perjantai 17. marraskuuta 2017

Olisin voinut kuvitella


Eilen illalla pohjoinen Lappi näki valoilmiön. Ilmeisesti tavallista isompi meteori valaisi hetkeksi kaamoksenmustan taivaankaaren kirkkaampana kuin kesän keskisenä päivänä, kuin talvisalaman leimauksena, kuin... kuin... kuin...

Ihme saatiin tallennettua videolle. Nähtävillä tuosta linkistä:
https://www.youtube.com/watch?v=iDhoHpSJEQE

En valitettavasti ollut Lapissa näkemässä sitä.
Mitähän olisin ajatellut, jos olisin siellä ollut enkä vielä tiennyt mitä oli tapahtumassa?
Minun mielikuvituksellani?
Olisinko peljästynyt – tai ihastunut? Luullut, että nyt se paljon odotettu Messiaan toinen tuleminen on tapahtumassa? Taivaat aukeamassa ja enkelilliset sotajoukot astumassa esiin maata kauhistuttamaan?

Hänhän sanoi, että tulemisensa olisi kuin salamanleimahdus idästä näkymässä hamaan länteen.
Maanäärestä toiseen.
Ehkä niin myös pohjan ääreen ja Suomen Inariin.

Ehkä olisin siinä kokenyt elävän apokalypsin. Kuullut taivaan jyrisevän tähtien painoa, nähnyt Hänen viitanliepeensä, valosta raskaina pyyhkivän kirjokantista tähtiensalia ja jalkapohjansa asettavan maaplaneetan valtaistuimensa astinlaudaksi.

Tulevan ratsastaen valkoisella hevosella, silmät tulenliekkeinä, päässään monta kruunua, yllään vereen kastettu vaippa, Hän "kuningasten Kuningas ja herrain Herra" ja koko taivaansoturiväkensä valkeilla hevosilla laahuksena seuraten.

Kyllä niin olisin voinut luulla tapahtuvan.
...Ja sitten syvästi pettynyt kun taivaanhalkovan leimahduksen jälkeen mitään sen kummempaa ei olisikaan kehkeytynyt.
...Ehkä seuraavalla kerralla...
Hartaasti toivoen:


-Ulla Rautiainen-

lauantai 11. marraskuuta 2017

Isiä ja lapsia


Hoosean lapsilla ei ollut kivaa.
Iskä oli profeetta. Olisi voinut luulla, että kun jollakin perheessä on suora yhteys Maailmankaikkeuden Korkeimpaan Älyyn ja Voimaan, niin siitä joitain etuja koituisi.
Väärä luulo.

Kas, kun ainakaan Vanhan Testamentin profeetoilla profetoiminen ei ollut vain jonkinlainen sivubisnes, joutoajan harrastus tai henkilökohtainen oma juttu, jota väliin tehtiin kun niin sopi, joka homman hoidettua riisuttiin syrjään kuin työhaalari normaalielämän tieltä ja johon sivullisten ei tarvinnut sotkeutua.
Ehei. Profeettana olo oli elämäntapa, 24/7 duuni, vuorotyötä jossa sama mies teki kaikki vuorot, projekti, johon koko perhe osallistui.

Lapset joutuivat syvälle mukaan siihen spektaakkeliin.
Saivat omituiset nimetkin: Jumala-Hajottaa, Ei-Armahdettu ja Ei-Minun-Kansani. Niin uniikeissa nimissä olikin selittämistä.
Oli Hoosean lapsilla sentään kohtalotovereitakin. Muittenkin profeettojen lapset saivat kannettavakseen kummallisia nimiä. Jesajan lapset olivat Saalis-Rientää-Ryöstö-Joutuu ja Jäännös-Palajaa.

”Äitiii, tuu ikkunaan, täällä huutaa Saalis-Rientää-Ryöstö-Joutuu!”
”Iskäää, Jäännös-Palajaa otti mun leikkikamelin!”

Idea oli, että lasten nimet olivat osa profetiaa. Otsikko koko profetialle, josta päästiin itse asiaan selittämään, mitä Jumalalla oli aikeissa. Joka kerta, kun lapset esiteltiin vieraille, oli esitettävä profetiakin. Joka kerta, kun lapset kertoivat nimensä kelle tahansa, oli kerrottava koko profetiakin. Joka kerta, kun lasten nimet kailotettiin kortteliston kuultavaksi, muisti koko korttelisto profetian.
Niin se sanoma levisi.

Eikä pelkästään sillä.
Profeetan koko perhe-elämästä tuli muulle kansalle esitettävä performanssi.
Eikä ylevä sellainen. Enemmänkin muistutti farssinomaista parisuhdesatiiria, jonka vaiheita naapurit parhaimmillaan säälien, pahimmillaan pilkaten seurasivat.

Äiskä, jonka Jumala oli käskenyt Hoosean vaimokseen ottaa, ei ollut äiti, josta lapset voivat ylpeillä.
Haureellinen portto joka rikkoi avion ja synnytti lapsia, joille ainakaan kaikille ei geeniperimä tullut Hoosealta.
Niin että iskä ei oikeataan näiden lasten iskä edes ollut.

Ja pahemmaksi vielä meni, äiti karkasi omille teilleen lisää porttoilemaan. Siinä maailmassa vaimo oli miehen omaisuutta, ja aisankannattaja joka ei kyennyt omaisuuttansa vahtimaan, ei mikään mies ollut.
Missä aikansa TosiMies olisi kumauttanut sekä omaisuuteensa kajonneen casanovan että horoemäntänsä kuoliaaksi – vähemmästäkin verikostojen sarjoja aloitettiin – Hoosea häpäisi itsensä lopullisesti maksamalla vaimonsa rakastajille saadakseen rouvansa takaisin.

Hyvä niin lapsille, sillä se TosiMies olisi karkottanut käenpoikalapsetkin kodistansa. Tapana oli elättää vain omien kupeittensa hedelmää, ei vierasta siementä.
Siinä kohdassa lapsetkin olivat jo mielissään, että iskä olikin Jumalan eikä aikansa tapojen ohjauksessa.
Ja rouva varsinkin, sillä hänellä oli rakastajiensa kanssa mennyt jo aika kehnosti ja mieluusti palasi entisen miehensä luokse.

Koko esityksen opetus oli, että Jumala on kuin petetty aviomies ja kansa kuin petollinen aviovaimo. Hoosean tuskailuista saatiin havaintoesitys, miltä Jumalasta tuntuu.
Ja että Jumala on armollinen ja anteeksiantava ja loputtoman kärsivällisesti ottaa aina takaisin huonoille teille eksyneetkin.
Ja että Jumala on myös isä, jolla riittää rakkautta ja huolenpitohalua niillekin, jotka eivät varsinaista hänen huonekuntaansa ole.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 3. marraskuuta 2017

Vaa´alla punnitut ja köykäiseksi havaitut


Muinaisessa maailmassa jumaliin saattoi saada hyvinkin lähikosketuksen. Kas, kun jumalat tai jumalien jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa inkarnoituivat ihmishahmoisina kuninkaiden palatseihin patsastelemaan.

Ne hallitsijat eivät olleet mitään seremoniallisia PR-henkilöitä eikä kansan palvelijoita. Muinaismonarkit olivat kansaa ja valtakuntaa henkilökohtaisena omaisuutenaan pitäviä diktaattoreita sanan röyhkeimmässä merkityksessä.
Usein he uskoivat olevansa ihmishahmoisia jumalia, vaatimattomimmillaan ainakin jumalien edustajia ja ylipappeja, joiden kautta ylemmät jumalat hallitsivat.

Niin megalomaaninen käsitys itsestään teki heidän käytöksestään varsin arvaamatonta, toki suosioon pääsevälle alamaiselle mahdollisuuksia sisältävää mutta myös riskialtista.
Suuruusharhaisen despootin huomion kohteena oleminen oli kuin venäläisen ruletin pelaamista. Yhtähyvin äkilliset ylennykset kuin päidenputoamisetkin tapahtuivat heppoisin perustein ja äkkiarvaamatta ailahtelevan hallitsijan hetkellisistä mielijohteista. Tyranni oli ystävänäkin vaarallinen kuin korillinen kobria.

Danielin kirja sisältää kuvauksen kolmesta Babylonian kuninkaasta, joiden alaisuudessa Daniel ja hänen kaverinsa kokevat extreemellisiä tilanteita niin menestyksen huipulle kuin pohjakosketukseen.

Nebukadnessar jakelee kuolemantuomioita tietäjilleen, jotka eivät osaa arvata mitä unta hän on nähnyt sekä pystyttää kultaisen kuvapatsaan, jota komentaa kansan tulipätsiin heittämisen uhalla kumartamaan.

Belsassar kuvataan todellisuudentajunsa kohtalokkaimmin seurauksin menettäneeksi hallitsijaksi. Vihollisarmeijan jo ryskyttäessä kaupungin portteja, sen sijaan että täydellä touhulla olisi järjestämässä puolustusta hän tuhannen ylimyksensä kanssa pistääkin pystyyn kännibileet.
Kokonainen armeija ei marssi valtakunnan lävitse kenenkään huomaamatta, joten koska jo samana yönä Belsassar lyödään kylmäksi, on vihollisen likelläolon täytynyt olla hyvinkin tiedossa.
Silti tilanteen kieltävä mahtipää ei oivalla viraltapanonsa olevan ajankohtaista, vaikka yliluonnollinenkin käsi kesken juhlahumun ilmestyy kirjoittamaan tuomion julistavaa graffitia ( מנא מנא תקל ופרסין‎ ) pitosalin seinälle, vaan jakelee yhä lahjoja ja virkanimityksiä ihan kuin loppu ei olisikaan lähellä.
"Lahjasi pidä itse, ja antimesi anna toiselle”, sanoo kirjoitusta tulkkaamaan haettu Danielkin tolkun menettäneen hallitsijansa todellisuuspakoisuudesta tympääntyneenä.

Belsassarin kaatanut Dareios ei osoittaudu vähempää suuruudenhulluksi. Hän julistaa älyttömän lain, ettei kuunkiertoon kukaan saa rukoilla muita jumalia kuin häntä itseään tai leijonankidasta aukeaa portti manan majoille käydä. Eli käytännössä tekee itsestään täksi ajaksi valtakunnan ainoan jumalan.
Niin että hus, häipykääpä kulisseihin muut jumalat, minä olen nyt The Big Boss.

Jokainen näistä kuninkaista saa oikealta Jumalalta varoitusta ja kuritusta ylenmääräisen ylvästelyn hillitsemiseksi. Kaksi heistä ottaa onkeensa ja tunnustaa juutalaisten Jumalan isommaksi tekijäksi. Belsassar lahjoo tosin Danielia, mutta mitä hän Danielin Jumalasta ajattelee, se jää kertomatta.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 27. lokakuuta 2017

Pornoa ja politiikkaa


Miehiä, joilla jäsen kuin aasilla ja vuoto kuin orhilla ja naisia, joiden hävyt paljastetaan, rintoja likistellään ja nännejä hivellään kun isojäseniset miehet purkavat himoansa heihin.
Onko tämä pornolehdestä? Ei, vaan Raamatusta.
Irstailevat siskokset Ohola ja Oholiba, Hesekiel 23 luku.
Taatusti lapsilta kiellettyä aineistoa. Taatusti teinipoikia kiinnostavaa aineistoa. Ei ihme, että tämän profeettakirjan lukemista on ikärajoinkin hillitty.

Porttosiskokset eivät tietenkään olleet todellisia fyysisiä henkilöitä, vaan vertauskuvalliset Samaria ja Jerusalem. Ohola, hepreaksi אהלה merkitsee Hänen pyhäkkötelttansa (tai ilmestysmaja temppeli, tabernaakkeli) ja Oholiba אהליבה Minun pyhäkkötelttani hänessä.
Eli Jumala sanoo näiden nimien kautta, että nämä kaupungit ja sen asukkaat muodostavat pyhäkön, jossa Jumalan läsnäolon pitäisi vallita ja ilmestyä muun maailman ihastukseksi.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan päinvastoin.
Jumalan pyhä nimi tuli häväistyksi näiden kaupunkien takia.

Siksi Jumala kirjoitutti Hesekielin kirjan. Vaikka profeetan sanomassa huomio usein rajataan sen ylimaallisiin näkyihin (tai seksisiskoihin), on kirjan pääsanoma poliittinen.
Väite, ettei Jumala välittäisi niin maallisista asioista kuin yhteiskunnallinen vallankäyttö on täyttä hölynpölyä. Jumala välittää erittäin paljon siitä miten yhteiskuntarakenne toimii, ja varsinkin mitä kuuluu yhteisöhierarkian alemmilla portailla oleville.

Ja nyt ei alemmille portaille kuulunut hyvää. Niin Samarian kuin Jerusalemin johtajisto oli läpimätää. Sekä maalliset että uskonnolliset mahtipäät käyttivät asemaansa ei yleisen hyvän edistämiseen vaan oman edun ahnehtimiseen huonompiosaisia riistämällä.
Johtajisto oli muuttunut hyvävelikerhoksi joka suojeli vain omiaan, jolle tärkeämpää kuin totuus ja oikeudenmukaisuus oli oman selustan turvaaminen ja oman mukavuuden kasvattaminen ja jonka itsevaltaiseen röyhkeyteen ei kukaan pystynyt puuttumaan. Alempaa tulevasta kritiikistä ei piitattu ja ainoan ylemmän tahon – Jumalan – ääntä ei tunnistettu.
Suljetussa piirissä omavalvonta oli pettänyt.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sorrettukin voi sortaa vielä itseäänkin heikompaa. Epäkelpojen paimenten kaitsennassa lampaat hyökkäsivät toistensa kimppuun. Viimeinen naula arkkuun paukahti, kun papiston väärinkäytösten takia rahvaalta rapautui usko Israelin Jumalaan ja Jumalan valittu kansa kääntyi harjoittamaan naapureilta opittua epäjumalanpalvelusta.
Siinä katkesi viimeinenkin yhteys siihen ainoaan tahoon, joka olisi voinut vielä oikeutta opettaa.

Eikä tämä monikulttuurisuus muutenkaan ollut mitään harmitonta suvaitsevaisuutta, vaan kanaanilaisten jumalanpalvontamenoihin kuului lapsi-ihmisuhrit ja niitä todella myös uhrattiin.
Jumalan näkökulmasta katsoen hänen pyhä kansansa oli kuin vieraiden kanssa huoraava ja lapsensa murhaava porttovaimo.

Kaiken kauheuden ja kaaoksen jälkeen Hesekielin kirjan päättyy kuitenkin rohkaisevasti näkyyn uudesta temppelistä ja kaupungista. Viimeiset sanat ovat יְהוָה שָׁמָּה‎ Jehovah Shammah, Herra on täällä.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kielletty alle 30 vuotiailta


Hesekielin kirja (varsinkin sen ensimmäinen luku) on Raamatun mystisimpiä. Harvempi siitä oikeasti paljoakaan ymmärtää.
Siitäkin on ollut erimielisyyttä, tulisiko kirjan edes kuulua Raamatun kirjojen kaanoniin. Eikä sen takia, että sen profeetallista sanomaa ja jumalallista inspiraatiota olisi epäilty, vaan koska niinkin vaikeaselkoista kuvausta oppimattomat saattaisivat käsittää vikatavoin.

Kirjan hurjinta ensimmäistä lukua ei siksi ole yleensä luettu synagoogissa, ja koko kirjan lukeminen yksityisyydessäkin oli kielletty alle 30-vuotiailta. Eivät keskenkasvuiset niin suurta mysteeriä kuitenkaan oikein älyäisi.
Koska keskenkasvuisten suhtautuminen kieltoihin tiedetään, voisi kuvitella että rabbien panttaamaa kirjaa on piilokkain luettu ja kavereille supatettu jännää tietoa salamanleimauksen kaltaisista olennoista joiden henki on pyörissä ja joiden päiden päällä on peljättävää kristallia...
Oholasta ja Oholibasta puhumattakaan - hyvä tavaton sentään...

Tämä K-30 ikä tuntunee meistä korkealta, mutta juutalaisuudessa se on ollut hengellisen täysi-ikäisyyden raja (lakien noudattamisen kannalta täysi-ikäisyys alkoi tosin jo 12 vuotiaana).
Joskus ihmetellään, miksi Jeesus aloitti toimintansa niinkin myöhään, mutta saarnamiehelle se oli itse asiassa aikaisin. Juuri tolkun iän kynnyksen ylittänyt pojankloppi.

Sikäli tulkitsemiskykyjä epäilevät olivat kyllä oikeassa, että tätä Raamatun kirjaa on tulkittu mitä erikoisimmin tavoin. Ufouskovaiset ainakin ovat saaneet siitä runsaasti materiaalia lentävien lautasten todisteeksi ja kaikenlaiset okkultistit pohjaa enkeli-ideoille.

Tulee mieleen, onko Hesekielin kirjaamia näkyjä edes tarkoitettu ymmärrettäväksi. Yleensäkin Raamatulliset toistodellisuuden raotukset näyttävät siltä, että ne enemmän herättävät kysymyksiä kuin antavat vastauksia.
Ehkä niiden ydinsanoma onkin, että ette te ihmisraukat taivaallisista mitään kuitenkaan älyä, joten ei kannata vänkyttää Jumalalle vastaan kun Jumala jotain ilmoittaa. Ettei näkyjen näkeminen tee viisaammaksi, vaan saavat vain myöntämään, että Jumalan ajatukset ovat paljon ihmisajatusta korkeampia. Että on parempi vain langeta kasvoilleen maahan niin kuin Hesekiel teki eikä käydä joutavia viisastelemaan.
Ja antaa puheenvuoro Jumalalle.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 13. lokakuuta 2017

Kaikki joukolla valittamaan


VT:n Valitusvirret on positiiviseen ajatteluun ja armolliseen teologiaan suuntautuneelle kinkkinen pala nieltäväksi.
Jumalanhan pitäisi olla hyvä ja kiltti.

Valitusvirsissä Jumala esiintyy vihamiehenä, joka ”on jännittänyt jousensa ja asettanut minut nuoltensa maalitauluksi.” Vihollisena, joka virittää ansoja ihmisparoille, tuhoaa Israelia raunioiksi ja kieltäytyy kuulemasta rukouksia.
Mitäs käytöstä tämä tämmöinen Jumalalta oikein on?

איכה on ensimmäinen sana Valitusvirsien kirjassa ja heprealaisessa Raamatussa koko kirjan nimi. Hepreansana Ēḫā(h), Eikha on suomennettu ”voi!” tai ”kuinka?” käännöksestä riippuen.
Aloittava sana kertookin olennaisen sisällöstä.
Voi, voi, voi, miten kurjaa meillä on ja kuinka tässä nyt näin huonosti kävi?

Alkukielinen heprealainen teksti on sillä aikakaudella käytettyä runomuotoa, mikä käännöksistä ei tietenkään näy.
Neljä ensimmäistä runoa (lukua) ovat akrostisia (alfabeettisia), eli jokainen jae alkaa eri kirjaimella järjestyksessä heprealaisen aakkoston mukaan. Kolmannessa luvussa jokaiset kolme peräkkäistä jaetta alkavat samalla kirjaimella eli se on alkusointuista vähän samaan tapaan kuin Kalevalassa.

Asian voi tarkistaa tuolta löytyvästä hepreankielisestä tekstistä:
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Valit.+1%3A1&rnd=1507887699935
Valitusvirret on siis oikeasti runoteos, mikä selittää ylettömän kärjistetyn, dramaattisen ja kielikuvallisen ilmaisun. Niinhän runoudessa tapana on.

Kirjoittajaa ei ole nimetty, mutta yleisesti vahvin veikkaus kohdistuu Jeremiaan. Sisällössä on paljolti samankaltaisuutta.
Kertomus siitä, kun vieras sotajoukko tuhoaa Jumalan valittua kansaa.
Koska Valittu Kansa on kääntänyt selkänsä Jumalalle ja elostelee kauhistuttavia syntejä tehden.
Koska Valitun Kansan papit ja profeetat sen sijaan, että olisivat käskeneet kansaa tekemään parannusta pahoista teoistaan ovatkin tappaneet oikeita profeettoja ja itse lörpöttelevät omakeksimiään ”profetioita” miten kaikki on muka hyvin eikä tarvitse huolestua.

On päädytty pattitilanteeseen, jossa Jumala puhdistaa pöytää tuhoamalla koko röyhkeän elämäntavan ennen sen syöksymistä vielä suurempaan tapainturmelukseen.
Tavallaan vitsaukset siis tulevatkin Jumalalta, vaikka käytännössä ovatkin hyökkäävän sotajoukon tekosia. Jumalan ruoska on iskenyt.
Kyllä siinä sitten valituksen aihetta riittääkin.
Siinä historiallinen konteksti.

Henkilökohtainen anti Valitusvirsien lukemisesta minulle on, hassua kyllä, vapauttava ja armollinen kokemus.
Ehkä olen ollut liikaa tekemisissä sellaisten mentaliteettien kanssa, jossa pakkovaatimuksena on jatkuva positiivisuus ja hyväntuulisuus. Jossa puhutaan vain mukavia ja kivoja asioita, nähdään hyviä puolia ja silmät ja korvat suljetaan kaikelta ikävältä ettei mieli pahastuisi. Eikä kiukkuinen ainakaan saa olla. Vielä vähemmä katkera ja vihainen. Ei saa vikoja osoitella eikä ketään syyttää mistään, vaikka mitä pahoja tekisivät.
Semmoinen liikaa annosteltuna alkaa ahdistamaan. Varsinkin, jos asiat eivät niin kovin tolallaan ole. Varsinkin, jos sen kaiken positiivisuuden tarkoituksena on peitellä tosiasioita.

Silloin on oikein terapeuttista lukea, kun Valitusvirsien valittaja oikein täyslaidalliselta lataa valitusta, voivotusta, kurjuutta, itsesääliä, katkeruutta, vihaisuutta, kirouksia ja kostovaatimuksia.
Että niin saakin tehdä, jos kerran tarvetta synkistelyyn on. Eikä vain hölistä onttouskonnollisia fraaseja yltiöpositiivisena ja imelänkilttinä kuin siirapilla kuorrutettua sokeria.
Vapauttavaa.
Ja armollista.
Evankeliumia synkistelijöille.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 6. lokakuuta 2017

Jeremia Tuliluinen


Jeremia (hepreaksi יִרְמְיָהוּ‎ Yirməyāhū, "Jahve korottaa”) ei edes halunnut profeetaksi. Yritti ensin estellä ja välillä jättää koko homman.

Kansakunnassa moraalinen rappio, heikompiosaisten sortaminen, ryöstö, väkivalta ja epäjumalanpalvelus (johon sisältyi lapsiuhrien elävältä polttaminen) rehotti.
Silti vallitsi sellainen käsitys, että vaikka kuinka jumalattomasti elivät, oli Jumalan velvollisuus järjestää heille hyvän lokoisat oltavat ja profeettojen tehtävä puhua mukavan kivoja asioita joista tulee hyvä mieli.

Jumala oli eri mieltä.
Sitä hän lähetti profeetta Jeremian tiedottamaan.
Asioita, joita kansa ei tietenkään halunnut kuulla.
Vaan alkoi vainota Jeremiaa.

Jeremialle koitti kurjat oltavat. Ihan järkevä veto oli edeltänäkevältä Jumalalta kieltää onnetonta puhetorveansa menemästä naimisiin ja tekemästä lapsia. Onnettomuudesta toiseen syöksyessä olisikin ollut mahdotonta vielä perheestäkin huolehtia.
Jeremiaa lyötiin, kahlittiin jalkapuuhun, heitettiin kaivoon ja vankilaan, uhattiin tappaa, pilkattiin, häväistiin ja syytettiin maanpetoksesta. Elämästä tuli sellainen riesa, että kirosi syntymäpäivänsäkin.
Profeetallisen sanoman vastaanottamis-kokemukseksi tuli: ”Jos minä sinulle jotakin ilmoitan, niin sinähän surmautat minut. Ja jos minä sinua neuvon, et sinä minua kuule.”(Jer. 38:15) Yritä siinä sitten profetoida.

Välillä tuskastunut profeetta yritti päästä kutsumuksestaan eroon.
Joka ei onnistunut. Kaikkivaltias oli itsevaltaisen vastaansanomattomasti päättänyt jo ennen miesparan syntymää tehdä tästä puhetorvensa.

No ei Jeremia ihan pystymetsästä siihen duuniin ajautunut.
Jeremia oli pappi.
Oliko odottanut pappisvirastaan arvostettua asemaa, paljon kavereita ja mukavaa toimeentuloa? Kävi vain niin, että Jumala ottikin juuri tämän miehen pappisvihkimyksen tosissaan.
Ja se oli sitten menoa.
Jumalan palvelijaksi antautumisesta ei tullutkaan seremoniallinen muodollisuus, vaan totisinta totta.
Jota ei ollut mahdollisuus enää perua. Olemisen käydessä oikein ankeaksi vainottu miespolo yritti kyllä väliin heittää sikseen toimimisen Jumalan Suuna, mutta Kaikkivaltaisen antama työkomennus osoittautui sellaiseksi, josta ei irtisanouduta.

Jotain outoa tapahtui, kun sitä yritti. Jer. 20:19 kuvaa sitä: ”...sydämessä oli kuin polttava tuli, suljettuna minun luihini” tai kuten 1992 käännös vielä rajummin kuvaa: ”kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet”.
Mitä ihmettä se oikein oli? Allegorinen ilmaisu? Ankara luukolotus? Pahanlainen kuumetauti? Vai yliluonnollinen ilmiö? Lievämuotoinen spontaneous human combustion? Jokatapauksessa jotain, joka oli vielä pahempaa kuin kaikki se harmi, mikä profetoimisesta seurasi.
Opetus, että kannatti pelätä enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
Mutta oliko se Jumalalta kiltisti tehty?
Oliko????

Olisiko Jumala ollut kiltimpi, jos olisi vaieten antanut pahan menon jatkua? Moraalin turmeltumisen yhä pahemmaksi, vähävoimaisten sortamisen, ryöstön, väkivallan ja lapsien polttamisen epäjumalien uhrialttarilla? Olisiko se ollut kilttiä?
Olivatko ne väärät profeetat kilttejä, jotka puhuivat vain mukavia asioita vaikka kauheita tapahtui ja sulkivat silmänsä uhrien kärsimyksiltä?
Mitä on kiltteys?

Jumalalta oli kilttiä, että antoi pahantekijöillekin tilaisuuden huomata tekonsa pahoiksi ja parantaa elämäntapaansa, ennen kuin otti kovemmat otteet käyttöön.
Jeremia ehti julistaa sanomaansa pitkään ennen kuin piilu putosi. Tuomionkirveenä toimi kaldealaisten sotajoukko. Hallinto kaadettiin ja kansa hajotettiin viemällä vallasväki pakkosiirtolaisiksi Baabeliin. Vieraalle maalle joutuneet ilmeisesti lopulta ottivatkin opikseen ja alkoivat käyttäytyä kelvommin, koska Jumala siellä katsoi heitä paremmin.

Kotikonnuilleen jätetyt sensijaan pysyivät yhä uppiniskaisina, käänsivät edelleen selkäänsä Jumalalle ja paaduttivat sydämensä tekemään pahaa. Lähdettiin Egyptiin Jumalan kiellosta huolimatta ja siellä kävi ohraisesti. Taas piilu putosi ja tuomiokirves löi. Ei kai se Jumalan vika ole, jos halutaan oppia vasta kovemman kautta? Sitä saa mitä tilaa. Ja kun tilattiin, että Jumalaa ei totella, ennen kuin seinää vasten lyötynä, niin sitten sitä kautta.

Jeremian nimi ”Jahve korottaa” ei ainakaan maalliseen menestykseen siis viitannut. Raamattu ei kerro, mitä Jeremialle lopulta tapahtui, mutta perimätieto sanoo, että juutalaiset olisivat lopulta kivittäneet hänet kuoliaaksi. Toivotaan, että se luvattu korotus sitten tapahtui Taivaassa.


-Ulla Rautiainen-