Hänen itkunsa ääni

Olen kertonut aikaisemmassa postauksessa ”Synestesiaa ja kofeiinia”, (joka löytyy tästä linkistä: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/08/synestesiaa-ja-kofeiinia.html) aistisekoittumishäiriöstäni, joka aina silloin tällöin saa kuulemani musiikin luomaan pääni sisään näkyjä. Taas se tapahtui. Löysin youtubesta Misty Edwardsin To Be With You ja olin sinihämäräisessä paratiisin puutarhassa taivaan palaessa tähtiä ja Jumalan hahmon liikkuessa siellä. Puutarha oli täynnä Jumalan itkua, kun hän etsi luotujaan, jotka olivat valinneet piiloutua Luojaltansa. Valinneet elämään hänestä erossa ennemmin kuin rientää vastaan ja hänen läsnäoloonsa.

Laitoin musiikin pyörimään jatkuvana toistona ja näissä näyissä kirjoitin tämän runon. Kehoitan klikkaamaan:https://www.youtube.com/watch?v=DoDPf-3zLlw

taustamusiikiksi lukiessasi runoani. Ehkä tavoitat jotain samankaltaisia tunnelmia. Ainakin kuulet, mitä kautta inspiraatio tuli.

Oletko kuullut Jumalan itkun ääntä?
Itkun, joka lainehtii läpi maailmankaikkeuksien,
pimeän avaruuden laitojen äärimmäisiin tähtiin saakka.
Joka saa enkelit kauhistumaan
ja tähdet suistumaaan radaltaan,
joka lävistää maan sisuksiin asti
ja halkaisee taivaat.

Kun hänen, henkien Isän, suuritunteisen
sydän särkyi maan aamussa ja aina sen jälkeen
aina uudelleen, jokaisen luodun takia
särkyi hänen sydämensä
jokaisessa ajassa,
jokaisen luotunsa takia.
Oletko kuullut sitä itkun ääntä?
Se särkisi sinunkin sydämesi.

Jumala, henkien Isä, suuritunteinen
kasvatti sydämessään unelmaa,
kun hän ikuisuuksien läpi
asui ikuisen pimeyden sisällä.
Ennen kuin oli lausunut sanan: ”tulkoon valkeus”
antoi hän ikuisen unelman versota hengestään,
kasvaa sydämensä sisään.
Unelman rakkaastaan, jonka kanssa haluaisi olla,
jonka kasvoja haluasi katsoa.
Unelman, joka särkisi hänen sydämensä.

Kun maan aamussa,
vastasyntyneessä maailmassaan
jonka hän oli juuri luonut
unelmansa mukaiseksi
ja joka yhä oli hänen kätensä jäljiltä puhdas ja kirkas,
jossa yhä hänen sormenjälkensä olivat näkyvissä,
joka yhä hengitti hänen hengityksensä tahdissa
ja lauloi hänen laulunsa sävelessä ja sanoissa.
Se oli hänen unelmansa kehto, jossa hän suunnitelmaansa kasvatti
kun hän kulki paratiisin illassa
pimeän laskeutuessa
puutarhan tuoksuvien puiden alla
ja hänen askeleensa liikkuivat ruohossa
ja taivas paloi tähtiä,
tähtivalovaahtoa kuohui taivaankansi
maan pimeyden päällä.

Ja hänen hahmonsa siluetti erottui tähtistä taivaankantta vasten
ja tähdet olivat kruununa hänen päänsä päällä
ja linnunradan juova oli kuin halkeama taivaassa,
kuin taivaanovi josta saattoi kuvitella hänen astuneen läpi toiselta puolelta.

 Ja kun hän laskeutui taivaanvuoren rinnettä
alas puutarhaan ja puiden alle
tähdet iskivät huurteista tulta
ja helteisen päivän jälkeen tuuli oli viileää.
Ja Jumala, henkien Isä, suuritunteinen helli unelmaansa sydämessään.
Unelmaa, joka särkisi hänen sydämensä.

Olisin vain halunnut olla kanssasi, rakkaani.
Nähdä sinun kasvosi, rakkaani, mutta sinä särjit sydämeni,
kun piilouduit minulta
ja pakenit kohtaamistani
paratiisin illassa,
paratiisin pimeässä
ja tuulet olivat sakeana kaipaustani
kun etsin sinua, rakkaani.

Ja siitä lähtien Jumalan, henkien Isän, suuritunteisen
itkun ääni on etsinyt
ja koettanut tavoittaa
jokaista paratiisissa piiloutuneen jälkeläistä,
jokaisessa ajassa,
jokaista yksittäistä ihmistä,
ja jokainen aina sen jälkeen,
jokainen meistä olemme särkeneet hänen sydämensä,
jokainen yksi kerrallaan
paratiisista Golgatan kautta aina tähän asti.
Jokainen särjemme hänen sydäntään,
vaikka hän halusi vain olla kanssamme,
nähdä kasvomme,
pitää meitä rakkaanaan.
Oletko kuullut sitä itkun ääntä?

Surua liian painavaa hauraan ihmisymmärryksen kantaa.
Surua, jonka sisimpään ei yksikään ihmismieli kestä katsoa.
Se on Jumalan surua.
Syvää kuin avaruuden syvyydet,
laajaa kuin maailmankaikkeus,
kaikkivaltaista kuin hän itse.

Hän kutsuu meitä siihen pimeyteen, joka Golgatalla oli
kun taivaanvalot peittivät kasvonsa
ja pimeys laskeutui maahan
siihen päivään, kun sinne risti pystytettiin.
Siihen pimeyteen, siihen ristin juureen,
pimeään ristin päivään,
kun Jumala oli maailmalle tuntematon.

Hän kutsuu meitä valoon,
jokaista yksittäistä ihmistä,
jokaisessa ajassa.
Hänen valoonsa,
hänen pyhyyteensä joka on pelkkää valoa
ja ehdottominta puhtautta
ja hänen tuntemistaan.
Hän kutsuu meitä sinne molempiin.
Hänen pimeyteensä, hänen valoonsa.
Hänen sydämeensä.

-Ulla Rautiainen-

Linnunradan alla

”Seuraa minua”. Yksinkertainen pyyntö, jonka nasaretilainen rabbi esitti monelle ihmiselle. Osasta tuli hänen opetuslapsiaan, osa kääntyi pois. Helppo valinta, ei liian paljon vaihtoehtoja.

Ehkä se 2000-vuoden takaisessa Galileassa olikin simppeli valinta. Siinä seisoi silmien edessä se ystävälliskasvoinen mies, jonka perässä lähteä pölyistä maantietä tallustamaan tai sitten ei. Jotenkin vain aikojen kuluessa tästäkin valinnasta on onnistuttu tekemään hankalampi.

Niin kuin että mitä se seuraaminen ihan konkreettisesti tarkoittaa? Minne päin pitää lähteä liikkumaan?

Yleensä kun tätä alkaa kyselemään, tarjotaan vastaukseksi jotakin seurakuntaa tai sananjulistajaa, jonka opeilla pitäisi autuuden aueta. Käytännössä Jeesuksen seuraamisesta tuleekin seurakunnan tai jonkin karismaattisen hengenmiehen seuraamista.
Eihän siinä mitään, jos seurakuntayhteyden tai sananjulistajan opetuksien avulla löytää Jeesuksen jalanjäljille, mutta voipi käydä niinkin, että seurakuntainstituutiosta tai vetävähenkisestä sananjulistajasta tuleekin ihmismielessä hallitsevampi tekijä kuin Jumalasta itsestään ja pääasiaksi tulee usko seurakuntaan ja sen johtajiin Jumalan jäädessä jonnekin taka-alalle.

Tätä ilmiötä kuvaa Fedor Dostojevski kirjassaan Karamazovin veljekset. Siinä on henkilö, Aleša, viaton, puhdassieluinen nuorukainen, joka koko sydämestään haluaa seurata Jumalaa. Toteuttaakseen tätä seuraamishaluaan hän aikoo ryhtyä munkiksi luostariin, jota johtaa isä Zozima, luostarivanhin, jota Aleša kovin ihailee.

Dostojevski kuvailee luostarivanhinta: ”Luostarivanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Kun valitsette itsellenne luostarivanhimman, te samalla luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydellisen kuuliaiseksi hänelle ja kiellätte itsenne kokonaan.”

Käytännössä luostarivanhin on ottanut Jeesuksen paikan munkkien elämässä. Hän on se, joka omistaa munkkien sielut ja hän on välittäjänä heidän ja Jumalan välillä. Kukaan ei pääse Jumalan yhteyteen ilman luostarivanhimman apua.

Kirjan tarina etenee niin että luostarivanhin isä Zozima kuolee. Kuolinhuoneessa ei ikkunoita aukaista, sillä pidetään järjettömänä, että pyhä ruumis alkaisi mädäntyä ja haista. Tapahtuu kuitenkin jotain noloa: jo puolen päivän aikaan alkaa huoneessa tuntua kalman haju. Aleša, joka koko sielullaan kunnioitti ja jumaloi isä Zozimaa, romahtaa uskossaan ja menee pettyneenä rikkomaan luostarilupaustaan ja saattamaan itseään perikatoon.

Hän kuitenkin kokee yksinänsä paljaan taivaan alla hengellisen elämyksen:

”...kaksihaaraisen linnunradan alla hän kokee maan hiljaisuuden sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden kanssa, maan ja tähtien salaisuuden koskettaessa toisiaan. Kuin langat kaikista lukemattomista Luojan maailmoista olisivat yhtyneet hänen sielussaan ja se värisi koskettaessaan toisia maailmoita.”

Kuin taivaan kupoli olisi siirtynyt hänen sieluunsa – koko elämän ajaksi, ja ikuisiin aikoihin asti. Heikosta nuorukaisesta siinä riemun hetkessä tulee taistelija, joka pysyy lujana koko elämänsä ajan.
Hän on löytänyt uskon, joka ei ole riippuvainen kenestäkään ihmisestä ja saavuttanut yhteyden Jumalaan ilman ketään ihmistä sitä välittämässä.

Kuinkahan moni tosielämässäkin on menettänyt koko uskonsa kertaromahduksena, kun korkealle jalustalle korotettu jumalanmies, profeetta, sananjulistaja tai muu hengellinen auktoriteetti onkin osoittautunut joksikin muuksi kuin pyhimykseksi?

Kohtelias arvostus sekoitettuna älylliseen laiskuuteen kovin helposti paisuu lähimmän auktoriteetin henkilöpalvonnaksi ja ihmisestä, jonka oli tarkoitus olla tienviitta Jumalan luo tuleekin Jumalan sijainen maan päällä ja se tapahtuu niin helposti, niin huomaamatta.

Sama henkilö saattaa kovin sanoin arvostella katolisia paavin palvonnasta ja samalla suhtautua oman kotiseurakuntansa pastoriin ”minä en halua ajatella itse, minä haluan että pastori ajattelee minun puolestani” -mentaliteetilla huomaamatta että on pystyttänyt itselleen epäjumalan.

Ei ole turvallista perustaa uskoaan ihmisen varaan, parhaimmaltakaan näyttävän.

Parhaatkin on tarkoitettu vain tienviitoiksi Jeesuksen luo. Ei miksikään, jonka varassa uskomme joko seisoo tai kaatuu.

Turvallista on perustaa uskonsa Jeesukseen, Ainoaan Viisaaseen, ainoaan virheettömään ja ainoaan todelliseen välimieheemme. Opetella seisomaan Jumalan edessä omilla jaloillaan ja kasvattaa oma, henkilökohtainen suhde Taivaalliseen Ylimmäiseen Pappiimme. Silloin, vaikka pettyisi kaikkiin maailman ihmisiin ja vaikka seisoisi pimeän taivaan alla ypöyksin koko avaruuden tyhjyyden paiskautuessa kasvoilleen, näkee ympärillään kirkon, jonka kattona on linnunrata ja sielu värisee koskettaessaan Jumalan maailmoja.

Jumala haluaa henkilökohtaiseen suhteeseen jokaisen ihmisen kanssa. Jokainen ihminen, joka tunkee itsensä toisen ihmisen ja Jumalan väliin kontrolloidakseen ja ottaakseen haltuun tämän toisen hengellisen elämän, varastaa sieluja Jumalalta.

Esirippu on halkaistu kahtia, jokaisella on oikeus mennä suoraan kaikkein pyhimpään kohdatakseen siellä ainoan todellisen Ylimmäisen Papin.

Niinpä älkää nyt hyvänen aika näitä minunkaan kirjoituksia pitäkö lopullisina totuuksina, vaan materiaalina, jonka tarkoitus on stimuloida ajattelemaan ja tekemään omia johtopäätöksiä.

PS: Jos näyttää että nimet ovat outoja ja sitaatit sinnepäin, niin se johtuu siitä, että Karamazovin veljeksistä on useampi suomennos, jotka hieman poikkeavat toisistaan.

 
-Ulla Rautiainen-

Kutsu minua Ismaeliksi

Jos Aabraham olisi luottanut Jumalan lupaukseen ja jos olisi malttanut olla hässimättä vaimonsa orjattaren kanssa, ei Ismael olisi ikinä syntynyt.

Mitä ajattelee itsestään ihminen, joka tietää, että jos Jumalan tahto olisi päässyt toteutumaan, ei häntä olisi pitänyt koskaan olla olemassakaan? Miltä tuntuu kun oma elämä on kuin syöpäkasvain Jumalan suunnitelmassa? Ei toivottu, ylimääräinen ja vahingollinen, jota parhaimmillaan siedetään, mutta josta kaikenaikaa yritetään päästä eroon.

Ismaelista tuli mies kuin villiaasi, hänen kätensä oli kaikkia vastaan ja kaikkien käsi häntä vastaan ja hän oli kaikkien veljiensä niskassa (1Moos.16:12).

Leikillisesti heitetty huomautus: anteeksi että olen olemassa, on totisinta totta syvän hylkäämistrauman vaurioittamalle ihmiselle. Kun sielu on pelkkää avointa haavaa toistuvien hylkäämiskokemusten jäljiltä, kun ulkopuolisuus on elämäntapana ja läheisimmät ihmiset niitä, jotka pahiten vahingoittavat on Ismael se Raamatun henkilö, johon osaa samaistua.

Aabraham, uskon isä, kansojen isä. Millainen isä hän oli omille lapsilleen?

Totta kyllä, Saarahan se Aabrahamin (tai silloisen Abramin) komensi orjattarensa telttaan, mutta sinä aikana ja siinä kulttuurissa mies oli sanan jyrkimmässä merkityksessä perheen ehdoton pää, jonka oikkuja koko muu perhekunta sokeasti totteli. Ei mies olisi vaimon horinoista piitannut, ellei se, mitä vaimo ehdotti ollut miehen mielelle mieluista.

Vaan taas kuin paratiisiajan historian kaikuna ovat raamatunselittäjät laittamassa miehen piiloon vaimon selän taakse ja selittämään Jumalalle: ei se minun syyni ollut, VAIMO, jonka SINÄ minulle annoit sai minut tekemään tämän...

Ja sitten syntyi Ismael. Kolmetoistavuotiaaksi isä kohteli Ismaelia lupauksen lapsena ja perillisenään, kunnes yhtäkkiä tilanne muuttui. Syntyi oikea lupauksen lapsi ja oikea perillinen. Ismaelista tuli riesa, josta piti päästä eroon, jotta rakas perintöprinssi Iisak saisi koko perinnön. Upporikkaalla Aabrahamilla ei ollut varaa pitää kahta poikaa.

Ja niin isukki ajoi poikansa erämaahan kuolemaan. Sen verran antoi evästä mukaan ettei nyt ihan kotiportille kupsahtaisi. Ehtisi loitommalle henkeänsä heittämään ettei Aabraham joutuisi hautajaisia järjestämään. Sekin vaiva vielä ei toivotuksi käyneestä jälkeläisestä.

Tietysti tietäväiset Raamatun lukija tässäkin kohdassa muistuttavat, että sekin oli Saaran ehdotus tämä Ismaelin karkotus. Ja yrittihän Aabraham ryhdistäytyä ja peräti pahastui Saaran ideasta, mutta kun nyt jo Jumalakin sekaantui asiaan ja oikein käski Aabrahamin kuulla Saaraa tässä asiassa niin minkäs teet? Ei muuta kuin poika erämaahan. Selvitköön siellä miten selviää, jos Jumala huolehtisi niin hyvä, jos ei niin kuolkoot.

Sellainen oli isä Ismaelilla ja sellainen oli isän Jumala. Mahtoiko olla enää siinä vaiheessa Ismaelin Jumala? Poika menetti luottamuksensa sekä isään että Jumalaan samana päivänä. Siinä sitä oli hylkäämistä kerrassaan.

Voihan sitä aina ihmisiin pettyä, mutta jos alkaa näyttää siltä, että Jumalakin hylkää, niin se se vasta on jotakin. Niin jättiläismäisen hylkäämisen keskellä hengelliset fraasit ja uskonnolliset korulauseet eivät paljoa auta.

Herää kysymys: miksi? Miksei Jumala sanonut Aabrahamille, että kun kerran teit lapsen, vaikkakin vastoin minun suunnitelmaani, niin kanna nyt vastuusi loppuun asti niin kuin mies ainakin. Onko se nyt oikein ensin laittaa lapsi tulemaan ja sitten hankkiutua eroon siitä?

Vaan siinäkö se asia juuri olikin, joka Jumalaakin pänni? Ei tainnut silloinkaan Aabraham paljon Jumalalta kysellä kun sai vaimoltaan luvan kömpiä orjattaren makuumatolle. Ei Jumala suoranaisesti käskenyt Ismaelparkaa erämaahan ajaa, sanoi vain että kuuntelehan nyt Saaraa kun kuuntelit silloinkin. Että hoitakaa asia keskenänne, kun ei aikaisemminkaan neuvot kelvanneet.

Jos tarina olisi päättynyt tähän, olisi Ismaelille käynyt kalpaten. Kuolla nyt erämaassa sekä oman isänsä että Jumalan hylkäämänä samaan aikaa kun isän uusi lellilapsi saa kaiken hyvän joka Ismaelilta oli riistetty.

Onneksi siinä vaiheessa Jumala puuttui asioihin ja pelasti Ismaelin erämaassa ja Ismaelista tuli suuri kansa. Ehkä hänelle oli jopa parempi päästä moisesta taatosta kauemmaksi.

Mutta miten kehittyi kotona isä-poika-suhde Aabrahamin ja Iisakin välillä? Mahtoiko syyllisyys kalvaa erämaassa elelevää lähisukuista muistellessa? Ja oliko Jumala todella niin välinpitämätön siitä vääryydestä, mitä Aabrahamin ensimmäiselle pojalle oli tehty?

Iisakin uhraustarinasta kerrottaessa yleensä painotetaan tarinan päätarkoituksena olla esikuvana Jumalan Pojan uhrikuolemasta.

Varmasti niin onkin. Mutta olen kyllä näkevinäni tarinassa myös Jumalan kuittaavan Aabrahamille tämän käytöksen ensimmäistä poikaansa kohtaan. Täytyy muistaa, että Iisak ei ollut ensimmäinen, jota Aabrahan oli toimittamassa kuolemaan. Se kaikki oli jo tapahtunut Ismaelin kanssa. Isä-Aabraham oli lähettänyt yhden poikansa erämaahan varmaan kuolemaan, josta ainoastaan Jumalan väliintulo pelasti. Iisak oli jo toinen poika, jota hän rupesi tappamaan.

Olisiko Jumala tällä tavoin tasoittanut tilit Ismaelin ja Iisakin välillä? Jumala ei antanut Iisakin olla isipapan lellilapsi erikoisoikeuksineen, vaan niin kuin Ismaelkin hän joutui kokemaan sen järkytyksen, kun oma isä rupeaa riistämään henkeä pojaltaan. Mahtoiko Aabraham muistaa ensimmäistä poikaansa noustessaan uhrikukkulalle toisen poikansa kanssa? Huomasiko hän yhtäläisyyden?

Silmiinpistävää on miten Jumala Aabrahamille uhrausasiasta puhuessaan painottaa moneen kertaan sanoja ainokainen poikasi. Olisiko siinä kuultavissa vähän ironiaa, jopa syytöstä? Eihän se ollut edes totta. Ei Iisak ollut Aabrahamin ainoa poika, kyllähän Jumala tiesi Ismaelin olemassaolosta. Olisiko sanojen ainoa poika toistamisen tarkoitus ollut muistuttaa Aabrahamia siitä, että oli tällä oikeasti toinenkin poika, jos vain ilkeäisi myöntää. Toinen poika, jonka oli yrittänyt tappaa, katsotaanpa nyt, miten tämän pojan kanssa käy.

Ja mahtoikohan Ismael tuntea saaneensa hyvitystä, kun sai kuulla, miten lempilapselle oli käydä?

Näiden tapahtumien jälkeen Aabraham teki vielä lisää lapsia. Luulisi että niitä olisi jo pelottanut.
Nekin hän lähetti pois luotaan Iisakin tieltä. Ihmetyttää vain, miksi ihmeessä hän lapsia vielä lisää teki, kun kerran halusi vain yhden?

Hylkäämistrauman käsittely jatkui kun Jumala päätti pistää vielä oman poikansakin peliin mukaan. Pistäähän se monesti miettimään, eikö tätä syntiensovitushommaa olisi voitu hoitaa muullakin tavalla. Mutta ehkä tämä tapa oli Jumalan vastaus kaikkien aikojen hylätyille ismaeleille. Onko niin, että Jumalan Pojan huuto ristillä: Jumalani, Jumalan miksi minut hylkäsit on se ainoa ääni, joka voi tavoittaa läheistensä pettämän ja hylkäämän ihmisen? Jumala puhuu kullekin sitä kieltä, jota hän ymmärtää ja ristillä Isänsä hylkäämä Jeesus puhui kaikkien hylättyjen sielujen kieltä.

Ismael – mies kuin villiaasi. Mutta villiaasillakin on kesyttäjänsä. Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa aasilla. Aasilla jonka selässä ei kukaan ollut vielä istunut, siis ratsuksi kouluttamaton eläin – villiaasi (Mark.11:2-10).

Siinä olisi parhaimmallakin hevoskuiskaajalla ihmettelemistä kuinka Jeesus onnistui ratsastamaan meluavan ihmisjoukon lävitse tällaisella ratsulla. Siinä oli ihmettä kerrassaan. Ei onnistuisi tavalliselta ihmiseltä.

Niinpä me erämaissa elelevät villiaasi-sielut pääsimme hyvään seuraan, kun itse Jumalan Poikakin liittyi hylättyjen kerhoomme. Vaan Jeesuspa oli kovempi kuin me muut surkimukset. Ei jäänyt hautakammioon voivottelemaan onnetonta kohtaloaan, vaan reteesti harppasi haudasta ulos ja paineli Isän luo ihan kuin ei mitään ikävää välillä olisi sattunutkaan. Siinä oli viimeinkin poika, joka ei niin vain suostunut hylättäväksi. Kuoleman lisäksi Jeesus voitti hylkäämistraumankin, ja niin viesti kaikkien aikojen ismaeleille kuuluukin: ei muuta kuin suunta kohti Taivaallista Isää. Kyllä Jumalan luona jokaiselle paikka löytyy ja villiaasille kesyttäjäkin.


-Ulla Rautiainen-

Nasaretista Betlehemiin

Jokin aika sitten luin jostain rankkaa arvostelua siitä, miten mahdottomia Raamatun kertomukset ovat. Yhdeksi ”mahdottomuudeksi” esitettiin Joosefin ja Marian veroluettelointia varten tehty matka Nasarertista Betlehemiin. Oli kuulemma pelkkää satua, että kansaa muka reissuutettaisiin pitkin maakuntia ihan henkilökohtaisesti ilmoittautumaan jotain rekisteröintiä varten ja että vielä viimeisillään raskaana oleva nainenkin olisi moiselle matkalle hankkiutunut. Pelkkää höpöhöpöä osoittamassa kuinka älytön kirja Raamattu on.

Niinkö????

Olin äskettäin käymässä Turkissa. Opin siellä mielenkiintoisia asioita. Muun muassa, että vanhemman väestön ikävuosissa ja väkiluvun tarkassa määrässä on aika paljon epäselvyyksiä. Syystä että elossa on vielä sitä sukupolvea, jota edellytettiin jokaisen syntyneen lapsen jälkeen käyvän pääkaupungissa henkilökohtaisesti ilmoittamassa lapsensa valtion rekisteriin. 

No, Turkin maa on laaja alueeltaan, laitamailta tulijoilla oli moninkertainen matka kuljettavanaan kuin mitä matka Nasaretista Betlehemiin on. Määräys jäi usein noudattamatta. Käytiin pääkaupungissa, jos yleensä käytiin ollenkaan vasta useamman lapsen jälkeen ja sitten ei enää muistettu minä vuosina mikäkin lapsi oli syntynyt ja iät jäivät arvauksiksi. Kaikki eivät tulleet rekisteröidyiksi ollenkaan, niin että siellä on edelleen ihmisiä, joista ei virallisesti tiedetä mitään.

Eli meidän päiviimme asti on tällainen systeemi ollut olemassa, jota lain mukaan ainakin olisi pitänyt noudattaa. Niin että miksi ei kaksituhatta vuotta sitten myös? 

Varsinkin kun sellaisesta käytännöstä on historiallista dokumenttiakin. Siitä tuossa linkissä: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2020/06/kyreniuksen-maaherruudesta.html

Mutta ei kai nyt sinne raskaana oleva olisi käynyt raahustamaan? Eikö odottava äiti hyvissä ajoin asettunut äitiyslomalle ja ammattitaitoisten kätilöiden lähettyville? Ei kai nyt kukaan lähtenyt aasin selässä mutkaisia polkuja keikkumaan ja pahimmassa tapauksessa tien poskessa yksin synnyttämään?

Ei varmaan kukaan nykysuomalainen lähtisikään. Nykysuomalaiset eivät tekisi moniakaan asioita, jotka siihen aikakauteen olivat tavallista elämää. Tai jotka ovat tavallista elämää tämänpäivänkin kehittymättömissä maissa. Tänäkin päivänä Välimerellä seilaavissa pakolaisveneissä on raskaana olevia naisia ja on tavanomaista, että synnytykset alkavat heti naisten päästyä rantaan tai pelastusaluksille. On suuri ajatusvirhe lähteä arvioimaan entisiä, tai nykyisiäkään toisen kulttuurin käytäntöjä pelkän oman tottumuksen kapean putkinäön mukaan.

Ei ennen vanhaan raskaana olo ollut mikään este reissuun lähtemiselle. Patriarkaalisessa maailmassa naisten vaivoista mitään ymmärtämätön miesväki yksipuolisesti päätti milloin taipaleelle lähdettiin ja kuuliaisen vaimon oli toteltava, oli vointi mikä tahansa.

Ei raskautta koettu miksikään syyksi heittäytyä lepoon tai liikkumattomuuteen muuten kuin ehkä kaikkein ylhäisimmällä yläluokan väellä. Mutta tavalliselle työtä tekevälle kansalle raskaus oli normaalia elämää, joka sovitettiin normaaliin olemiseen.

Suomalaisetkin kansanmuistelot kertovat tavallisena tapahtumana, kuinka raskaana olevat emännät lähtivät jalkapatikassa satojen kilometrien taipaleelle Suomesta Jäämerelle ja matkan varrella synnyttivät lapsensa.

Pohjois-Suomessa harrastettiin liikkuvaa elämää vielä 1900-luvulle asti. Saamelaiset vaihtoivat vuodenaikojen mukaan kodan paikkaa ja suomalaiset tallasivat Suomen ja Norjan välistä polkua elannon perässä. Paikasta toiseen liikkuminen oli elämäntapana ja kaikki muu tekeminen, myös synnyttämiset tehtiin siinä liikkumisen mukana. Ei jonkun naisenvaivoissa olevan akan takia jättäydytty paikoilleen vuottelemaan.

Mutta entisajan synnyttäjäsankareista lukiessa ei pidä erehtyä romantisoiden luulemaan, että lapsenteko muinaisissa luonnonoloissa olisi ollut helpompaa kuin nykyään.

Raamattukin kertoo, kuinka Jaakob lähti perheineen taipaleelle, vaikka lempivaimo oli raskaana. Raakel synnytti matkalla Beetelistä Efrataan ja eihän siinä hyvin käynyt; Raakelparka kuoli suurissa tuskissa ja haudattiin sinne Efratan tien varteen (1Moos. 35:16-19).

Tavallinen kohtalo monelle naiselle. Lapsivuoteen tuskat olivat aikuisen naisen suurin kauhunaihe ja synnytykseen kuoleminen yleisin kuolinsyy. Juuri siksi, että se oli niin yleistä, siihen suhtauduttiin kohtalonomaisella avuttomuudella. Oli sama, synnyttikö kotona vai tien päällä, kauheaa se jokatapauksessa oli ja kutsu vainajien valtakuntaan saattoi kummassakin tulla ajankohtaiseksi.

Kun sanotaan, että raskaus ja synnyttäminen oli entisaikaan osa luonnollista elämää, se tarkoittaa, että kaikki siihen liittyvät vaarat ja hankaluudet olivat sitä luonnollista, joka oli vain siedettävä ja kestettävä ja joka ei kestänyt, se kuoli ja sekin oli luonnollista. Sitten haudattiin sinne tien varteen niin kuin luonnollinen tapa oli.

Joten menneen maailman ajattelutavassa Joosef tai kukaan muukaan tuskin näki mitään kummallista siinä, että laittoi raskaana olevan vaimonsa matkustamaan. Kyllä siellä main reissattiin muutenkin. Aavikon beduiinit olivat liikekannalla päntiönään. Menneestä muistettiin, kuinka Mooseksen johdolla oli erämaassa lyöty sandaalia maahan 40 vuotta ja kyllä sinä telttojen liikuttamisen kautena lapsiakin syntyi.

Ja vaikka Uuden Testamentin aikaan juutalaiset olivat enimmäkseen asettuneet aloilleen, kolmasti vuodessa Mooseksen lain velvoittamana käytiin Jerusalemissa uskonnollisissa juhlissa. Ja vaikka velvoitus koski vain miesväkeä,  mentiin sinne, jos mahdollista koko perheen voimin (kuten sinäkin pääsiäisenä, jolla Maria ja Joosef unohtivat 12 vuotiaan Jeesuksen temppeliin). 

Eikä se aina selvää ollut, että vaimot eivät olisi juuri siihen aikaan kantavina olleet. Aikana, jolloin mitään oikeasti toimivaa ehkäisyä ei käytössä ollut, terveet vaimoihmiset olivat suurimman osan hedelmällistä ikäänsä raskaana. Jos sen takia olisi kotosalle jurouduttu, ei mihinkään olisi milloinkaan päästy.

Ehkä Joosefin ajoitus oli tarkoituksellistakin. Oli (ainakin miehen kannalta) helpompi kulkea, kun vauva oli vielä vaimon mahassa. Vastasyntynyt vauva se vasta hankala matkatavara on. Lisäksi oli kätevää, että lapsi oli syntynyt ennen kuin oltiin perillä; saattoi ilmoittaa rekisteriin lapsen samalla kerralla, eikä tarvinnut uutta reissua sen takia tehdä.

Lisäksi saattoi olla, että avioliiton ulkopuolella paksuksi pamahtanut Maria ei kotikylässään ollut turvassa. Huorintekijät kun oli uskonnollisen lain mukaan kivitettävä. Ja jos lynkkaukselta välttyikin, saisiko huonomaineinen nainen hetken koittaessa lapsenpäästäjien apua? Ehkä Joosef katsoi parhaaksi viedä epäsuosiossa olevan vaimonsa muualle synnyttämään. Tarpeeksi kauaksi, missä ei tiedettäisi laskea hääjuhlien ja synnytyksen väliin jääneiden kuukausien lukua.

Mutta miten se Maria siellä tallissa olisi synnyttänyt ilman kätilöiden apua? Joosefko se lapsenpäästäjäksi rupesi?

Ensinnäkin, ei ole mitenkään sanottua, että synnytys tapahtui missään tallissa. Vaikkeivat varsinaisiin majatalon huoneisiin päässeetkään, saattoi tila löytyä niistä rakennuksen osista, joissa ihmiset ja eläimet asustelivat yhdessä. Sellainen asumisratkaisu ei tavatonta sielläpäin ollut. Sieltä saattoi Marialle löytyä päteviä naisia auttamaan. 

Meille vain on joulukuvaelmista iskostunut mielikuva yksinäisestä karjasuojasta erillään ihmisasumuksista nykyajan maatilojen mukaisesti. Mutta savupirttien ja tuohivirsujen Suomessakin karjaeläimiä pidettiin samoissa tiloissa ihmisten kanssa. Sellaisissa tiloissa olisi sekä auttavia naisia, että seimi, johon lapsi laskea yhtä aikaa paikalla. Itse asiassa Raamatun alkukieliset sanat antavatkin enemmän viitteitä tämänkaltaisesta ratkaisusta.

Ja jos Maria olisikin ollut omin avuin synnyttämässä, ei sekään tavatonta olisi ollut.

Näin telkkarista dokumenttiohjelman elämästä Grönlannin syrjäkylässä. Nuori nainen kertoi siinä ihmettelevälle haastattelijalle kuinka oli synnyttänyt lapsensa yksin ilman apuja. Tavallinen grönlantilainen tapa, nainen naureskeli. Niin täällä aina on tehty. Synnyttäjä vetää itse lapsensa ulos ja siinä se.

Raamatussakin 2.Moos. 1:19 egyptiläiset kätilövaimot kertovat lasten tappamista vaativalle faaraolle, että hebrealaiset vaimot synyttävät ilman kätilövaimojen apua.

Vanhat suomalaisetkin kansantarinat ovat täynnä kertomuksia itsekseen synnyttävistä naisista. Mies vei vaimonsa kaukaiseen korpimökkiin asumaan. Siellä kahdestaan olla elmeteltiin kunnes omista jälkeläisistä tuli väkeä lisää. Eikä sinne erämaan keskelle hetken koittaessa lapsenpäästäjiä mistään ilmaantunut. Yksin oli selvittävä. Ukosta jos apu oli niin hyvä. Jos oli sellainen känttyrä, joka koki akkojen asioihin sekaantumisen miehelle sopimattomaksi, niin omin käsin oli asia hoidettava.

Ja varsinkin kunniattomasti alkunsa saaneet äpärälapset monesti synnytettiin yksinäisissä piilopaikoissa. Meille tunnetuin tällainen tarina lienee Kalevalassa, jossa epämääräisissä oloissa kantavaksi tulleelta Marjatalta kielletään synnytysapu ja joka joutuu pakenemaan hongikkoon ”töihin työlähihin” yksinänsä selviämään.

Yksin synnyttämällä yritettiin myös salata koko häpeällinen asia. Jos oli raskauden siihen asti onnistunut salassa pitämään, yksin synnyttäessä oli todistekappale, lapsi helppo hävittää. Vanhat kansantarinat vilisevät kauhukertomuksia surmatuista äpärälapsista, sijatonsieluisista liekkiöistä, jotka kuolemansa jälkeen herkesivät kummittelemaan ja vaeltamaan metsissä etsimässä surmaajiaan ja löydettyään imivät verestä tyhjiksi. Vampyyritarinoiden suomalaisversio, jossa elävä kuollut yrittää verta imemällä saada itselleen elämää.

Niin että ihan oman kansammekin, saati kaukaisempien historiallisiin oloihin ja tapoihin perehtymällä ei raskaana olevan Marian matka Betlehemiin näytä mitenkään epäuskottavalta.


-Ulla Rautiainen-

Evankeliumi kannabiksen mukaan

Silloin tällöin nousee esille varmaäänisiä väitteitä, että kristinuskon synnyn vaikuttavin tekijä oli jokin huumeaine – jostain syystä vahvimpana ehdokkaana kannabis – jota tämän uskonnon keulakuvaksi noussut mies veteli sisäänsä ja aineen vaikutuksessa alkoi kuvitella tekevänsä ihmeitä.

Se, oliko 2000-vuotta sitten elänyt Jeesus Nasaretilainen hullu, huijari vai Jumalan Poika, on täysin uskon asia. Mihinkään näistä vaihtoehdoista tänä päivänä, jolloin emme enää ole silminnäkijöinä katsomassa, mitä todella tapahtui ei pitäviä todisteita löydy.

Joka luulee vuorenvarman fanaattisesti tietävänsä Jeesuksen olleen huumehöyryissä sekoileva pöpipää, on vakaumuksineen yhtä uskon päällä kuin hänen jumalallisuuteen uskovakin.

Oletus kristinuskon perustumiseen Jeesuksen kannabiksenpössyttelyyn on kuitenkin epälooginen. Olipa tämä kiistelty henkilö huumehöyryissä tai ei, sillä ei kristinuskon syntyyn ollut mitään tekemistä. Jeesus itsehän ei koskaan kertonut kelleen tekemistään ihmeistä, ei sanallisesti, ei kirjallisesti ei mitenkään. Joten se, miten hän sisäistä todellisuuttaan koki, ei vaikuttanut mihinkään mitenkään.

Jeesuksen tekemistä ihmeteoista tietoa levittivät ihan muut henkilöt. Jos oletetaan, että ihmeet olivat vain harha-aistimuksia, silloin on oletettava myös, että suunnilleen koko sen aikakauden Juudean väestö oli jonkinlaisessa joukkopsykoosissa tai jatkuvakestoisessa huumetokkurassa.

Eli koko se monituhatpäinen kansanjoukko, joka seurasi hänen kintereillään hänen tekemisiään tarkaten. Niin myös uskonnollinen johtajisto, joka tarkkaili häntä saadakseen jotain konkreettista syytöksenaihetta voidakseen pilata hänen maineensa, mutta jotka eivät koskaan kieltäneet tapahtuneita ihmeitä tapahtuneiksi. Riitelivät vain siitä, millä voimalla, Jumalasta vai paholaisesta nämä ihmeet tapahtuivat. Näiden lisäksi vielä joukko roomalaisia sotilaitakin, joilla ei ollut mitään intressejä puoleen eikä toiseen.

Joten koko kysymyksenasettelu on väärä. Jos Jeesuksen ihmeet halutaan leimata huumehöyryisen aistiharhoiksi, ei ole mieltä mietiskellä, käyttikö Jeesus kannabista vai eikö käyttänyt.

Oikea järkeily olisi pohtia, oliko koko silloisen ajan palestiinan alueella asuva väestö ylhäisistä alhaisiin ja juutalaisista ulkomaalaisiin koko niiden kolmen vuoden aikana, jolloin nämä asiat tapahtuivat jonkinlaisessa harhatilassa. Sillä he olivat ne, jotka levittivät tietoa ja jättivät historiaan kirjoitukset, joissa Jeesuksen ihmeteoista kerrotaan, ei Jeesus itse.

Ja jos niin oli, silloin harhaisuuden täytyy ilmetä muillakin alueilla, emmekä voi luottaa mihinkään muuhunkaan siltä ajalta jääneeseen historiankerrontaan. Sillä silloinhan olisi kaikki muukin havainnointi ja jälkeen jätetyt kertomukset saman harhan vallassa tehtyä ja yhtä epäluotettavaa.


-Ulla Rautiainen-