tiistai 24. huhtikuuta 2018

Hengellistä väkivaltaa


Olin mieheni kanssa viikonloppuna eräässä helluntaiseurakunnassa Hengellinen väkivalta-seminaarissa. Enimmäkseen tuttua asiaa, olen lukenut siitä aiheesta kaiken käsiin saamani mitä suomenkielellä on julkaistu. Asiaan on tutustuttu myös kokemusperäisesti; on kierretty monenlaista seurakuntaa, hengellistä yhteisöä ja uskonnollista kokoonpanoa ja nähty, tehty ja koettu kaikenlaista.
Todella ikäviä juttujakin.
Semmoisia joita ei todeksi uskoisi ennen kuin omalle kohdalle kolahtaa.

Toiveita herättävää edistystä on, että seminaarin järjestänyt uskonyhteisö on havahtunut asiaan niin että halusi olla järjestämässä seminaaria aiheesta. Tilaisuus oli erittäin onnistunut, asiantunteva ja asioista oikeilla nimillä puhuva. Tuntui hyvältä saada vahvistusta omille havainnoille.

Yleisesti ottaen hengellisen väkivallan voi määritellä niin, että se on pahantekoa Jumalan nimissä ja mukamas Jumalan valtuuttamana.
Sen takia siihen sisältyy erityinen pirullisuus verraten muunlaiseen väkivaltaan. Se tavalla tai toisella rikkoo tai ainakin vääristää uhrin jumalasuhteen – saa Jumalan näyttämään ja tuntumaan enemmän paholaiselta kun hyvältä.
Muussa väkivallassa, fyysisessä, henkisessä, seksuaalisessa uhri voi vielä hakea turvaa, lohtua ja apua Jumalalta, mutta hengellisen väkivallan kohteeksi joutunut helposti kokee, että Jumalakin on pahantekijän puolella ja mites siinä sitten apua siltäkään taholta pyydät?

Jollain tavalla väärinkäytöksiä esiintyy kaikissa uskonyhteisöissä, ihmisistä kun ne koostuvat eikä pelkästään täydellisten ihmisten yhteisöä vielä ole missään kokoontunut.
Mielestäni kaksi asiaa kuitenkin on, jotka määrittelevät, onko yhteisö terve ja turvallinen vai ei:
  •  Onko väkivalta yhteisön oppi-, sääntö- valta- ja käytäntörakenteissa (kirjoitetuissa tai kirjoittamattomissa). Jos väkivalta sisältyy jo yhteisön rakenteisiin, sitä vastaan on aika vaikea yksittäisen ihmisen puolustautua tai toivoa saavansa oikeutta ja korjausta asiaan.
  • Jos yhteisössä vallitsee sellainen lojaalisuuden puutteen mentaliteetti, jossa kukaan ei nouse puolustamaan loukattua, seisomaan näkyvästi rinnalla ja korottamaan ääntänsä väärintekoa vastaan, tekee se käytännössä väkivallasta hyväksyttyä. Kuten psykiatri Jorma Tähkä sanoo: ”Vaikeneminen ja puuttumattomuus tarkoittavat hyväksymistä. Jos yhteisö sallii vakavan kiusaamisen, yhteisössä vallitsee passiivinen sadismi.” Sama kuin koulukiusaamisjutuissa: yksi kiusaa ja muu joukko katsoo passiivisena vierestä tekemättä mitään uhrin auttamiseksi.

Epäterveen yhteisön tunnusmerkeistä on niin erinomaisen hyvin Perttu Pulkkinen kirjoittanut omassa blogissaan ettei minun tarvitse toistaa samoja asioita. Nostan näytteeksi yhden hyvän pointin: ”Ahdistavassa uskonnollisuudessa hyljätyksi tulemisen pelkoa käytetään hyväksi ihmisten kontrolloimisessa. Rikkinäisillä ihmisillä hyljätyksi tulemisen pelko on suuri ja tällä on helppo pelata huomaamattomasti.” Loput pääsee lukemaan tästä linkistä, suosittelen:
https://perttupulkkinen.wordpress.com/2010/12/04/terve-ja-epaterve-uskonnollisuus/


-Ulla Rautiainen-

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Luotoruno


Olen yksinäisen luodon lapsi,
jota tuulet tuivertavat
ja viimat viskelevät.
Meri luotoni ympärillä kuohuu
suurina aaltovuorina ja vesirotkoina
pitäen valtaisaa pauhua ja jyminää
kun se ylpeät tyrskynsä paiskaa
päin meren silittämää kallioseinää
joka merimuurina sulkee minut luotoni sisään
keskelle tätä kivistä linnoitusta.


Täällä minulla ei ole muuta
kuin toivo Sinusta.
Hiljaiseen sydämeeni istutettu usko
että jonain päivänä
vettä pitkin kävelevä hahmosi
astuu myrskyn halki
ja hakee minut luoksesi.
Eikä kukaan koskaan ole tietävä
missä minä olin ja minne minä lähdin
kun lennämme kuin kaksi lokkia
ylös tähtiavaruuteen.
Tarpeeksi vahvasiipisinä
jottemme takerru tuulivirtojen vietäviksi
vaan otamme itse suuntamme.
Kyllä, minä uskon että jonain hetkenä
Sinä vielä tulet.


-Ulla Rautiainen- 

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Easter eggejä Raamatullisesti


Mediakielessä easter egg eli pääsiäismuna on termi, joka tarkoittaa kirjoihin, elokuviin, videopeleihin, musiikkiin, kuviin, netin verkkosivuille jne muihin sellaisiin piilotettua viestiä, vitsiä tai viittausta. Nimitys tulee joissain maissa tapana olevasta pääsiäismunien etsintä leikistä.

Easter eggejä voivat olla vaikkapa äänitehoste, repliikki, tapahtuma tai visuaalinen juttu joka viittaa johonkin toiseen yhteyteen tai asiaan tai vaikka kätketty valikko, josta aukeaa lisäinfoa. Yleisiä ovat myös elokuvan ohjaajan tai muun julkkiksen tekemä cameorooli, eli nopea esiintyminen ohivilahtavassa sivuosassa.
Faneista on hauskaa bongata näitä kryptisiä lisäkkeitä.
Teoksen tekijällä on vielä hauskempaa velmuilla näiden lisäkkeiden kanssa.
Antaa erityisiä mahdollisuuksia varsinkin siellä, missä sensuurileikkuri muuten kastroi ilmaisua.

Muttei se mikään uusi eikä pelkän inhimillinen keksintö ole.
Kyllä Jumalakin osasi. Sillä on Raamatussakin näitä easter eggejä, jotka aukeavat vain enemmällä hoksaamisella tai asiaan syvemmin perehtymällä.

Eikö maailman luoneen Jumalan esiintyminen ihmisenä luomansa maailman sisällä ollut eräänlainen cameorooli? Ohjaajan ja käsikirjoittajan näyttäytyminen ohjaamansa teoksen sisällä.
Toinen tällainen pääsiäismuna läjähtää silmille asianmukaisesti pääsiäisdraamasta.

Joh 19:19-22 ylipapit pahastuvat Pilatuksen kirjoittamasta taulusta. Vaativat tekstin editoimista korrektimpaan muotoon, mutta Pilatus kieltäytyy korjaamasta kirjoittamaansa: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
Mitä siinä oikein tapahtui?
Tapahtui se, että ylipapit hoksasivat tekstiin piilotetun easter eggin ja vetivät herneen nenäänsä.

Tarina ei kerro, tekikö Pilatus sen tarkoittamatta ja vanhingossa vai tahallaan, jonkinlaisena kostoiskuna papeille, mahdollisuutena sanoa viimeinen sana siinä jupakassa, jossa nurkkaan ajettuna ja painostettuna oli joutunut mukautumaan juutalaispappien sanelemaan tuomionjulistukseen.
Kiusa se on pienikin kiusa arvovaltataistelun hävinneeltä.

Pahastusta aiheuttanut taulu oli se ilmoituskyltti, joka ripustettiin ristiin kertomaan naulitun tekemää rikosta.
Hyödytöntähän julkinen rangaistus olisikin ollut ilman yleisölle suunnattua opettavaista osiota. Että tämmöistä jos teette, niin tuohon joudutte.
Raamatunpaikassa erityisesti sanotaan, että monet lukivat sen tekstin, joten siinä mitä ilmeisemminkin oli jotain kiinnostavaa.
Siinä luki kolmella kielellä, hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.

Mitäs merkillistä siinä on? Kuninkaaksi tekeytymisestähän se tuomio tuli, ei se mikään salaisuus ollut.
On siinä merkillisyyttä niille, jotka osaavat hepreankieltä lukea.
Hepreaksi kun lause menee näin: ישוע הנצרי ומלך היהודים
Katsopas jokaisen sanan alkukirjainta. Hepreaa luetaan oikealta vasemmalle, joten kirjaimet ovat nämä: יהוה

Ei kerrota, miten sanat oli sijoitettu tai kirjoitettu, mutta jos jotenkin niin, vaikkapa alkukirjaimet korostettuna tai allekkain että ensimmäiset kirjaimet asettuvat peräkkäin niin niistä muodostuu sana.

Se hepreankielen kaikkein pyhin sana, joka oli niin varottu, ettei sitä hirvinnyt edes ääneen lausua saati että sillä sanalla nimetä ristillä roikkuva rikollinen.
יהוה eli JHVH meidän kirjaimillamme.
JHVH eli Jahve eli Jumala.

Siinä oli Jumalan järjestämä salaviesti ristiä pällistelevälle kansalle.
Että tämä Jeshua Hanatzri Vemelech Hajehudim on Jumala.


-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Se tarinan punainen lanka


”Mutta pappi ottakoon setripuuta, isoppikorren ja helakanpunaista lankaa ja viskatkoon ne tuleen, missä hieho palaa.” (4Moos.19:6)

Sillä tavalla juutalainen syntiuhri oli toimitettu aina Mooseksen ajasta alkaen. Mahtoivatkohan koskaan pähkäillä, mitä virkaa nämä rekvisiitat, isopit, puutavara ja punaiset langat olivat siinä tekemässä?
Sitä saikin ihmetellä aina siihen asti, kunnes asiayhteys kävi ilmeiseksi erään tietyn syntiuhrin kohdalla.

Oli puuta, sitä ei tosin missään kerrota, mitä puulajia, oliko setriä vaiko muuta, mutta puuta kuitenkin. Kaksi palkkia, toinen pystyssä kivenkoloon juntattuna, toinen parru siihen poikittain liitettynä.

Oli uhri, mies, jonka sotilasjoukko pilkatakseen puki punaiseen viittaan (Matt.27:28).
Tulipunaiseen 38-käännös. Markus ja Johannes sanovat värin purppuraksi.
Tulipunainen ja purppura eivät ole sama väri, purppura on violettia.
Kumpaan väriin se mies siis puettiin?
Onko sillä edes väliä?
Purppura herättää kyllä kysymyksiä.

Purppuraa saatiin purppurakotilosta. Yhden purppuragramman tuottamiseen tarvittiin 10 000 kotiloa. Siksi väriaine oli kalliimpaa kuin kulta aina 1800-luvulle asti, jollon keksittiin kuinka sitä tehdä synteettisesti.
Siksi on hieman arveluttavia ne raamatunkäännökset (vaikka kuinka kirjaimellista raamatunsanaa kunnioittaisikin), joissa sanotaan Jeesusta pilkanneiden sotilaiden pukeneen Jeesuksen purppuraviittaan. Purppurapukimet eivät olleet kapineita, joita kierteli sotilaanmoukkien käsissä. Jos jollakin olisi sellainen ollut, hän olisi lukinnut sen aarrearkkuun ja lähtenyt kaupittelemaan sitä jollekin äveriäälle hinnalla, jolla olisi elänyt hulppeasti loppuelämänsä eikä lykännyt verisen ja hikisen vangin päälle sotkettavaksi.

Vastauksen tähän outouteen antaa arameankielinen Raamattu (se kieli, jota Jeesus ja apostolit äidinkielenään puhuivat). Siinä käytetään väristä sanaa דזחוריתא, joka esiintyy muuallakin Raamatussa.
Niinkuin 4Moos.19:6, siinä jossa puhutaan syntiuhrin rekvisiitasta.
Helakanpunainen, niinkuin se tuleen heitettävä lanka.
Lanka siitä kankaasta, joka kerran esiintyisi erään tietyn uhrin yhteydessä.

Ja sitten oli siellä vielä isoppikorsikin, jolla ristiinnaulitulle ojennettiin sieneen imeytettyä hapanviiniä.

Se ristiinnaulittu oli se ainoa oikea uhri, jonka esikuvia kaikki edelliset syntiuhrit olivat olleet. Viaton mies vikapään asemaan alistuneena vastaamassa kaikista maailman synneistä, menneistä, olevista, tulevista, koko ihmiskunnan olemassaolon tuottama ja tuottava pahuus päällensä kasattuna.

Mutta näyttäisi siltä, ettei hänen sentään tarvinnut kuolla niiden syntien saastuttamana.
Kun oli se isoppi.

Saastuneen puhdistus tehtiin Mooseksen lakia seuraten pirskottamalla vettä isoppikorrella saastaisen päälle (4.Moos. 19:18). Niinkuin Psalmi 51:9 sanoo: ”Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin.”
Se mies kärsi ristillä kaikki maailman synnit päällään, mutta kuolemaan hän pääsi siirtymään välittömästi puhdistusrituaalin (vaikkakin epävirallisen ja yksityiskohdiltaan vapaasti sovelletun) isopilla pirskottelun jälkeen – valuvasta sienestä tarjoiltu neste taatusti roiskuu muuallekin kuin suuhun.

Ehkä siksi hän rukoili ristiinnaulitsemisen suorittaneille sotilaille anteeksiantoa (Luuk. 23:34). Isoppillapirskottelijan kun piti olla itse puhdas.

Otettuaan siitä isoppikorren päästä hapanviinin, sanoi: "Se on täytetty", ja kallisti päänsä ja antoi henkensä (Joh.19:29-30).

Jos näin on, tuonelaan hän siis astui uskontonsa lain mukaisesti puhdistettuna. Täytti niin lain yksityiskohdiltaan loppuun asti.


PS. Se arameasta suomeksi käännetty UT löytyy tästä linkistä: https://ut-arameasta.blogspot.fi/


-Ulla Rautiainen-

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Kun ylipappi nuttunsa repäisi


"Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?"

Siinä ylipappi Josef Bar Kaifas profetoi, vaikkei itse tiennytkään profetoivansa, vaan luuli lausuneeksi ihka oman ajatukseksen (Joh. 11:50-51).
Joskus käy niinkin.
Jumala laittoi tekemään edes jotain oikein kun mies kerran ylipappi oli.
Paljoa muuta ei siinä viranhoidossa sitten oikein mennytkään.

Kaifas oli edellisen ylipappi Hannas ben Sethin vävypoika. Avioliitto ylipapilliseen perheeseen oli suurempana ansiona uranousussa kuin varsinaiset hengelliset hyveet. Nepotismi ruletti.

Tilanne oli vain siitä kiusallinen, että appiukko Hannas oli edelleen elossa ja hyvin toimintakykyisenä. Niin ei olisi pitänyt olla. Ylipapin viran olisi kuulunut olla elinikäinen ja kasukan siirtyä seuraajalle vasta edellisen kuoltua. Raamatussa molempia miehiä kutsutaan ylipapeiksi, joten käytännössä ylipappeja oli siis kaksi.

Vielä vaikeammaksi asian teki, että Hannas ei ollut luopunut asemastaan vapaaehtoisesti, vaan roomalainen hallinto oli erottanut hänet ja nimittänyt Rooman kannalta yhteistyökykyisemmän Kaifaan tilalle. Raamattu antaa ymmärtää, että Hannas ei suinkaan ollut vetäytynyt syrjään eläkepäivien viettoon vaan sekaantui aktiivisesti vävynsä viranhoitoon. Oli läsnä kuulustelemassa Jeesustakin (Joh. 18:13, 19-24).

Sekä Talmud että historioitsija Josefus antavat molemmista ylipapeista kuvauksen rahanahneina kiristäjinä ja oikeudenkäyntien manipuloijina. Nämä miehet eivät olleet mitään vaatimattomia kansanpalvelijoita, vaan temppelin varoilla ylellistä ylhäisöelämää eleleviä juutalaismaailman aristokraatteja.

Teologialtaan Kaifas lukeutui saddukeuksiin, sen aikakauden liberaaliteologiseen suuntaukseen. Saddukeukset eivät uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään, enkeleihin, henkiin, messiaan tulemukseen eivätkä ylipäänsä että Jumala liiemmin maailman asioihin puuttuisi.

Ylipappina oli siis mies, joka hädintuskin edes uskoi Jumalaan.

Sitten Jumala tuli hänen eteensä seisomaan.
Sanhedrinin, Jerusalemin temppelin pappeinneuvoston kokoontumiseen, jossa Kaifaan piti päättää mitä tuomiolle tuodusta miehestä sanoisi.

Oli hän sen päättänyt jo aikaa sitten.
Kuolemantuomio jumalanpilkasta.

Kuinka paljon Jumalaa marginaalitekijänä pitävä mahtoi Jumalan pilkkaamisesta oikeasti välittää? Ennemminkin tuomion motiivi oli sekä henkilökohtainen että poliittinen. Kateus, kun vangitun kansansuosio oli suurempi kuin hänen itsensä (Mark. 15:10). Sen lisäksi pelättiin hankaluuksia roomalaisten kanssa (Joh.11:48).

Ylipapin oli kuitenkin esitettävä suurta tyrmistystä vangin väittäessä itseään Jumalaksi. Perinteinen tapa juutalaiskulttuurissa oli repäistä vaatteensa mielipahan merkkinä.

Niin Kaifaskin siinä teki (Matt.26:65). Vaikuttava ele jolla lietsoa kiihtymystä vankia vastaan.
Asiassa oli vain yksi mutta, jonka Kaifas siinä tohinassa unohti.
Tai ehkä hänen meriitteihinsä ei kuulunut kovin tarkka perehtyneisyys uskonnolliseen lakiin.
Mooseksen laki nimittäin kielsi ylipapilta vaatteensa repimisen (3Moos.21:10).
Tuomitessaan toisen hän siis itse rikkoi lakia.
Kaifaan onneksi neuvosto enimmältään koostui lakiin suurpiirteisemmin suhtautuvista saddukeuksista kuin laki-intoilevista fariseuksista.
Oli se silti skandaali.


Siirrytäänpä ajassa hieman eteenpäin toiseen kohtaukseen.

Risteillä roikkuu kolme kuolevaa miestä. Sotilaat jakavat heidän vaatteitansa. Kangas oli siihen aikaan kallista, kyllä niille ottajia kelpasi, alusvaatteita myöten. Kuka ottaa mitäkin, jos jako ei mene tasapuolisesti, revitään vaatteet niin että kukin saa palan.

Sitten jakoon tulee ihokas, saumaton, kauttaaltaan ylhäältä asti kudottu, eihän sitä raaski repimällä pilata, heitetään siis arpaa ettei tarvitse palasiksi pilkkoa (Joh.19:23).

Repimätön vaate on sen keskimmäisellä ristillä riippuvan miehen, joka tästä lähin ja aina ikuisuuksiin on oleva se todellinen ylimmäinen pappi.

Kaifas jatkaa vielä jonkin aikaa virassaan, mutta se on enää ulkoinen muodollisuus. Jumala ei siinä enää ole mukana. Pappeus on repäisty toiselle, vaikkei Kaifas sitä itse käsitäkään.

Sille, joka ei lakia rikkonut missään kohdassa.


-Ulla Rautiainen-

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Historian kuuluisin oikeusmurha



Sillä galilealaisella miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Tuomio oli jo ennakkoon päätetty, koko oikeudenkäynti oikeuden irvikuva ja lopputulos viattoman miehen oikeusmurha.

Tai sitten galilealaisella oli kaikki mahdollisuudet. Sanoi voivansa kutsua enemmän kuin kaksitoista legionaa enkeleitä (Matt. 26:53). Yksi roomalainen legiona käsitti 4000-6000 sotilasta. Yhden enkelin kerrottiin lyöneen kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta (2. Kun. 19:32-37). Jos osakin niistä enkeleistä olisi samaa kaliberia niin voimasuhteet olisivat ehdottomasti galilealaisen puolella.

Se oikeudenkäynti ei kenenkään mielestä mennyt niin kuin olisi toivottu.

Ongelma oli, että kukaan ei olisi halunnut tuomita syytettyä. Käytiin kaikki tahot läpi, vankia retuutettiin edestakaisin juutalaisen pappisneuvoston, neljännesruhtinas Herodeksen ja roomalaisen maaherra Pilatuksen väliä. Jokainen odotti jonkun toisen tekevän päätöksen.

Rooman vallan alaisuudessa juutalaispapeilla ei tietysti ollutkaan virallista lupaa kuolemantuomioiden langettamiseen, mutta äkkiäkös ovelat miehet olisivat järjestäneet – niin kuin Stefanoksenkin tapauksessa (Apt:7:59) – ”spontaanisti” villiintyneen kansanjoukon suorittamaan kivityslynkkauksen.
Jostain syystä he kuitenkin halusivat hoitaa ongelman virallisia teitä tai ehkä syytetyn kansansuosio oli niin suunnaton, ettei salamurhasuunnitelmat onnistuneet.

Nukkehallitsija Herodeksen asema Rooman alaisuudessa oli sen verran kiikkerä, että häntä kiinnosti enemmän välien kuntoon saaminen maaherran kanssa kuin vangin syyllisyys tai syyttömyys.
Yhdeltä profeetalta hän oli juhlahumussa pannut pään poikki ja lietsonut Kastajan kannattajia levottomuuksiin.
Kannattiko siis enempää valloittajien varpaille käydä astumaan heidän oikeusjärjestelmäänsä ohittamalla? Tämän vangin lähettäminen takaisin Pilatukselle oli alamaisuudenele, joka toimikin. Herodes ja Pilatus tulivat sinä päivänä ystäviksi keskenään; he olivat näet ennen olleet toistensa vihamiehiä (Luuk.23:12).

Roomalainen maaherra Pilatus piti galilealaista syyttömänä mihinkään oikeaan rikokseen ja juutalaisuskonnon teologiset kiistat eivät häntä kiinnostaneet. Hän tajusi koko jutun olevan keitetty kokoon papiston kateudesta eikä hän aikonut antaa hyväksikäyttää itseään näiden keskinäisessä valtapelissä. Asiasta tuli arvovaltakysymys, hänen viranhoitoaan eivät juutalaispapit ohjailisi.

Oikeudenkäynneissä ei edes keksitty kunnollista syytä, mistä mies tuomita. Juutalaisneuvoston edessä todistajat sekoilivat puhumalla toisiaan vastaan, olivat ilmiselvästi lahjottuja valehtelemaan eikä mitään pitävää saatu esille. Heroden löi koko jutun leikiksi ja keskittyi eteensä raahatun miehen pilkkaamiseen. Pilatus kieltäytyi ottamasta kantaa uskonnollisiin kiistoihin.

Mahdollisuudet saada galilealainen rabbi ristinpuulle alkoivat huveta kuin vesi seulasta. Raukeaisiko yritys tyhjään? Siinä oli syy hätääntyä – tuomioistuimen molemmin puolin.

Kahlehdittu galilealainen ei ollut ollenkaan niin avuton kun miltä päällepäin näytti. Saarnamiehestä kuolemaantuomituksi vajoaminen ei ollut vahinko, onnettomuus eikä työtapaturma. Tosiasiassa koko tilanne oli yksityiskohtia myöten hänen itsensä tarkasti suunnittelema.
Tätä vartenhan hän tänne maankamaralle oli astelemaan tullutkin, eräänlaiseen itsemurhatehtävään, jossa kuoleminen oli missionsa pääkohta, koko ihmiseksitulo-operaation kliimaksi. Jos se jäisi nyt tekemättä, silloin olisi piru merrassa ja koko hanke mennyt mönkään.

Galilealaisen nähdessä, että ei tästä valmista tulisi ilman apua, hän sitkeän vaikenemisen jälkeen puhkeaa puhumaan ja tarjoaa kuin tarjottimella hyvän syyn tuomioonsa: "Olen (Jumalan Poika); ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman (eli Jumalan) oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvissä". Siinä on, ottakaa nyt siitä niin päästään lopultakin itse asiaan.

Se riittää juutalaisneuvostolle jumalanpilkaksi, mutta ongelmana on vielä Pilatus. Ei roomalaista hetkauta, jos joku peräkylän hurmahenki kuvitteleekin olevansa jumalsukuinen. Roomalaisilla oli varsin vapaamielinen suhtautuminen jumaliin. Ei niiden lukumäärää tarvinnut rajoittaa. Maaherraa varten pitää keksiä eri syyte. Poliittisempi.

”Galilealainen väittää olevansa juutalaisten kuningas, ja jos sen sallit, niin et ole keisarin ystävä.” Se tepsii ja Pilatus säikähtää. Kantelevat vielä keisarille ja sitten onkin piru merrassa.
Keisarina on vainoharhainen Caprin saarelle eristäytynyt Tiberius, joka tunnettiin mielivaltaisen väkivaltaisena ihmisvihaajana. Pilatuksen nimi liitettiin jo ikävästi salaliitosta teloitettuun Sejanukseen ja lisäepäilykset uskollisuudesta olisivat kuolemaksi. Pilatus tekee mitä tehtävä on, vaikka peseekin kätensä moraalisesta vastuusta.

Syytetty on tyytyväinen, saatinhan homma hoidettua, vaikka välillä näyttikin epätoivoiselta. Mutta kyllä siinä taas nähtiin, että eivät ihmiset itsekseen mitään saa aikaan, edes Jumalaa ristinpuulle naulittua.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Sanctum



Joskus
sielun pimeässä yössä
rukoukset ovat huutoa tyhjyyteen
vastassa Jumalan hiljaisuus.


Joskus
rukoukset ovat sielun sulkevien muurien takomista.
Sanoja, jotka eivät synny eivätkä kasva
tomuruumiini vankeudesta ulos.



Sanctum


Joskus
sielun hiljaisuudessa
sanattomassa olemisessa
tuntea Jumalan paino sieluni sisällä.

Silloin olla kuin puu, jonka oksiston lävitse tuuli käy
kuin seisoa lentävän linnun siipien päällä
tomuruumiini pyhään tuleen pukeutuneena.

Lausuen sitä rukousta,
jossa Kolminaisuus keskustelee keskenään
ja olla
sivustakuulijana kokemassa ihmettä
kun Jumala virtaa lävitseni.



-Ulla Rautiainen-