aviomies luvattu, mutta lupaus petetty – vai mies, jonka taipumus huorata tien varressa kärkkyvien porttojen kanssa on niin tunnettua että Taamar sillä tavoin saa miehen siitospuuhiin?

Ja entäs Batseba? Onko mahdollisuutta kieltäytyä kun kaikkivaltainen kuningas haetuttaa vuoteeseensa?

Niin pahimmatkaan huoramiehet eivät saa liikanimeä ”syntinen”, vaikka mitä tekisivät. Miehelle seksisynti on jotain, jota vain tehdään, mutta joka ei leimaa persoonaa mitenkään.
Naiselle seksuaalinen hairahdus taas on se pääasia, jonka kautta hänet miltei pelkästään nähdään.

Raamattu ei ole naisvihamielinen kirja, mutta monilla raamatunselittäjillä on (ainakin tiedostamatonta) naisvihaa, joka vääristää tulkintoja myötäämään omia misogyynisiä asenteita ja se on rakentanut Raamatulle huonon maineen naisvastaisena.

Tästä asiasta väänsin rautalankaa aikaisemminkin Maria Magdaleenan mainetta puhdistaessani. Se löytyy tuolta: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/08/maria-magdaleena.html


-Ulla Rautiainen-

perjantai 8. syyskuuta 2017

Arktinen inspiraatio


Kuun ollessa täysi
lähdin kohti tuntureiden yöpuolta
Ruijanmeren kylmävetisille rannoille.
Missä tundrainen maa
on lumilaikkuisiksi tuntureiksi poimuttunut.
Missä kultasäteinen auringonkehrä
kirkasta valoansa valaen
päittemme päällä
juoksee ylhäistä rataansa
alenematta yösydämenkään hetkenä
maanpiirin reunojen alle.
Ja missä villinä pärskyvät vedet
lyövät huimat hyökynsä
jylisevänä kuohuna
korkeiden kalliopahtojen syliä vasten.
Ja tuulet tuoksuvat
levältä ja suolalta ja meren vedeltä.
Ja siinä tuoksussa
on valtavasti unelmia.

Kylmien merien etäisillä ulapoilla
syntyy outoja runoja.
Tuulien ajamina ne ajautuvat
autioille rannoille.
Otan nämä riimit kiinni,
annan niille kirjoitettujen sanojen ruumiin.
Teen eläväksi pohjoisen meren äänen.
Kuulen niiden poljennon;
se on sama kuin myrskyaalloilla
kun ne jysähtelevät kalliopahtoja vasten.
Niiden ääni on muinaisten viikinkikuninkaiden ääni,
ja niissä on entisten merikuninkaiden muisto.
Heidän, jotka ennen näitä vesiä hallitsivat.
Jotka kauan sitten kirkkaampien vesien aikoina
ajoivat lohikäärmekokkaisilla
ja kapeakylkisillä laivoilla
pohjoisen sumua hengittäviä vesiä.
Nyt vain runoja tulee rantaan,
ja siinä on kaikki,
mitä niistä uljaista ajoista on jäljellä.

Ja niin tuntuu kuin
herätä eloon kylmästä unesta,
katsoa taakseen horteeseen hukattuja päiviä.
Kuin olisin talvisen jään alla maannut.
Mutta nyt
murtautunut jääkannen lävitse
ja nähdä se runouden hedelmäpuu,
jonka runsaat oksat
yltävät tähtien kirjomia
taivaanholveja täyttämään.

Ja tämä taas annettu luovuuden vimma
kiehuu vereni lähteissä asti.
Tuntien, että kohta voisin
kirjoittaa sata säettä,
riimejä kuin tuhatvuotisen takaisissa saagoissa.
Lisätä omat vähäiset sanani
siihen legendaan,
jonka ensimmäinen tunnettu rivi
kirjoitettiin niinä luomisen päivinä,
jolloin Kaikkeuden Herra
pystytti ihmisen ajan peruspylväät
oman sanotun Sanansa
(sen suuren ja ihmeellisen) varaan.

Ja koko se luomisen vimma,
joka minussa kiehuu
on vain heikkoa kaikua
siitä luomisen voimasta,
jolla minut luotiin.
Ja minä yritän tavoittaa pisaran siitä
ollakseni edes vähän kaltaisesi.


-Ulla Rautiainen-

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kadonneen aarteen metsästys


"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.”    Matt 13:44

Näin unta.
Unia näkevät kaikki, siinä ei erikoista ole.
Minäkin näen paljon unia, siinäkään ei erikoista ole.
Mutta jotkut unet ovat toisenlaisia kuin toiset.
Niitä toisenlaisia kutsun Jumala-uniksi.
Koska Jumala esiintyy niissä unissa.
Ne unet ovat erityisiä. Niillä on toisenlainen luonne, toisenlainen ilmapiiri, toisenlainen tuntuma. Eivätkä ne tavallisten unien tapaan hupene muistoista, vaan yksityiskohdat säilyvät kirkkaina vielä vuosienkin jälkeen.
Näen niitä silloin tällöin.
Nyt näin taas.

Tässä unessa oli Jeesus. Muistan hänen ilmeensä tarkasti, kun hän katsoi minuun. Intensiivinen katse, vahvaluonteiset kasvot, räiskyvä ilo silmissä ja huulilla hymy, joka on kotiinkutsu.

”Se peltoon kätketty aarre on minun sydämeni, Taivasten Valtakunnan sisin”, hän sanoi. ”Ja sydämeni on minun luonteeni, minun tunteeni, minun tahtoni ja minun tapani nähdä asiat. Suuri aarre ihmiselle on, että hän oppii tuntemaan minkälainen minä olen. Vasta sitten hän voi olla läheisessä suhteessa minuun ja oikeasti palvella minua minun tahtomallani tavalla.”

Ja sitten hän näytti pellon. Se oli kauttaaltaan teräväsärmäisten isojen kivenlouhien peittämä. Kivien, joihon kolhiutui helposti ja joilla saattoi kolhia toisia helposti. Ihanteellisen käyttökelpoisia kivityskiviksi.
Täytyisi raataa valtaisa työ ennen kuin kiviä saisi raivattua niin paljon, että mitään aarteita sieltä voisi edes alkaa kaivelemaan viljelystä puhumattakaan.

Kivet ovat kaikenlaisia ihmistekoisia perinnäissääntöjä, harhaoppeja, Raamatun väärintulkintoja, valheprofetioita, vääriä käytänteitä, toimintatapoja, rajoituksia ja vaatimuksia, jotka eivät koskaan olleet Jumalasta lähtöisin.
Kaikkea sitä, mikä peittää Jeesuksen sydämen näkyvistä, vääristävät käsityksen Jumalasta niin vinoon ja väärään että se on monelle esteenä jopa evankeliumin vastaanottamiselle saati Jumalan tuntemiselle.

Niin ymmärsin sitä kivipeltoa katsellessani.

Ja että niinollen Jeesuksen sydän on salaisuus, kätketty mysteeri, jonka takia voi joutua ”myymään kaiken minkä omistaa”.
Ainakin luopumaan niistä ihmistekoisista perinnäissäännöistä, harhaopeista, Raamatun väärintulkinnoista, valheprofetioista, vääristä käytänteistä, toimintatavoista, rajoituksista ja vaatimuksista, jotka eivät ole Jumalasta lähtöisin.
Joillekin ne saattavat olla Jumalaa rakkaampia. Ainakin mukavampia ja hallittavampia kuin arvaamattoman Jumalan läheisyys.

Jos kiviä ei raivaa pois, ei aarre tule esiin. Jos takertuu ihmisoppeihin, ei Jeesusta pääse todella tuntemaan.
Voi olla uskovainen, mutta se ei vielä tarkoita Jumalan sydämen tuntemista. (Paholainenkin uskoo Jumalaan, uskoo enemmän kuin kukaan ihminen – tai itseasiassa sen ei tarvitse uskoa, se tietää Jumalan olevan olemassa, onhan se seissyt Jumalan kasvojen edessä ja puhunut tämän kanssa.)

Sellaisen kivipellon raivaaminen on kovaa työtä.
Niin kovaa, että voi käydä ettei siinä sitten paljon muuta jouda tekemäänkään.
Ja on vielä vaarana, että jotkut oikein sokeutuneet pitävät niitä kiviä hengen hedelminä ja alkavat paiskoa niitä päälleni.
Sen takia pelto kannattaa ostaa omaksi, etteivät vihulaiset pääse tontilleni sabotoimaan aarteen haltuunottoani.
Eli niinkö, että pitää jumalasuhteeni omana asianani, eikä luovuttaa sieluani kenenkään ihmisen hallittavaksi?


-Ulla Rautiainen-

lauantai 26. elokuuta 2017

Tapaus Akiane Kramarik


Vuosi 1994 oli hyvä vuosi. Silloin syntyi minun lahjakas tyttäreni. Kaksi kuukautta myöhemmin valtameren toisella puolella syntyi vielä lahjakkaampi Akiane Kramarik. Tyttö, jonka lahjakkuus on sitä luokkaa, että häntä kutsutaan ihmelapseksi, indigolapseksi, enkeliksi maan päällä, Jumalan lähettilääksi, evoluution hyppäykseksi ja huijariksi aina sen mukaan mistä kukakin hänen ihmeellisten kykyjensä uskoo olevan peräisin.

Akiane maalaa tauluja.
Joista ensimmäiset hän teki 4 vuotiaana. Sen jälkeen hän on tehnyt niitä lisää, useita joka vuosi ja nyt niitä on todella paljon.
Kaikki 4 vuotiaat piirustelevat.
Mutta eivät niin kuin Akiane.
Eivätkä saa inspiraatiotaan niin kuin Akiane.
4 vuotiaana Akiane alkoi saada ”näkyjä Jumalalta.”
5 vuotiaana hän katosi useiksi tunneiksi, häntä etsittiin satojen ihmisten voimin ja kun hän yhtäkkiä ilmestyi takaisin omaan kotiinsa, eivät häntä etsineet voineet ymmärtää, missä hän oli ollut. Hän itse sanoo kyllä tietävänsä missä oli ollut, eikä se paikka ollut tässä maailmassa.

Hän alkoi maalata ihmeellisiä kuvia Taivaasta. Hänen kuuluisimman työnsä, Prince Of Peace, kuvan Jeesuksesta hän maalasi 8 vuotiaana. Teoksen, joka on tarkka kuin valokuva.

Juuri siitä onkin tullut ongelma. Kuvat ovat liian hyvä, kuin valokuvia katsoisi.
Akiane Kramarikista on tullut uskon asia. Jotka haluavat uskoa ihmeeseen, uskovat hänen näkyjensä, taivasvierailunsa ja Jumalalta saadun erikoislahjakkuuden olevan totta.

Jotka eivät halua uskoa, sanovat, että kyseessä on taitava huijaus. Akiane ei ole voinut maalauksiansa tehdä, eihän hän ole saanut mitään taidekoulutusta, pitää pensseliäkin kädessään väärässä asennossa eikä perhekään ole mikään kulttuuriperhe ja tyttö tienaakin vielä kuvillaan liian hyvin...

Joku aikuinen on siis tehnyt kuvat, ne on kopioitu valokuvista tietokoneohjelmien avulla jne... Ja etteivät taulut mitään oikeata taidetta edes ole. Arvotonta toritaidetta, lapsellista kitschiä, sentimentaalista uskonnollista roskaa... 
Ei edes riittävän syvällinen persoona taiteilijaksi; väittää että Jeesus on ainoa tie Jumalan luo ja rukoilee joka päivä että kaikki ihmiset seuraisivat Jeesuksen opetuksia.
Uskonnollinen hihhuli.

No nyt luulisi, että uskovaiset innostuvat.
Eipä se niin yksinkertaista olekaan.

Akiane on liian villi. Ei ole antanut valjastaa taidettaan yhdenkään kirkkokunnan imagonkohottajaksi eikä uskonnollisten johtajien kontrollin alaisuuteen. ”En kuulu milleen kirkkokunnalle enkä uskonnolle. Minä kuulun Jumalalle. Jeesus on minun korkein auktoriteettini.”
Sillä tavalla ei kirkkojen tukea saa.
Mutta on varmasti yhtenä syynä siihen, että teokset ovat niin innostavia. Ei ole ollut rasitteenaan uskonnollisia traditioita kahlitsemassa eikä amputoimassa ilmaisua.

Ainakin Suomessa uskovaisten piirit ovat vaienneet tehokkaasti tapaus Akiane Kramarikista kun taas new agelaiset enemmänkin ovat hänestä olleet kiinnostuneita.
Joka sekin on heittänyt epäilyttävän varjon; jotain väärää täytyy tässä olla, jos kerran niissä piireissä suositaan.
Joskus sitä väärää etsitään niin innokkaasti että sokeudutaan näkemästä oikeaa.

Jokatapauksessa, Akianen taiteesta voi jokainen tehdä omia päätelmiään. Akianen Galleria löytyy tästä linkistä: https://akiane.com/ 
Ja vielä enemmän kuvia maalauksista tästä koostevideolta: https://www.youtube.com/watch?v=Y3g-lc8zfQk
Hänen kertomansa oma elämän- ja taiteensa tarina (englanniksi) tästä videolinkistä. Kannattaa kuunnella jos kielitaito riittää, on kyllä dramaattinen:
https://www.youtube.com/watch?v=Wm9BGxpf0hU

Googlettamalla löytyy lisää maalauksia ja muuta tietoa.
Akianen facebook sivulta voi seurata ajankohtaisia uutisia.

Toivon totisesti, ettei näin inspiroiva tarina ole huijaus. Olisikin surkeaa, jos tämä(kin) osoittautuisi flopiksi.


-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Sinä Olet


Mikä aukko elämässä ilman Sinua!
Olla tuntematta Maailmankaikkeuden Valtiasta?

Sinä olet Sana, Jumalan puhe ihmisille,
Ääni, Kirjoitus, Riimumerkki,
Kerrottu tarina, Runo, Legenda, Saaga.

Kuinka runoilija voisi olla rakastamatta Sinua?
Sehän olisi luonnonlakien vastainen mahdottomuus,
joka vääntäisi mielen vinoon,
järjen hulluuteen,
tekisi tyhjää huutavaksi kummitukseksi
vaeltamassa epämaailman valottomuudessa
kieltäneenä sen ainoan luovuuteni lähteen
jonka leipää koko ajan olen syönyt.

Mutta kunnia Sinulle, Jumalan Sana.
Ja myönnän, että kaikki hyvä
mitä olen tehnyt – jos sitä on –
on auringon heijastamaa välkettä veden pinnassa,
ylhäältä tullutta
ja tuuli on se, joka vettä liikuttamalla
tekee aallonväreisiin erilaisia kimalluskuvioita.

Siis mikä ilo
saada rakastaa Sinua täysin rinnoin,
kaivata Sinua pakahtuakseen.
Sellainen kuin Sinä olet,
että se on mahdollista.

Kuka määrittelee jumaluuden,
millainen Sinun on oltava
muu kuin Sinä itse?

Voisithan olla
etäinen, julma, välttelevä,
et lainkaan rakastettava,
jopa paha.

Sinä itse päätit olla se mikä olet.
Ihana, lähestyttävä, palvottava.

Ja kiitos siitä,
että saan riemulla hukuttautua ihailuusi
ja rakastaa Sinua huimasti!

-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Enkelten katselua


Hetki valveen jälkeen, hetki ennen nukahtamista siinä epäselvässä olotilassa, jossa mieli kulkee kahden todellisuuden halki pääni lävitse sivaltaa näky, nopea kuin siivenisku, hidas kuin ikuisuus.
Tiedän, sille on olemassa selitys; hypnagogia, lucid dream, valveuni, hermoratojen huijaus, aaveita aivoissa...

Silti...
Enkö saisi uskoa mahdottomaan..?
Toiseen maailmaan ja toiseen todellisuuteen..?

Että jos Toinen Todellisuus on todella olemassa ja tämäkin ilmiö tarkoituksella luotu ihmiseen hetkittäin avautuvaksi portiksi nähdä sinne toiselle puolelle. Vaikkakin tässä paratiisinjälkeisessä maailmantilassa enimmäkseen sotkeentuneena ihmismielen omaan labyrinttiinsä nostattamassa oman mielen kuvia ja vain poikkeustilanteissa palautuneena tarkoitettuun tarkoitukseensa hetkinä kun Jumalan kosketus kääntää tajun oman mielen kehästä Hänen näkyjänsä näkemään.
Niihin, joita siinä sivaltavan nopeassa ja ikuisuuden hitaassa näyssä näin.
Uskoa enkeleihin.

Jos näky oli todellinen, voin sanoa vain:
Ne ovat hurjia.
Hurjia sanan äärimmäisessä merkityksessä. Niin äärimmäisessä, ettei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole.
Kaukana pikkusievistä kiiltokuva- ja joulukoriste-enkeleistä tai pulleista barokkitaiteen lapsikerubeista pilvenreunan päällä kellottamassa.
Hesekielin ensimmäinen luku antaa realistisen kuvauksen.
Paino sanalla peljättävä.

Ja kauniita. Sanan äärimmäisessä merkityksessä. Niin äärimmäisessä, ettei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole.

Tietenkään en nähnyt kaikkea, enkä sano, ettei toisenlaisiakin olisi. Luullakseni enkeleitä on monenlaisia ja vieläpä muuttavat muotoaan kuin transformerit sen mukaan kenelle ilmestyvät ilmiasunsa ollessa osa viestiä. Kerron nyt vain sen minkä minä siinä hetkessä näin. Joku toinen kertoisi toisin.

Iho kuin loistavaa koristetaottua metallia. Muodolta ei ihmisiä, ei eläimiä, jotain siltä väliltä. Ei kuitenkaan niin kuin muinaiset egyptiläiset tai kreikkalaiset kornit jumalkuvat, jossa ihmisruumiisilla on eläimen pää tai toisinpäin. Ei niin kuin erillisistä palasista koottuja vaan kuin solut (tai mistä rakennusaineista ne sitten onkaan tehty) sekoitettuna. Joka kohdassa molempia ettei voi sanoa mistä ihmismuoto loppuu ja eläinmuoto alkaa.
Kuin ihmisruumis jonka sisällä on leijona, kotka tai joku muu. Tai niiden eläimien ominaisuuksia; hurjuutta, uljautta, ylväyttä, ryhtiä, liikkumistapaa...
Ja jotain eläimen tunnusmerkkejä, mutta niin luontevasti sulautettuna että näyttää että niin kuuluukin olla. Yhdelläkin näin päästä lähtevän jonkinlaiset sarventapaiset ulokkeet, ei niin kuin eläimen sarvet, vaan ... kuin … tuota… taivaallisen olennon sarvet, jotka tekivät siitä vain upean.

Hesekielinkin kuvaushan on vähän sekava: kasvot ihmiskasvojen kaltaiset mutta oikealla puolella yhden eläimen, vasemmalla puolella toisen ja sitten vielä kolmannenkin. Ja vielä siivet ja vasikansorkat ja pyörät alla, mutta muutoin kyllä, joo ihmisen hahmo.
?????
Kun eihän niitä voi kuvata sellaiselle, joka ei ole nähnyt, kun ei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole. Miten selittää syntymäsokealle mikä on punainen, maasyntyiselle mikä on taivas?

Fantastisia hahmoja. Mikä tahansa fantasiaelokuva ottasi ne ilomielin esiintyjikseen ja saisi välittömästi kaikki Oscarit. Sellaista maskeerausta tai edes tietokonehahmoa ei pysty tekemään.
Ei oikeasti pysty.
Kuvittele Thranduil ja hänen hirviratsunsa sulautettuna yhdeksi ja se korotettuna potenssiin miljoona.
Ei ainakaan sellaisella hurjuudella, peljättävyydellä ja voimalla. Yleensä ihmiselle ilmestyessään enkelit ottavatkin vähemmän huomionvetävän hahmon.

Ja ne ovat järjettömän vahvoja. Niin kuin 2 Kuningasten kirjan 19 luvun enkeli, joka yhtenä yönä yksinään löi kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta.
Kyllä, peljättäviä.

Ja sillä tavalla armottomia, ettei niitä saa muuttamaan toimintaansa, johon ne ovat saaneet Luojaltansa käskyn. Enkelien rukoileminen ja niihin vetoaminen on siis täysin turhaa. (Tämä tietynlainen armottomuus lienee ainakin osin jonkinlaisena selityksenä sille, miksi armollisen Jumalan ohjauksesta irtautuneet enkelit suistuivat äärimmäiseen pahuuteen.)

Enkelit, niin ihmeellisiä kuin ovatkin ovat siis vain Taivaan palvelijoita, sormia Jumalan kädessä ja annettujen käskyjen toteuttajia ja rukoukset, pyynnöt ja armonanomukset on kohdistettava sille Ylimmälle Taivaanvallalle, joka Hesekielin ensimmäisen luvun loppujakeissa kuvataan; niiden Herralle joka näitä olentoja liikuttaa.


-Ulla Rautiainen-