perjantai 16. helmikuuta 2018

Joelin kirja


Mistä ihmeestä Petuelin poika oikein puhuu ja kuka hän edes on? Alkuesittelyssä ei kerrota muuta kuin oma nimi ja isän nimi.
Joelin nimi ( יואל‎ ) tarkoittaa ”Herra on Jumala”. ‎ Ehkä se onkin ainoa tarpeellinen tieto profeetasta: keskittykää sanomaan, älkää sanomantuojaan.

Joten heti toisesta jakeesta lähteekin profetiavyörytystä liikkeelle johdantona ensin kohderyhmän määrittely (eikä liian vaatimattomasti): kaikki maan asukkaat ja tulevat sukupolvet, jatkuen siitä jouhevasti sirkkaeläinten syömätapojen esittelyyn.

Höh????

Vanhan testamentin kolmelukuinen Joelin profeettakirja on yksi hankalammin tulkittavista raamatunpaikoista. Teksti on verbaalista ilotulitusta, lyyrisiä metaforia, sanaleikittelyä ja vauhdikasta kerrontaa kuten profeettakirjoissa yleensäkin. Olisipa elämys osata lukea sitä alkukielisenä. Mikä tahansa käännös on aina ”suudelma hunnun läpi”, kauhtunut versio originaalista. Sanaleikkejä kun on aika mahdotonta muille kielille kääntää.

Mutta mistä siinä puhutaan?

Yksi mahdollinen selitys on, että se olisi eräänlainen hengästyttävävauhtinen pikakelaus koko Raamatusta. Huipputiiviisti pakattu referaatti, kooste, lyhennelmä, synopsis.

Ensimmäinen luku kertoisi siitä kehnosta tilanteesta, johon ihmiskunta on suhteessa Jumalaan joutunut. Hengellinen elämä on kuihtunut surkeaksi, jumalanpalveluksia ei toimiteta asianmukaisesti ja kansa harhailee kuin tuhoutuneilla laitumilla nälkiintyvät karjalaumat.

Toisessa luvussa Kaikkivaltias saa tarpeekseen jumalattomasta menosta. Rangaistus rynnistää hyökkäävien armeijoiden muodossa, sitten perikadon keskellä ollaankin jo Herran päivässä, jossa ”maa vapisee ... aurinko ja kuu kävyvät mustiksi” (onko siinä pysäytyskuva yhdestä hetkestä Golgatan kivikummulta?) , jonka jälkeen tarjotaan mahdollisuutta katumukseen, parannuksentekoon, armoon, anteeksiantoon ja siunauksiin. Sitten siirrytäänkin jo Hengenvuodatukseen (jonka Pietari Apt: 2:16-21 linkittää heidän aikaansa, joten siitä ainakin saadaan yksi kiinnekohta).

Kolmas luku sisältää paljon samankaltaisuutta Ilmestyskirjan kanssa, joten ilmeisesti ollaan jo loppulaskennassa. Viimeiset jakeet ovatkin enää autuuden kuvausta Herran asuessa Siionissa.

Eli jos ei viitsi koko Isoa Kirjaa läpikahlata, niin siinä on pääkohdat tarjolla vähemmällä luennalla.
Tai ehkä se on perpektiivi historiasta siltä jolle ” yksi päivä on niinkuin tuhat vuotta".


-Ulla Rautiainen-

perjantai 9. helmikuuta 2018

Tapaus Jeanne d'Arc


Matti Norri & Jukka Kekkonen & Jyrki Knuutilalta on ilmestynyt kirja Polttoroviolta pyhimykseksi Jeanne d'Arcin oikeusmurha. Kirja sisältää suomeksi käännetyt oikeudenkäyntipöytäkirjat. Ne ovat kiinnostavaa luettavaa. Kertovat 1400-luvun oikeudenkäyntikuvioista ja erityisesti millainen oli tämä nuori maalaistyttö, joka äkillisesti kohosi sekä sotasankaripyhimykseksi että polttoroviolle.

Mikä oli tämä erikoinen ihminen?

Jeanne väitti näkevänsä Jumalalta saatuja näkyjä, jotka ohjasivat hänen toimiaan.
On aika hankala kohta ruveta kenen tahansa arvioimaan ”Jumalalta saatuja näkyjä”. Lopullista vastausta ei kirja anna. Näkikö Jeanne mitään ja jos näki, niin mitä ja mistä näyt tulivat?
On useampi vaihtoehto, mistä oli kysymys:

- Ilmestykset olivat aitoja ja Jumalalta tulleita ja Jeanne koki marttyyrikuoleman toteuttaessaan Jumalan tahtoa.
- Ilmestykset olivat aitoja ja Jumalalta tulleita, mutta Jeanne ymmärsi ja tulkitsi niiden sisällön ja tarkoituksen väärin.
- Mieleltään tasapainoton tyttö erehtyi pitämään vinksahtaneiden aivojensa houreita Jumalalta tulleina ilmestyksinä.
- Hän oli huijari, joka tietoisesti petti seuraajiaan.
- Hän oli pahojen henkien riivaama, näyt olivat demonien aikaansaamia.

Jeanne ei oikeudenkäynnissäkään suostunut kertomaan kaikkea näkyjensä sisällöstä. Siitä, mitä hän kertoo, on kyllä nykyprotestantille hieman ongelmallisia kohtia. Ongelmallisia kohtia oli kyllä sen ajan katolisillekin.

Näkyjen näkijöitä oli siihen maailmanaikaan muitakin. Se ei ollut ongelma niin kauan kun nämä alistivat ilmestyksensä kirkon kontrollin alaisuuteen.
Jeanne ei tehnyt niin. Hän toimi omavaltaisesti. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, oli Jeannen mielipide.
Oppimattomalle maalaistytölle kirkko ja Jumala kuuluivat kuitenkin olla käytännössä sama asia, oli kirkonmiesten mielipide.

Tuomio oli ilmiselvän poliittinen. Oppimaton maalaistyttö olisi luultavasti saanut hourailla rauhassa, jos ei olisi käynyt johtamaan armeijaa.
Paitsi että oppimaton maalaistyttö oli niin hyvä vastaamaan syytöksiin, ettei tuomiota sen enempää kerettiläisyydestä, noituudesta kuin poliittisistakaan syistä saatu aikaan.
Mutta oli sentään jotain, johon tarttua.
Jeanne käytti miehen pukua.
Se oli synti.

Lieventäväksi asianhaaraksi ei kelvannut se ilmeinen tosiasia, että nuoren naisen oli turvatonta oleskella ensin sotilaiden joukossa ja sitten vankilan miesvartijoiden armoilla helposti helmat nostettavassa hameessa. Jeannen käyttämä miesten sotilaspuku oli hankalasti riisuttava suojus raiskausta vastaan.

Sen käytöstä hänet tuomittiin roviolle.

Tapauksen opetus: miehet suhtautuvat fanaattisella kiihkolla vaatetusasioihin. Siksi naisten on oltava tarkkoina mitä päällensä vetävät.
Tapauksen toinen opetus: metoo-kampanjalle on tarvetta.


-Ulla Rautiainen-

torstai 1. helmikuuta 2018

Runo muutoksesta


Yksinäisyys, hiljaisuus, tyhjyys
koko elämäni kokoisena palana.
Maailma, jossa asuin
mutta josta kukaan muu ei tiennyt mitään,
jossa kukaan muu ei ollut koskaan ollut.
En tavannut siellä ketään
eikä kukaan tavannut siellä minua.

Pääni päällä tyhjätaivainen avaruus,
jalkojeni alla maan syvyys.
Maailma, jossa on pohjattomia kuiluja
joissa putoaminen ei pysähdy
ja joista kaiku ei palaa
ja jossa on merkityksetöntä minnepäin astuu,
koska mikään ei johda minnekään eikä missään ole mitään.

Mutta sitten Sinä tulit tähän tyhjään maailmaani.
Askelistasi versoi reheväkasvuista kasvillisuutta
joka kovaa vauhtia levisi kaikkialle maankamaraa peittämään.
Silmiesi säihkeestä syttyi
taivaanavaruuksien täyttävä loistava tähtienvyöry.
Huusit kuiluihin
ja äänesi kaikuna
tulvi sieltä ilotäyteistä juhlamusiikkia esiin.
Rakensit teitä
joilla kaikilla oli selkeänä määränpäänä
jokin arvokas kohde.
Ja tehtyäsi kaiken tämän
ja vielä paljon muutakin
jäit odottamaan minun kiittävän sinua kaikesta tästä,
jolla olit täyttänyt tyhjän maailmani.

Mutta ei ollutkaan helppoa antaa kiitosta.
Olin jo tottunut tyhjään maailmaani.
Sen autioon mitäänsanomattomuuteen ja yksinäisyyteen
jossa millään teolla ei ollut mitään merkitystä
eikä mikään johtanut mihinkään
eikä niinollen ollut valinnanpainetta eikä vastuuta mistään.

Mutta tässä asioita täyteen luomassasi maailmassa
kaikella oli niin paljon merkitystä,
syitä, seurauksia ja muuttuvia tekijöitä
joita oli otettava huomioon.
Enkä ollut tottunut sellaiseen asioiden määrään.

Kestäisi aikansa ennenkuin oppisin
elämään tässä täyteyden runsaudessa.
Ja niin suu mykkänä seisoin vain jalkojeni sijoilla
paikoilleni jähmettyneenä
uskaltautumatta ottamaan askeltakaan mihinkään suuntaan.

Sinä kävit opastamaan minua.
Vedit, työnsit, siirtelit jalkojani ja talutit.
Puhuit korvani täyteen sanoja siitä
miten tässä luomassasi maailmassa eletään
mutta kovin jähmeästi minä liikuin ja ymmärsin.

Mutta Sinä et antanut periksi
- ethän Sinä koskaan anna periksi missään.
Ja vähän kerrallaan minä liikuin eteenpäin ja opin olemaan.
Ja viimein jo sain sanottua kiitoksenikin
niin että tarkoitinkin sitä.
Mutta yhä kaiken tekeminen oli työtä,
ei siinä iloa ollut.

Sinä tarjoilit minulle maljoja
jotka vuotivat ylitse
enkä saanut ikinä kaikkea juoduksi.
Vedit minua tansseihin, joissa oli niin paljon askeleita
etten kyennyt pysymään niissä mukana.
Kerroit minulle monisanaisia tarinoita
jotka olivat niin ällistyttäviä
etten kyennyt uskomaan niihin. 
 Ja halusit saada minut kävelemään kanssasi veden päällä
mutta upposin joka yrityksellä
ja Sinun oli aina vedettävä minut
vettäpärskivänä ja hukkumiskammoisena ylös uppeluksista.

Sinussa oli raikuvanauruista iloa
ja riehakkaanmelskeistä elämäninnostusta
niin runsasmääräisen paljon
että se pulppusi hyökyvinä virtoina Sinusta ulos
enkä minä osannut edes hymyillä.

Minua pelotti, oliko tässä uudessa maailmassa vaaroja.
Mitä olivat nuo vettä jättiläisaaltoihin kuohuttavat
olennot veden alla?
Entä nuo liekehtiväsiipiset lohikäärmeentapaiset
jotka kiisivät taivaalla pilviä pitkin?
Väijyvätkö ne minua?
Hyökkäisivätkö kimppuuni?
Olin koko ajan kovin varuillani ja huolissani
eikä siinä joutanut ilakoimaan
vaikka Sinä tanssit niin että taivas heilui
ja nauroit iloasi esille niin että kalliot järisivät.
Mutta minulla ei ollut aikaa sellaiselle holtittomuudelle
kun oli vahdittava noita vedessä uivia ja ilmassa lentäviä uhkatekijöitä.

Sinä et katsonut hyvällä pelkäämistäni
koska se esti minua olemasta kanssasi.
Ja sitten Sinä veit minut kukkia kuohuviin laaksoihin,
kristallinkirkkaita vesiä valuvien rinteiden alle
jossa vuoria verhonnut sumu oli morsiuspuvunvalkeaa vaahtoa,
ja jäinen laki niinkuin pitsiksi kudottua.
Me vietimme häitämme,
ja meillä oli tuoksuvia ja medestä raskaita
kukkaseppeleitä häävaatteinamme.
Sinä olit minun prinssini ja kuninkaani
ja minä olin sinun prinsessasi ja kuningattaresi
ja suudelmasi painoi sinettisi minuun.

Sinä tulit minuun ja minä tulin Sinuun
ja kaikki oli pelkkää lempeä ja rakkautta
ja tulisen ilon kuohuntaa
eikä ollut enää pelkoa eikä varuillaanoloa.
Ja ne liekehtiväsiipiset ja laineita kuohuttavat oliot
olivatkin Sinun hallinnassasi olevia kunniaratsujasi
joilla veit minut katsomaan vielä uusia maailmoja
jotka myöskin olit luonut
ja joissa aloit taas opettamaan minulle
vielä odottamattomampia ihmeitä.


-Ulla Rautiainen-

torstai 25. tammikuuta 2018

Sieluni Vartija


Tänä aamuna koin jotain.
Häijyjä, ilkeitä unia välillä heräten ja taas ilkeät unet palasivat. Tunsin pahuuden lähelläni, vaara, uhka liian likelle tulleena. Herätessäni pääni täyttyi ilkeistä ajatuksista, kuin pimeä saastesumu päälleni pudonneena. Syyttäviä sanoja pauhasi mieleni sisällä, karjui kauheuksia: ei Jumala sinua halua, helvettiin joudut, Jumalakin vihaa sinua, on jo päättänyt lähettää sinut helvettiin teitpä mitä tahansa, mikään ei auta, ei pelasta...
Mieleni tukkeutui, en pystynyt vastaamaan, en karistamaan ajatuksiani vapaaksi, kuin ansalanka päälleni kiedottu, liekanarussa kiinni... Ei sanoja, ei vastaanväitettä, ei rukousta minulla..

Sitten... pieni ääni painostuksen alta alkoi puhua. Ääni kuin hento tuulenvire, vähäinen kuin tähden varjo, kuiskaus myrskyn alla. Sielussani rukoiltiin, mutta ei minun tekemänäni, ei minun äänelläni, ei minun sanoillani, ei minun tahdollani...
Tuntemattomia sanoja, tuntemattomalla kielellä. Minä vain kuuntelin kun Joku Toinen puhui.

Joku muukin kuuli. Kuin sumu sulaa auringossa, kuin tuuli heittää pilvet loitolle, kuin aamunnousu särkee pimeyden, sen pienen, hennon äänen takia heltisi äkkiä paha painostus, vaikeni syyttävän pauhaava ääni, pakeni kuin aseistettua sotajoukkoa ja mieleni oli kirkas ja puhdas kuin aamu sateen jälkeen.

Pyhä Henki, se pieni, hento ääni esitteli itsensä. Se Kolminaisuuden jumalallinen osa, jota vähiten olen tuntenut, vähiten ymmärtänyt ja vähiten huomioinut.
Vaikka hän on ollut ne sanat suussani hengessä rukoillessani. Soturi sieluani vartioimassa. Taiteilija, joka maalaa ne kuvat, joita ilmestyksissäni näen. Opas tekemässä Isää Jumalaa ja Jeesusta ymmärrykselleni eläväksi ja läheisiksi.

Niin vahva, että vain pienellä äänelläkin sai vihollisen väistymään (kuvittele mitä tapahtuisi, jos Hän karjaisisi). Niin uskollinen, että asettui minun ja vihollisen väliin vaikken edes kyennyt apua pyytämään. Niin läheinen, että täytti minun tyhjenneen voimani omalla hengellään.
Sittenkin tuttu jo pitkältä aikaa. Kuin näkisi tutut kasvot vieraassa maassa. Saisi yllättävän syleilyn kun sitä vähiten odottaa.

Voin puhua Hänelle, tuntea Hänet lähelläni, uskoa sieluni Hänelle. Luottaa, että Hän on se Ystävä, joka laittaa minut morsiamena valmiiksi sulhastani, sieluni rakastajaa, Jeesusta varten.


-Ulla Rautiainen-

lauantai 20. tammikuuta 2018

Ja Jumala loi fantasian


Pohjoisissa maissa on iät kaiket kerrottu kansantarinoita myyttisistä olennoista, selkieistä, hyljeihmisistä. Asuvat meressä, mutta voivat nousta maihinkin. Varsinkin rakkaussuhteista selkieiden ja ihmisten välillä on romanttisia ja traagisia satuja.
Mutta satujahan ne tietenkin ovat. Eihän mitään hyljeihmisiä oikeasti pohjoisen merissä polski.

11 Maaliskuuta 1984 islantilainen kalastusalus uppoaa. Viisi kalastajaa jäävät 5 asteiseen veteen. Siinä kylmyydesssä kuoleman tuleminen lasketaan minuuteissa. Neljä heistä menehtyykin hypotermiaan pian. Yksi, Guðlaugur Friðþórsson ui kuusi tuntia hyisessä vedessä ja maihin päästyään läpimärkänä ja avojaloin kävelee vielä pari tuntia lumista tundraa kaupunkiin.

Miten tämä on mahdollista?
Aluksi kukaan ei uskokaan Gullin tarinaa uintiretkestään, mutta laivan uppoamispaikan todennuttua ihme käy ilmeiseksi. Maailman johtavat hypotermia-asiantuntijat alkavat tutkia miestä. Ilmenee ennenkuulumaton asia: miehen ihonalainen rasvakerros on käytännössä hylkeen rasvaa. Siitä yliluonnolliselta tuntunut kylmyydensieto.
Islantilaiset ovat tehneet tästä tositarinasta elokuvankin Djúpið, The Deep, suomessa esitetty nimellä Syvyys.

Vampyyritarinoissa kerrotaan, että vampyyrinpureman saanut ei vanhene. Jää ikuisesti siihen ikään, jossa silloin oli.

Äskettäin tuli telkkarista dokumenttiohjelma, jossa kerrottiin oudoista lapsista, jotka eivät ikäänny. Yksikin oli elänyt jo parikymmentä vuotta, mutta oli niin henkisesti kuin fyysisesti sama kuin 5 vuotiaana, jolloin kaikki kasvu ja kehitys oli lakannut. Äidillä oli hankaluuksia selittää ihmisille, että tämä viisivuotiaan näköinen onkin oikeasti 22 vuotias.

Satukirjojen kuvissa menninkäisillä, haltioilla ja muilla fantasiaolennoilla on usein suippokorvat. Vainko satukirjoissa – no, elokuvissakin, mutta eihän oikeasti?

Minä kyllä tunnen henkilökohtaisesti ja läheisesti ihmisen, jolla syntyessään oli oikeaoppiset fantasiaolennon suippokorvat. Valitettavasti lääkäri synnytyslaitoksella päätti, ettei kukaan ihminen niin fantastiselta saa näyttää ja leikkasi korvat tavallisen pyöreälaitaisiksi.

On ihmisiä, jotka ovat syntyneet sini-ihoisina, hännällisinä, erikoisilla kyvyillä varustettuna (esim. savant-ihmiset) ja muilla satumaisilla ominaisuuksilla. Yleensä nämä satumaisuudet korjataan (niin kuin ne suippokorvat), mikäli mahdollista, joten fantasiahahmojen näköisiä olentoja ei kuljeskele keskuudessamme niin paljoa kuin mitä niitä syntyy.

Jumalan pilaako?

Ehkä Jumala pitää niin fantasiasta, ihmisten mielikuvituksesta ja luomistamme tarinoista (Jumala on paljon hyväntahtoisemmin kiinnostunut kaikesta mitä teemme kuin mitä ahtaaksi pingotettu uskonnollisuus tahtoo myöntää) että haluaa silloin tällöin tehdä todeksi tarinoitamme ja luo osalle ihmisistä tarinoiden mukaisia ominaisuuksia.
Onhan luovuus se Jumalan ominaisuuksista, jolla hän itsensä ensimmäiseksi ihmiskunnalle esitteli. Ja luovuus jumalallinen ominaisuus, jota hän siksi suosii ihmisissä, Jumalan kuvaksi tarkoitetuissa.

Niin kuin hänkin loi maailman ja sen elämän, niin mekin mielikuvituksessamme luomme maailmoja ja kansoitamme ne keksimillämme olennoilla ja sillä tavalla osin toteutamme Jumalan kuvana oloa ja sitä tietä pääsemme ymmärtämään ja tutustumaan vaikka osin Hänen Luoja-persoonaansa.

Kuten J.R.R.Tolkien Mythopoeija -runosssa (löytyy kokonaisuudessaan kirjassa Puu ja lehti) sanoo: ”Kuten meidät kerran luotiin, me itse yhä luomme”.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 12. tammikuuta 2018

Verhon läpi puhuttua

Farther west than west
beyond the land
my people are dancing
on the other wind.

Ursula Le Quin

Fantasiamaailma on olemassa (se kadonnut Paratiisi). Oli leiskuvasiipisiä lohikäärmeitä (kyllä, heprean paratiisin käärmettä tarkoittava sana voidaan kääntää myös lohikäärmeeksi), taikapuita, kuolemattomat kansalaiset ja kaikkia niitä muita... Oli hyvä ja pahan välinen taistelu, niinkuin fantasiatarinassa kuuluukin olla (mutta me hävisimme jo ensimmäisen erän).

Hyvä fantasia on tarinoita Paratiisista, Paratiisin kaiku, joka jäi huutamaan maailmaan leimuavamiekkaisen vartijan suljettua portin sinne. Ja kuinka monet haluavatkaan sen kaiun vaientaa, jotta unohtaisimme alun...

J.R.R.Tolkien sanoi että fantasia on kirjallisuudenlajeista filosofisin ja oikeassa oli. Fantasian ymmärtäminen vaatii tietynlaista älyä.
Joillakin on matemaattista älyä, joillakin kielellistä älyä, joillakin fantasiaälyä.
Se on älyä nähdä sanojen ja käsitteiden taakse. Älyä ymmärtää suuria teemoja: toistodellisuutta, jumaluutta, luomista, loppua, elämää, kuolemaa, hyvää ja pahaa.

Tolkien sanoi myös, että on erityisen kristillinen tehtävä kirjoittaa fantasiatarinoita. Siinäkin oli oikeassa. Fantasiakielellä on helppo puhua tai ymmärtää niin fantastisesta asiasta kuin Jumalasta. Ilmaista asioita dramaattisemmin, isommin, tunteiden läpi käyvemmin. Sellaisella monumentaalisella aksentilla, joka paremmin kuvaakin Jumalaa ja jota varsinkin fantasiaälyyn suuntautunut väki paremmin käsittää kuin latteaa arkipuhetta.

Fantasiakerronnassa ei tarvitse alleviivaten osoitella eikä ratakiskosta taivutella. Kirjoittaja tarkoittaa mitä tarkoittaa ja lukija ymmärtää mitä ymmärtää mutta verhon lävitse. Siinä on riskinsä, lukija voi ymmärtää eri asiaa kuin kirjoittaja tarkoitti. Joskus johtaen hyvään, joskus pahaan.

Ursula Le Quinin tai George R.R. Martinin kristillisyydestä en menisi vannomaan, mutta itse kristittynä luen tekstin lävitse asioita, joita nämä kirjailijat eivät välttämättä ole tarkoittaneet.

Muistatko sen kohdan Ursula Le Quinin Toinen Tuuli-kirjassa, jossa Tehanu syttyy liekkiin, muuttaa hahmoaan ja liekkisiivillä yhdessä Kalessinin kanssa lentää toiseen tuuleen? Aina kun minä luen sitä, itken valtoimenaan ja ajattelen että se kuvaa kauniimmin kuin mikään kuolemista ja ylösnousemusta. Niinkuin että Kalessin on kuin Jeesus, jonka kanssa todellisessa hahmossamme lennämme ylös valoon ja valkeaan tuuleen.

Tai kun George R.R. Martinin yövartiat vannovat: ”Minä olen miekka pimeydessä, vartija muurilla, tuli karkottamassa kylmyyden, valo tuomassa aamun, torvi herättämässä nukkujat, kilpi suojaamassa. Elämä ja kunnia yövartion käytössä”, näen sen kuvaavan uskovan asennetta Jumalalta saamaansa kutsumukseen Hänen tehtävässään ja palveluksessaan.


-Ulla Rautiainen-

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Joosefilainen kostovyörytys


Olen törmäillyt merkillisiin raamatuntulkintoihin, joissa VT:n Joosefin tarinaa (1Moos. 37-50, siis se, jossa pahanilkiset veljet heittävät Joosefin kaivoon ja myyvät orjakauppiaille ja Joosef kohoaa Egyptin kakkosvaltiaaksi) kerrotaan esimerkillisenä hyvän ihmisen anteeksiantamiskuvauksena.

Omituista, minä luen kyllä Raamatustani ihan muuta.

Kyllähän Joosef lopuksi jollain tavalla antaa anteeksi veljillensä, mutta kyllä se aikaa ottaa ja sitä ennen lataa melko ilkeää revanssia veljiensä menneistä synneistä.
Tarinan lukeminen hyväsydämisen miehen kauniiksi anteeksiantamuskertomukseksi vaatii kyllä melko lujaa tekstinohitulkintaa ja isojen osioiden poissaksimista.

Ensimmäinen kysymys herää, miksei Joosef jo aikaisemmin lähde kertomaan isälleen ja veljilleen että on elossa ja hyvinvoivana? Matka Egyptistä kotikonnuille ei järin pitkä ole, varsinkaan upporikkaan miehen järjestää.

Ajatteleeko että kosto on parasta kylmänä?
Ja että sen takia kannatta uhrata isän mielenrauhakin?
Eikö halua kohdata sukuaan, kun nämä vielä ovat voimiensa tunnossa ja menestyneitä vaan odottaa kuin hämähäkki verkonlaidalla kunnes saalis on avuttomassa tilassa ja sitten onkin saumaa iskeä?

Avuton tila tulee, kun nälänhätä iskee ja syötävä loppuu veljeksiltä. Hädän ahdistamien veljesten heittäytyessä maahan kasvoilleen Egyptin vallanpitäjän eteen lähtee kostovyörytys liikkeelle. Joosef tekeytyy vieraaksi, puhuttelee ankarasti, syyttää vakoojiksi, heittää vankilaan, uhkaa kuolemalla, ottaa yhden veljen panttivangiksi, lavastaa muut varkaiksi ja ylipäätään kyykyttää, pelottelee, nöyryyttää ja alistaa kuin pahin vihamies.

Onpa stressaavia vierailuja Egyptissä. Veljekset eivät ymmärrä, mitä oikein on tapahtumassa. Hehän tulevat vain viljaa ostamaan, mutta egyptiläinen ylimys osoittautuu kauhistuttavan arvaamattomaksi isännäksi. Välillä osoittaa kummallisen tuttavallista suosiota, välillä koleutuu tylyksi että saa henkensä puolesta pelätä. Välillä ollaan vankilassa, välissä palatsissa syömingeissä ja juopottelemassa ja sitten jo asemiesten takaa-ajamina.

Lopulta arvoitus ratkeaa ja itketään kaulakkain. Joosef pitää pitkän puheen kuinka Jumala käänsi pahan hyväksi. Veljesten vastauksista Joosefille ei Raamattu mainitse mitään. Ehkä siinä olikin parempi pysyä varovaisen hiljaksiin.

Varsinaisista anteeksiantosanoista ei siinä tilanteessa vielä mitään pukahdeta. Tilanne jää kiusallisesti roikkumaan ja veljekset epävarmuuteen mitä tuleman pitää. Isä-Jaakobin kuoltua tuleekin veljille hätä käteen. Ehkä isän olemassaolo oli hillinnyt kaltoinkohdeltua veljeä. Nyt on sitten sitäkin enemmän syytä pelätä alkavaa vainoa ja kostoa. Olihan Joosef jo aikaisemmin osoittautunut varsin arvaamattomaksi toimissaan.

Taas oli lähdettävä lankeamaan maahan Joosefin eteen, anomaan anteeksiantoa ja julistautumaan tämän orjiksi. Vielä tässäkään Joosef ei lausu ”annan anteeksi” -taikasanoja, vaan pitää puhetta miten Jumala laittoi veljesten pahan tarkoituksen menemään mönkään ja hänen asiansa hyvälle tolalle.
Vähän silleen että hähähää, ettepä onnistuneet ja katsokaas kuka nyt on niskan päällä.

Niin ettei tästä tarinasta minun ymmärrykseni mukaan hirveän hyvää anteeksianto-opetusta saa, jos tekstiä lukee niin kuin se kirjoitettu on. Ennemminkin kertomus kovapäisten miesten törmäilystä kaunan, katkeruuden ja pitkävihaisuuden hetteiköissä.


-Ulla Rautiainen-