Osallistui ihmisten iloon

Kaanaan häissä.
Se tyyppi teki ylitse viisisataa litraa viiniä.
Jo valmiiksi juopuneelle porukalle.
Ja sellaista viiniä, josta juovutaan lisää.
Siitä mahtoi tulla melkoiset bileet.
Tanssittiin niin että taivas heilui,

debkaa niin että maa järkkyi,
ja orkesteri soitti, kuin olisi juuri keksinyt musiikin.
Se tyyppi osaa laittaa juhlat pystyyn.
Juo, juovu, solkota hänelle kaikki salaisuutesi,
häpeällisimmätkin, niin hän sanoo antavansa anteeksi,
ja sammu hänen syliinsä.
Kyllä hän pitelee tukkaasi kun oksennat,
etsii kadonneet kamppeesi,
tilaa taksin ja vie kotiin.
Hänen kotiinsa.
Eikä kenenkään muun viini enää tunnu miltään sen jälkeen.

-Ulla Rautiainen-

Teesejä ja vastateesejä eli kuinka puhun kielillä

Joskus vuonna -96 tai -97 kerroin innoissani läheiselleni, että minulle on tapahtunut sama kuin Raamatun apostoleille, olen saanut lahjan rukoilla kielilläpuhuen. Läheinen kauhistui: ”Entä jos se kohtaus tulee kun olet ajamassa autoa?”

Tyypillinen suhtautumistapa. Vuosien vieriessä olen koko ajan vähemmän kertonut rukoustavastani ihmisille, jotka itse eivät ole asiaan vihkiytyneet. Miten selittää sokealle mikä on punainen? Varsinkin jos se sokea ei kirveelläkään suostu luopumaan uskomuksesta, että punainen on märkä.
Ei läheisenikään suostunut uskomaan, ettei kyse ole ennalta-arvaamatta iskevästä tajuttomuuskohtauksesta.

Olen siis puhunut kielillä miltei päivittäin parikymmentä vuotta, kuullut seurakuntia kiertäessäni tuhansia muiden ihmisten kielilläpuhumisia. Silti oma kokemukseni ei tunnu merkitsevän mitään, kun henkilöt, jotka eivät itse kielilläpuhu eivätkä ole koskaan kuulleet kenenkään toisen puhuvan kielillä, alkavat selittämään suunnattoman itsevarmalla tietämyksellä minulle että:

• kielilläpuhuminen tapahtuu hurmos-, tai transsitilassa, jossa tietoisuus katoaa- kielilläpuhumiskohtausta ei voi kontrolloida, vaan se yllättää kuin epilepsiakohtaus milloin tahansa, eikä kohtauksen tultua sitä voi pysäyttää
•  kielilläpuhumis kyvyn saa kiihottamalla mielensä suunniltaan itse- tai joukkosuggestiolla
•  kielilläpuhumista esiintyy vain hämäräperäisissä ja sulkeutunuthenkisissä lahkoissa
•  kielilläpuhuminen on epämääräistä tavujen uudelleenjärjestämistä puhujan äidinkielestä
•  kielilläpuhutussa kielessä ei ole äänteitä, joita puhujan omassa kielessä ei olisi
•  kielilläpuhuja toistaa samoja äänteitä suppeasti
•  kielillä puhuttu mongerrus ei ole mitään oikeaa kieltä

Nämä kaikki ovat VÄÄRIÄ oletuksia.

Onhan ilmiöstä toki tehty tieteellistäkin tutkimusta. Niihin tutkimuksiin tutustuessani koen vain aikamoista hämmennystä. Ensimmäiset tutkimukset osoittivat, että kielilläpuhujat ovat mielisairaista, myöhemmin siitä diagnoosista on sentään jo luovuttu. Muita edellämainittuja uskomuksia vieläkin esitetään täytenä totena tieteen nimissä.

Tieteentekijätkin ovat inhimillisiä ihmisiä, joilla on ennakko-oletuksia asioista. Jos jumalallinen tekijä jo alunperin suljetaan pois asiassa, jossa vaikuttajana nimenomaan on jumalallinen tekijä, se kyllä ohjaa tutkimusta outoihin tuloksiin.

Eikä pelkästään loppupäätelmissä, joittenkin tutkimusten kulussakin on ollut outoja piirteitä. Yhdessäkin tutkimuskohteet laitettiin ensin laulamaan ylistyslauluja. Miksi ihmeessä? Jos tutkitaan juoksijan lihasten toimintaa, laitetaanko koehenkilö ensin laulamaan? Tutkijoilla näyttäisi olleen ennakko-oletus, että kielilläpuhumista aikaansaadakseen pitää ensin psyykata mieltä, pumpata oikeata tunnetta esiin.

Lisäksi tutkimuksissa kummastusta herättävää on oudon pienet otannat. Aivan kuin kielilläpuhuminen olisi niin harvinaista, että sitä taitavia olisi kiven alta kaivettava esiin. Maailmalla on isoja karismaattisia megaseurakuntia, joissa voi tavata kerralla kymmeniätuhansia kielilläpuhujia. Se ei ole harvinaista.

Korjaan tässä nyt oman kokemukseni pohjalta muutamia virheoletuksia.

•  Kielilläpuhuessani olen täydessä tajuissani, toimin ja havainnon ympäristöäni yhtä hyvin kuin tavallisestikin puhuessani. Olen rukoillut kielillä autolla ajaessa eikä se ole ajokykyyn vaikuttanut.
•  Kielilläpuhumiseni on täydessä kontrollissani samoin kuin mikä tahansa muukin puhuminen. Voin aloittaa ja lopettaa sen milloin itse haluan.
•  Minun ei tarvitse mitenkään valmistella eikä viritellä mieltäni kielilläpuhumiseen.
•  Tunnen kielilläpuhujia sekä tavallisesta luterilaisesta kirkosta että pienemmistä yhteisöistä. Itse sain kielilläpuhumisen lahjan tavallisessa epäkarismaattisessa luterilaisen kirkon sunnuntaijumalanpalveluksessa.
•  Mikä tahansa oikea kieli koostuu rajallisesta määrästä tavuja, joita eri sanoihin järjestetään eri tavoin.
•  Omassa rukouskielessäni on sellaisia kähiseviä kurkkuäänteitä, joita suomen kielessä ei ole. Aikaisemmin yritin opetella arabian kielen sanoja (kuului senaikuiseen työnkuvaani) ja sitten kävin heprean kielen kurssilla, yrittäen kaikin voimin opetella ääntämään juuri niitä äänteitä koskaan onnistumatta. Kielilläpuhuessani ne tulevat helposti.
•  Kielilläpuhumisen sisältönä harvemmin on toistaa kyseisen kielen koko sanastoa läpi. Koska kyseessä on rukous, se rajoittuu tiettyyn aihealueeseen, jolloin sanojen toistoa tietenkin esiintyy
•  Ennenkuulematon vieras kieli kuulostaa yleensä mongerrukselta. Miltä esimerkiksi kuulostaa tämmöinen äännelitania: Tzav la-tzav, tzav la-tzav, kav la-kav, kav la-kav z'eir sham, z'eir sham? Tämä on kuitenkin lause hepreankielisestä Raamatusta Jesaja 28:10.

Kuka osaa kaikki maailman kielet, myös kuolleet ja tulevaisuuden kielet (ja vielä lisäksi taivaalliset kielet) niin että voisi tunnistaa ettei joku puhe ole oikeaa kieltä? Joka ei tietäisi mitään vaikkapa kanarialaisesta vihellyskielestä, afrikkalaisista naksutus- ja maiskautusäänteisistä kielistä tai viittomakielestä, mahtaisiko edes tunnistaa niitä oikeiksi kieliksi? Ennen Monty Robertsia kukaan ei edes tiennyt että hevosillakin on oma ruumiineleistä koostuva kieli, jolla viestivät toisilleen ja jonka ihminenkin voi oppia.

Lisäksi sekä itselläni että tuttavillani on lukuisia kokemuksia, joissa on kuullut jonkun alkavan kielilläpuhua oikeaa tunnistettavaa kieltä. Joskus paikalla on ollut kieltä oikeasti osaavia ihmisiä, jotka ovat tulkanneet puheen sisällön.

Yksi tällainen veretseisauttava todistus löytyy pastori Esa Hyvösen kertomana tästä linkistä:

http://eksegeesi.blogspot.fi/2009/09/tasta-olen-kuullut-mutta-en-ennen.html

Ymmärrettävää tietysti on, että kun on kyse näin syvästä pyhän mysteeristä, puolueeton suhtautuminen tuskin kellekään on mahdollista. Asiaan joko uskoo tai sitten ei. Nämäkään todisteluni tuskin niiden mieltä muuttavat, jotka ovat jo päättäneet olla uskomatta mysteeriin.



-Ulla Rautiainen-

Joikaamaan Hengessä

Olisipa komeata osata joikata. Tuntea ikivanha lappilaisten laulutapa suussansa, kierittää kieleltänsä pitkiä vokaaleja kuin tuulenrosseja tunturissa, veisata avaraa ääntä kuin revontulien kirjavoittamaa taivaankattoa, sommittaa säkeitä kuin tunturijonoiksi poimuttunutta Lapin maata.
Saamelaissielun säveltä.

Ostin kirjankin, Minna Riikka Järvinen: Maailma äänessä, tukimus pohjoissaamelaisesta joikuperinteestä. Luettuani opin, että joiku on vaikea laululaji. Ei mitään mielivaltaista nunnuka lailaa jollotusta, vaan siinä on tarkat ja monimutkaiset säännöt. Ei sitä tahdo oppia, ellei ole syntynyt ja kasvanut joikukulttuurin keskellä tai saanut henkilökohtaista opetusta aidolta joikumestarilta.
Se siitä siten, ei tule minusta joikaajaa. Olipa omituinen unelma, mistä lie etelän ihminen moista mieleensä kehittänytkin?

Vaan tulipa sittenkin! Onhan minulla henkilökohtaisena opettajana sellainen kaikenosaaja, joka äkkiä pani etelänihmisenkin joikaamaan. Hän näes arvostaa monikulttuurisuutta ja rajojen rikkomista. Itsekin melkoinen aitojen kaataja ja esteiden nurin potkija.

Minä puhun kielillä. Pyhän Hengen antamia rukouskieliä, josta en pääsääntöisesti mitään ymmärrä. Kielitieteitä opiskeleva tyttäreni sanoi, että kyllä rakenteeltaan kuulostaa oikealta kieleltä, jonnein Lähi-idän alueelle viittavaa, jotain seemiläissanoja olen sieltä itsekin tunnistanut. Niinkuin Jeshua, tiuhaan toistuvan sanan.

Enkä pelkästään puhu, usein laulankin. Sanat kääntyvät säveleksi, saavat melodian ja rytmin, joskus kuin ortodoksipappien tai juutalaisrabbien resitointia, joskus jotain ylistysmusiikilta kuulostavaa. Viimeisimpänä uutuutena ohjelmistoon ilmestyi joiku.

Yllättäen, pyytämättä, osaamatta valmistautua pohjoiseen elämykseen.
Joiku jokena juoksi, pohjoisen virsi vetenä vieri, taivaanlaulu tahditti rukouskieleni.
Se joiku oli revontulitaivaan avaruus, pohjanpalojen intohimo, puhtaan, syvän lumen valkea hehku ja pää korkealla juoksevan pororaidon jalkojen tahti ja rytmi.
Sanojen sisällöstä ei ole aavistustakaan, paljon L-kirjaimia ja vokaaleja, pehmeätuntuista kuin höytylumi. Saamelaiskieltä? Ehkä.

Niin että kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.

Mitä iloa hengessä rukous voikaan olla! Mahdollisuutta sukeltaa itselleen vieraaseen, kokea muuten tavoittamatonta, omistaa koko maailma.
Miksei yhteyttä Pyhään Henkeen arvosteta enemmän? Tavoitella kuin Graalin maljaa, kuin miljardiaarretta, kuin ikiliikkujan teko-ohjetta? Kannattaisi.
 
Hengessä musisoiminen on ihan raamatullista. 1. Aik. 25:1 kerrotaan että Aasafin, Heemanin ja Jedutunin pojat hurmoksissa soittivat Herran temppelissä kanteleilla, harpuilla ja kymbaaleilla. Ja jotkut raamatunkääntäjät sanovat, että Kol. 3:16 mainitut hengelliset laulut olisi tarkemmin käännettynä (Pyhän) Hengen antamia lauluja, eli siis hengessä laulamista.

Joikaamisesta on tehty väitöskirjakin. Löytyy kokonaisena luettavaksi tuosta linkistä, jos kiinnostaa joikun saloihin syventyä:
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66791/978-951-44-8551-0.pdf


-Ulla Rautiainen-

Onnea satavuotiaalle

Suomen 100-vuotis itsenäisyyspäivän kunniaksi etsin kaukaisemmasta historiasta mainintoja entisaikain suomalaisista.

Roomalainen Tacitus (noin 55 – 120 jKr) kertoo näin: »Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.»

500-luvulla itäroomalainen Jordanes mainitsee screrefennae-kansan, jotka hyppivät lumihangella jonkinlaisen taivutetun laudan päällä.

700-luvulla Paulus Diaconus Italiassa mainitsee fennit, jotka pukeutuvat nahkoihin ja syövät raakaa lihaa.

1100-luvun Saxo Grammaticus teoksessa kuvataan finnien maa outojen ja voimallisten olioiden, amatsonien, koirankuonolaisten, kyklooppien ja yksijalkaisten asuttamaksi maaksi, joilla on pelottavia loitsutaitoja. Nämä loihtivat epämieluisten tunkeilijoiden eteen vuoria ja vesiputouksia niin, että matkanteko vaikeutuu.

Näistä kuvauksista voi miettiä, mitä kansana ollaan oltu ja mitä ollaan nyt.


-Ulla Rautiainen-

Idiot Savant mysteeri

Mikä on älykkyyden absoluutti, perusta, joka määrittelee älykkyyden olemuksen, korkein katto, josta lähdetään laskemaan alaspäin älykkyyden olemassaoloa?
Maailmankaikkeuden korkein äly?
Minä sanon sitä Jumalaksi.

Olevaisen Uloskutsuja ja Maailmojen Alaslaskija, Aloittaja ja Lopettaja, Tekijä ja Ylläpitäjä, Luojaksi kutsuttu, joka on tyhjästä suunnitellut ja toteuttanut niin mikro- kuin makrokosmoksen kaikki yksityiskohdat niin että se toimii.
Millaista sillä tasolla älykkyys on?
Mikä on Jumalan ÄO?
Ja kuinka laaja on kuilu ihmisälyn ja Jumalan älyn välillä?

Kun ihmisälykin pystyy merkillisiin suorituksiin.
Puhutaan savanteista.
Sademies-elokuva teki ilmiön tunnetuksi. Tarina huippunerosta, joka on aivokapasiteetiltaan niin jälkeenjäänyt, ettei pärjää normaalissa elämässä. Kaikki savantit eivät ole autisteja (eivätkä kaikki autistit savantteja), jotkut ovat saaneet erikoislahjakkuutensa iskusta päähän tai epilepsia kohtauksessa. Autisteilla yleensä savant-kyvyt ovat kuitenkin isoimmat.

Ja kun nyt puhutaan erityislahjakkuudesta, ei kyse ole mistään tavanomaisen kokoisesta kyvykkyydestä, vaan näiden superlahjakkuudet sinkoutuvat sellaisiin mittasuhteisiin, joka tavanjärkisestä vaikuttaa jo yliluonnolliselta.

Sademies oppii kerran lukemalla puhelinluettelon ulkoa, korttipelissä laskee kuutta pakkaa yhtäaikaa, näkee yhdellä vilkaisulla lattialle levinneestä laatikollisesta hammastikkuja niiden lukumäärän ja suorittaa hetkessä isonumeroisia laskutehtäviä, joihin muut tarvitsevat laskukonetta.

Tällaisia kummajaisuuksia on todellisuudessakin. Ihmisiä, joiden aivot jollakin kapealla alueella toimivat kuin tehokas tietokone.
On ihmisiä, jotka muistavat sanatarkasti ulkoa kaikki kerran lukemansa kirjat, kaikki kerran kuulemansa musiikin, niin että voivat soittaa harjoittelematta ja ilman nuotteja vaikeimmatkin sävellykset, jotka kykenevät piirtämään valokuvantarkasti kaiken näkemänsä, oppimaan vieraita kieliä muutamassa päivässä ja suorittamaan laskutehtäviä, joihin vain tietokoneet kykenevät.
Tai lukemaan kirjasta kahta sivua yhtä aikaa, toista vasemmalla silmällä ja toista oikealla – kolmessa sekunnissa ja muistamaan joka sanan.

Kun ihmisaivotkin pystyvät tähän, mihin pystyy se äly, joka on luonut, ohjelmoinut ja herättänyt nämä aivot toimimaan?
Ehkä se on savant-aivojen tarkoitus. Olla osoittavana vihjeenä siitä, mitä Kaikkein Suurimman Älyn omaava Luoja voi olla, jos luotukin voi olla tätä. Jonkinlaisena välähdyksenä Äärimmäisen Älyn mittasuhteisiin. Suuntaa antavana opastimena pohtimaan, millaisiin ulottuvuuksiin Jumalan äly yltää.

Näistä savanteista löytyy tietoa vaikkapa tuolta sivulta:
http://www.neatorama.com/2008/09/05/10-most-fascinating-savants-in-the-world/


-Ulla Rautiainen-

Suuri Matematiikkamysteeri

Äskettäin telkkarista tuli Prisma dokumentti. Siinä puhuttiin matematiikasta. Maailman huippumatemaatikot laususkelivat tämänkaltaisia toteamuksia:

- Pohjimmiltaan matematiikka on kaikki mitä on. Fyysinen todellisuutemme on matematiikkaa.
- Matematiikka ei vain kuvaa todellisuutta, vaan on kaiken perusta.
- Maailmankaikkeudella ei ole vain jotain matemaattisia ominaisuuksia, sillä on vain niitä.
- Maailmankaikkeuden pohjimmainen matemaattinen rakenne on yllättävän yksinkertainen – perustuu 32 vakioon.
- Fibomaccion ja Piin luvut esiintyvät niin paljon luonnossa, kuin luontoa olisi rakennettu niiden mukaan.
- Tietokonepelien maailma on luotu matematiikalla. Havainnot tästä maailmasta ovat täsmälleen samanlaisia.
- Kaiken takana on salattu matemaattinen järjestys.
- Matematiikka on maailmankaikkeuden yleiskieli.

Sitten esitettiin kysymyksiä:

- Miten on mahdollista, että matematiikka kuvaa maailmankaikkeutta niin hyvin?
- Perustuuko todellisuus matematiikkaan vai onko matematiikka vain oman ajattelumme tulosta? Ja jos matematiikka on vain ihmisaivojen tuotosta, miksi se toimii niin hyvin?
- Onko matematiikka keksintö vai löytö?

Monia vuosia sitten näin unen. Unet ovat unia, enimmäkseen aivojen kohinaa, mutta joskus joissakin unissa tuntuu olevan jotain, joka ohittaisi ja ylittäisi pelkän kohinan.

Siinä unessa oli Jumala. Oli puhetta kommunikoinnista, eri kielistä ja viestinnästä. Kysyin Jumalalta, mikä on hänen ”äidinkielensä”, hänen oma kielensä, luomisen ja Luojan kieli, jolla hän keskustelee maailmankaikkeuden kanssa.
”Matematiikka”, Jumala vastasi.

Niin, että kyllä alkoi vähän sydän tahtia lyömään, kun katselin sitä Prisma-dokkaria. Vaikkakaan ohjelma ei tietenkään samaan loppupäätelmään johtanut kuin mihin minun ajatteluni lähti laukkaamaan, mutta jokaisellahan on oikeus tehdä omat päätelmänsä.


-Ulla Rautiainen-

Rakkauslaulu

Hän on tarttunut sydämestäni kiinni.
Pitelee sieluani kämmenellään.
”Juo viinini ja maitoni.
Syö leipäni ja hunajani”,
tarjoaa Hän kädestään.
Siitä kädestä, jota kahdentuhannen vuoden takaiset arvet vielä halkovat.
Henkeni juhlii Hänen Hengestään.
Riemuitsee, kun katseensa kuohuu minuun.
Valonpuhtaana, auringonkirkkaana, syvänä kuin ikuisuus.
Hengitän Hänen hengitystään.
Elän Hänen elämästään.
Rakkaani, elämäni.

-Ulla Rautiainen-

Visuaalista musiikkia

Synesteettinen mieleni heräsi taas toimimaan. (Synestesiastani kerron tuolla: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2016/08/synestesiaa-ja-kofeiinia.html)

Kuuntelin Abban musiikkia, ja kertosäkeessä yhtäkkiä kotiteatteri lähti silmäluomieni takana käyntiin:

Olin jossain toimistohuoneessa, ymmärsin että jonkin seurakunnan toimistossa. Astuin sinne sisään tarkoituksena tavata jostain syystä jotain pastoria.
Mutta toimistopöydän takana istuikin itse Jeesus.
Minun tullessani Hän nousi innokkaasti seisaalleen, vielä innokkaammin kiersi pöydän ja jäi puolelleni rennosti pöytään nojaten katsomaan suoraan minuun.
Minkäkö näköinen? Sellainen kuin Akiane Kramarikin maalauksissa, hiukset, kulmakarvat ja parta vain tummempaa mustaa. Kasvoilla eloisan riemukas naurava hymy, ja sitten kertosäettä

"Don't go wasting your emotion
Lay all your love on me
Don't go sharing your devotion
Lay all your love on me"

ei laulanutkaan Abban kuoro vaan Hänen äänensä, syvä, kaikkisisältävä, hyvin miehekäs ja ilme kasvoilla oli niin hurmaavan, sulattavan pyytävä ettei siihen voisi ikinä, ei mitenkään sanoa ei, ei millään tavalla.
Kyllä, kyllä, kyllä rakkauteni ja omistautumiseni on nyt, aina, ikuisesti Hänen. Kuinka muuten?

Se Abban laulu löytyy YouTubesta tuolta:
https://www.youtube.com/watch?v=gxg__4wiYlQ

-Ulla Rautiainen-

Olisin voinut kuvitella

Eilen illalla pohjoinen Lappi näki valoilmiön. Ilmeisesti tavallista isompi meteori valaisi hetkeksi kaamoksenmustan taivaankaaren kirkkaampana kuin kesän keskisenä päivänä, kuin talvisalaman leimauksena, kuin... kuin... kuin...

Ihme saatiin tallennettua videolle. Nähtävillä tuosta linkistä:
https://www.youtube.com/watch?v=iDhoHpSJEQE

En valitettavasti ollut Lapissa näkemässä sitä.
Mitähän olisin ajatellut, jos olisin siellä ollut enkä vielä tiennyt mitä oli tapahtumassa?
Minun mielikuvituksellani?
Olisinko peljästynyt – tai ihastunut? Luullut, että nyt se paljon odotettu Messiaan toinen tuleminen on tapahtumassa? Taivaat aukeamassa ja enkelilliset sotajoukot astumassa esiin maata kauhistuttamaan?

Hänhän sanoi, että tulemisensa olisi kuin salamanleimahdus idästä näkymässä hamaan länteen.
Maanäärestä toiseen.
Ehkä niin myös pohjan ääreen ja Suomen Inariin.

Ehkä olisin siinä kokenyt elävän apokalypsin. Kuullut taivaan jyrisevän tähtien painoa, nähnyt Hänen viitanliepeensä, valosta raskaina pyyhkivän kirjokantista tähtiensalia ja jalkapohjansa asettavan maaplaneetan valtaistuimensa astinlaudaksi.

Tulevan ratsastaen valkoisella hevosella, silmät tulenliekkeinä, päässään monta kruunua, yllään vereen kastettu vaippa, Hän "kuningasten Kuningas ja herrain Herra" ja koko taivaansoturiväkensä valkeilla hevosilla laahuksena seuraten.

Kyllä niin olisin voinut luulla tapahtuvan.
...Ja sitten syvästi pettynyt kun taivaanhalkovan leimahduksen jälkeen mitään sen kummempaa ei olisikaan kehkeytynyt.
...Ehkä seuraavalla kerralla...
Hartaasti toivoen:


-Ulla Rautiainen-

Isiä ja lapsia

Hoosean lapsilla ei ollut kivaa.
Iskä oli profeetta. Olisi voinut luulla, että kun jollakin perheessä on suora yhteys Maailmankaikkeuden Korkeimpaan Älyyn ja Voimaan, niin siitä joitain etuja koituisi.
Väärä luulo.

Kas, kun ainakaan Vanhan Testamentin profeetoilla profetoiminen ei ollut vain jonkinlainen sivubisnes, joutoajan harrastus tai henkilökohtainen oma juttu, jota väliin tehtiin kun niin sopi, joka homman hoidettua riisuttiin syrjään kuin työhaalari normaalielämän tieltä ja johon sivullisten ei tarvinnut sotkeutua.
Ehei. Profeettana olo oli elämäntapa, 24/7 duuni, vuorotyötä jossa sama mies teki kaikki vuorot, projekti, johon koko perhe osallistui.

Lapset joutuivat syvälle mukaan siihen spektaakkeliin.
Saivat omituiset nimetkin: Jumala-Hajottaa, Ei-Armahdettu ja Ei-Minun-Kansani. Niin uniikeissa nimissä olikin selittämistä.
Oli Hoosean lapsilla sentään kohtalotovereitakin. Muittenkin profeettojen lapset saivat kannettavakseen kummallisia nimiä. Jesajan lapset olivat Saalis-Rientää-Ryöstö-Joutuu ja Jäännös-Palajaa.

”Äitiii, tuu ikkunaan, täällä huutaa Saalis-Rientää-Ryöstö-Joutuu!”
”Iskäää, Jäännös-Palajaa otti mun leikkikamelin!”

Idea oli, että lasten nimet olivat osa profetiaa. Otsikko koko profetialle, josta päästiin itse asiaan selittämään, mitä Jumalalla oli aikeissa. Joka kerta, kun lapset esiteltiin vieraille, oli esitettävä profetiakin. Joka kerta, kun lapset kertoivat nimensä kelle tahansa, oli kerrottava koko profetiakin. Joka kerta, kun lasten nimet kailotettiin kortteliston kuultavaksi, muisti koko korttelisto profetian.
Niin se sanoma levisi.

Eikä pelkästään sillä.
Profeetan koko perhe-elämästä tuli muulle kansalle esitettävä performanssi.
Eikä ylevä sellainen. Enemmänkin muistutti farssinomaista parisuhdesatiiria, jonka vaiheita naapurit parhaimmillaan säälien, pahimmillaan pilkaten seurasivat.

Äiskä, jonka Jumala oli käskenyt Hoosean vaimokseen ottaa, ei ollut äiti, josta lapset voivat ylpeillä.
Haureellinen portto joka rikkoi avion ja synnytti lapsia, joille ainakaan kaikille ei geeniperimä tullut Hoosealta.
Niin että iskä ei oikeataan näiden lasten iskä edes ollut.

Ja pahemmaksi vielä meni, äiti karkasi omille teilleen lisää porttoilemaan. Siinä maailmassa vaimo oli miehen omaisuutta, ja aisankannattaja joka ei kyennyt omaisuuttansa vahtimaan, ei mikään mies ollut.
Missä aikansa TosiMies olisi kumauttanut sekä omaisuuteensa kajonneen casanovan että horoemäntänsä kuoliaaksi – vähemmästäkin verikostojen sarjoja aloitettiin – Hoosea häpäisi itsensä lopullisesti maksamalla vaimonsa rakastajille saadakseen rouvansa takaisin.

Hyvä niin lapsille, sillä se TosiMies olisi karkottanut käenpoikalapsetkin kodistansa. Tapana oli elättää vain omien kupeittensa hedelmää, ei vierasta siementä.
Siinä kohdassa lapsetkin olivat jo mielissään, että iskä olikin Jumalan eikä aikansa tapojen ohjauksessa.
Ja rouva varsinkin, sillä hänellä oli rakastajiensa kanssa mennyt jo aika kehnosti ja mieluusti palasi entisen miehensä luokse.

Koko esityksen opetus oli, että Jumala on kuin petetty aviomies ja kansa kuin petollinen aviovaimo. Hoosean tuskailuista saatiin havaintoesitys, miltä Jumalasta tuntuu.
Ja että Jumala on armollinen ja anteeksiantava ja loputtoman kärsivällisesti ottaa aina takaisin huonoille teille eksyneetkin.
Ja että Jumala on myös isä, jolla riittää rakkautta ja huolenpitohalua niillekin, jotka eivät varsinaista hänen huonekuntaansa ole.


-Ulla Rautiainen-

Vaa´alla punnitut ja köykäiseksi havaitut

Muinaisessa maailmassa jumaliin saattoi saada hyvinkin lähikosketuksen. Kas, kun jumalat tai jumalien jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa inkarnoituivat ihmishahmoisina kuninkaiden palatseihin patsastelemaan.

Ne hallitsijat eivät olleet mitään seremoniallisia PR-henkilöitä eikä kansan palvelijoita. Muinaismonarkit olivat kansaa ja valtakuntaa henkilökohtaisena omaisuutenaan pitäviä diktaattoreita sanan röyhkeimmässä merkityksessä.
Usein he uskoivat olevansa ihmishahmoisia jumalia, vaatimattomimmillaan ainakin jumalien edustajia ja ylipappeja, joiden kautta ylemmät jumalat hallitsivat.

Niin megalomaaninen käsitys itsestään teki heidän käytöksestään varsin arvaamatonta, toki suosioon pääsevälle alamaiselle mahdollisuuksia sisältävää mutta myös riskialtista.
Suuruusharhaisen despootin huomion kohteena oleminen oli kuin venäläisen ruletin pelaamista. Yhtähyvin äkilliset ylennykset kuin päidenputoamisetkin tapahtuivat heppoisin perustein ja äkkiarvaamatta ailahtelevan hallitsijan hetkellisistä mielijohteista. Tyranni oli ystävänäkin vaarallinen kuin korillinen kobria.

Danielin kirja sisältää kuvauksen kolmesta Babylonian kuninkaasta, joiden alaisuudessa Daniel ja hänen kaverinsa kokevat extreemellisiä tilanteita niin menestyksen huipulle kuin pohjakosketukseen.

Nebukadnessar jakelee kuolemantuomioita tietäjilleen, jotka eivät osaa arvata mitä unta hän on nähnyt sekä pystyttää kultaisen kuvapatsaan, jota komentaa kansan tulipätsiin heittämisen uhalla kumartamaan.

Belsassar kuvataan todellisuudentajunsa kohtalokkaimmin seurauksin menettäneeksi hallitsijaksi. Vihollisarmeijan jo ryskyttäessä kaupungin portteja, sen sijaan että täydellä touhulla olisi järjestämässä puolustusta hän tuhannen ylimyksensä kanssa pistääkin pystyyn kännibileet.
Kokonainen armeija ei marssi valtakunnan lävitse kenenkään huomaamatta, joten koska jo samana yönä Belsassar lyödään kylmäksi, on vihollisen likelläolon täytynyt olla hyvinkin tiedossa.
Silti tilanteen kieltävä mahtipää ei oivalla viraltapanonsa olevan ajankohtaista, vaikka yliluonnollinenkin käsi kesken juhlahumun ilmestyy kirjoittamaan tuomion julistavaa graffitia ( מנא מנא תקל ופרסין‎ ) pitosalin seinälle, vaan jakelee yhä lahjoja ja virkanimityksiä ihan kuin loppu ei olisikaan lähellä.
"Lahjasi pidä itse, ja antimesi anna toiselle”, sanoo kirjoitusta tulkkaamaan haettu Danielkin tolkun menettäneen hallitsijansa todellisuuspakoisuudesta tympääntyneenä.

Belsassarin kaatanut Dareios ei osoittaudu vähempää suuruudenhulluksi. Hän julistaa älyttömän lain, ettei kuunkiertoon kukaan saa rukoilla muita jumalia kuin häntä itseään tai leijonankidasta aukeaa portti manan majoille käydä. Eli käytännössä tekee itsestään täksi ajaksi valtakunnan ainoan jumalan.
Niin että hus, häipykääpä kulisseihin muut jumalat, minä olen nyt The Big Boss.

Jokainen näistä kuninkaista saa oikealta Jumalalta varoitusta ja kuritusta ylenmääräisen ylvästelyn hillitsemiseksi. Kaksi heistä ottaa onkeensa ja tunnustaa juutalaisten Jumalan isommaksi tekijäksi. Belsassar lahjoo tosin Danielia, mutta mitä hän Danielin Jumalasta ajattelee, se jää kertomatta.


-Ulla Rautiainen-

Pornoa ja politiikkaa

Miehiä, joilla jäsen kuin aasilla ja vuoto kuin orhilla ja naisia, joiden hävyt paljastetaan, rintoja likistellään ja nännejä hivellään kun isojäseniset miehet purkavat himoansa heihin.
Onko tämä pornolehdestä? Ei, vaan Raamatusta.
Irstailevat siskokset Ohola ja Oholiba, Hesekiel 23 luku.
Taatusti lapsilta kiellettyä aineistoa. Taatusti teinipoikia kiinnostavaa aineistoa. Ei ihme, että tämän profeettakirjan lukemista on ikärajoinkin hillitty.

Porttosiskokset eivät tietenkään olleet todellisia fyysisiä henkilöitä, vaan vertauskuvalliset Samaria ja Jerusalem. Ohola, hepreaksi אהלה merkitsee Hänen pyhäkkötelttansa (tai ilmestysmaja temppeli, tabernaakkeli) ja Oholiba אהליבה Minun pyhäkkötelttani hänessä.
Eli Jumala sanoo näiden nimien kautta, että nämä kaupungit ja sen asukkaat muodostavat pyhäkön, jossa Jumalan läsnäolon pitäisi vallita ja ilmestyä muun maailman ihastukseksi.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan päinvastoin.
Jumalan pyhä nimi tuli häväistyksi näiden kaupunkien takia.

Siksi Jumala kirjoitutti Hesekielin kirjan. Vaikka profeetan sanomassa huomio usein rajataan sen ylimaallisiin näkyihin (tai seksisiskoihin), on kirjan pääsanoma poliittinen.
Väite, ettei Jumala välittäisi niin maallisista asioista kuin yhteiskunnallinen vallankäyttö on täyttä hölynpölyä. Jumala välittää erittäin paljon siitä miten yhteiskuntarakenne toimii, ja varsinkin mitä kuuluu yhteisöhierarkian alemmilla portailla oleville.

Ja nyt ei alemmille portaille kuulunut hyvää. Niin Samarian kuin Jerusalemin johtajisto oli läpimätää. Sekä maalliset että uskonnolliset mahtipäät käyttivät asemaansa ei yleisen hyvän edistämiseen vaan oman edun ahnehtimiseen huonompiosaisia riistämällä.
Johtajisto oli muuttunut hyvävelikerhoksi joka suojeli vain omiaan, jolle tärkeämpää kuin totuus ja oikeudenmukaisuus oli oman selustan turvaaminen ja oman mukavuuden kasvattaminen ja jonka itsevaltaiseen röyhkeyteen ei kukaan pystynyt puuttumaan. Alempaa tulevasta kritiikistä ei piitattu ja ainoan ylemmän tahon – Jumalan – ääntä ei tunnistettu.
Suljetussa piirissä omavalvonta oli pettänyt.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sorrettukin voi sortaa vielä itseäänkin heikompaa. Epäkelpojen paimenten kaitsennassa lampaat hyökkäsivät toistensa kimppuun. Viimeinen naula arkkuun paukahti, kun papiston väärinkäytösten takia rahvaalta rapautui usko Israelin Jumalaan ja Jumalan valittu kansa kääntyi harjoittamaan naapureilta opittua epäjumalanpalvelusta.
Siinä katkesi viimeinenkin yhteys siihen ainoaan tahoon, joka olisi voinut vielä oikeutta opettaa.

Eikä tämä monikulttuurisuus muutenkaan ollut mitään harmitonta suvaitsevaisuutta, vaan kanaanilaisten jumalanpalvontamenoihin kuului lapsi-ihmisuhrit ja niitä todella myös uhrattiin.
Jumalan näkökulmasta katsoen hänen pyhä kansansa oli kuin vieraiden kanssa huoraava ja lapsensa murhaava porttovaimo.

Kaiken kauheuden ja kaaoksen jälkeen Hesekielin kirjan päättyy kuitenkin rohkaisevasti näkyyn uudesta temppelistä ja kaupungista. Viimeiset sanat ovat יהוה שמה Jehovah Shammah, Herra on täällä.


-Ulla Rautiainen-

Kielletty alle 30 vuotiailta

Hesekielin kirja (varsinkin sen ensimmäinen luku) on Raamatun mystisimpiä. Harvempi siitä oikeasti paljoakaan ymmärtää.
Siitäkin on ollut erimielisyyttä, tulisiko kirjan edes kuulua Raamatun kirjojen kaanoniin. Eikä sen takia, että sen profeetallista sanomaa ja jumalallista inspiraatiota olisi epäilty, vaan koska niinkin vaikeaselkoista kuvausta oppimattomat saattaisivat käsittää vikatavoin.

Kirjan hurjinta ensimmäistä lukua ei siksi ole yleensä luettu synagoogissa, ja koko kirjan lukeminen yksityisyydessäkin oli kielletty alle 30-vuotiailta. Eivät keskenkasvuiset niin suurta mysteeriä kuitenkaan oikein älyäisi.
Koska keskenkasvuisten suhtautuminen kieltoihin tiedetään, voisi kuvitella että rabbien panttaamaa kirjaa on piilokkain luettu ja kavereille supatettu jännää tietoa salamanleimauksen kaltaisista olennoista joiden henki on pyörissä ja joiden päiden päällä on peljättävää kristallia...
Oholasta ja Oholibasta puhumattakaan - hyvä tavaton sentään...

Tämä K-30 ikä tuntunee meistä korkealta, mutta juutalaisuudessa se on ollut hengellisen täysi-ikäisyyden raja (lakien noudattamisen kannalta täysi-ikäisyys alkoi tosin jo 12 vuotiaana).
Joskus ihmetellään, miksi Jeesus aloitti toimintansa niinkin myöhään, mutta saarnamiehelle se oli itse asiassa aikaisin. Juuri tolkun iän kynnyksen ylittänyt pojankloppi.

Sikäli tulkitsemiskykyjä epäilevät olivat kyllä oikeassa, että tätä Raamatun kirjaa on tulkittu mitä erikoisimmin tavoin. Ufouskovaiset ainakin ovat saaneet siitä runsaasti materiaalia lentävien lautasten todisteeksi ja kaikenlaiset okkultistit pohjaa enkeli-ideoille.

Tulee mieleen, onko Hesekielin kirjaamia näkyjä edes tarkoitettu ymmärrettäväksi. Yleensäkin Raamatulliset toistodellisuuden raotukset näyttävät siltä, että ne enemmän herättävät kysymyksiä kuin antavat vastauksia.
Ehkä niiden ydinsanoma onkin, että ette te ihmisraukat taivaallisista mitään kuitenkaan älyä, joten ei kannata vänkyttää Jumalalle vastaan kun Jumala jotain ilmoittaa. Ettei näkyjen näkeminen tee viisaammaksi, vaan saavat vain myöntämään, että Jumalan ajatukset ovat paljon ihmisajatusta korkeampia. Että on parempi vain langeta kasvoilleen maahan niin kuin Hesekiel teki eikä käydä joutavia viisastelemaan.
Ja antaa puheenvuoro Jumalalle.


-Ulla Rautiainen-

Kaikki joukolla valittamaan

VT:n Valitusvirret on positiiviseen ajatteluun ja armolliseen teologiaan suuntautuneelle kinkkinen pala nieltäväksi.
Jumalanhan pitäisi olla hyvä ja kiltti.

Valitusvirsissä Jumala esiintyy vihamiehenä, joka ”on jännittänyt jousensa ja asettanut minut nuoltensa maalitauluksi.” Vihollisena, joka virittää ansoja ihmisparoille, tuhoaa Israelia raunioiksi ja kieltäytyy kuulemasta rukouksia.
Mitäs käytöstä tämä tämmöinen Jumalalta oikein on?

איכה on ensimmäinen sana Valitusvirsien kirjassa ja heprealaisessa Raamatussa koko kirjan nimi. Hepreansana Ēḫā(h), Eikha on suomennettu ”voi!” tai ”kuinka?” käännöksestä riippuen.
(Ja on se sama sana, jolla heprealaisessa Raamatussa Jumala huhuilee Paratiisin puiden sekaan piiloutuneita syntiinlangenneita.)
Aloittava sana kertookin olennaisen sisällöstä.
Voi, voi, voi, miten kurjaa meillä on ja kuinka tässä nyt näin huonosti kävi?

Alkukielinen heprealainen teksti on sillä aikakaudella käytettyä runomuotoa, mikä käännöksistä ei tietenkään näy.
Neljä ensimmäistä runoa (lukua) ovat akrostisia (alfabeettisia), eli jokainen jae alkaa eri kirjaimella järjestyksessä heprealaisen aakkoston mukaan. Kolmannessa luvussa jokaiset kolme peräkkäistä jaetta alkavat samalla kirjaimella eli se on alkusointuista vähän samaan tapaan kuin Kalevalassa.

Asian voi tarkistaa tuolta löytyvästä hepreankielisestä tekstistä:
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Valit.+1%3A1&rnd=1507887699935
Valitusvirret on siis oikeasti runoteos, mikä selittää ylettömän kärjistetyn, dramaattisen ja kielikuvallisen ilmaisun. Niinhän runoudessa tapana on.

Kirjoittajaa ei ole nimetty, mutta yleisesti vahvin veikkaus kohdistuu Jeremiaan. Sisällössä on paljolti samankaltaisuutta.
Kertomus siitä, kun vieras sotajoukko tuhoaa Jumalan valittua kansaa.
Koska Valittu Kansa on kääntänyt selkänsä Jumalalle ja elostelee kauhistuttavia syntejä tehden.
Koska Valitun Kansan papit ja profeetat sen sijaan, että olisivat käskeneet kansaa tekemään parannusta pahoista teoistaan ovatkin tappaneet oikeita profeettoja ja itse lörpöttelevät omakeksimiään ”profetioita” miten kaikki on muka hyvin eikä tarvitse huolestua.

On päädytty pattitilanteeseen, jossa Jumala puhdistaa pöytää tuhoamalla koko röyhkeän elämäntavan ennen sen syöksymistä vielä suurempaan tapainturmelukseen.
Tavallaan vitsaukset siis tulevatkin Jumalalta, vaikka käytännössä ovatkin hyökkäävän sotajoukon tekosia. Jumalan ruoska on iskenyt.
Kyllä siinä sitten valituksen aihetta riittääkin.
Siinä historiallinen konteksti.

Henkilökohtainen anti Valitusvirsien lukemisesta minulle on, hassua kyllä, vapauttava ja armollinen kokemus.
Ehkä olen ollut liikaa tekemisissä sellaisten mentaliteettien kanssa, jossa pakkovaatimuksena on jatkuva positiivisuus ja hyväntuulisuus. Jossa puhutaan vain mukavia ja kivoja asioita, nähdään hyviä puolia ja silmät ja korvat suljetaan kaikelta ikävältä ettei mieli pahastuisi. Eikä kiukkuinen ainakaan saa olla. Vielä vähemmä katkera ja vihainen. Ei saa vikoja osoitella eikä ketään syyttää mistään, vaikka mitä pahoja tekisivät.
Semmoinen liikaa annosteltuna alkaa ahdistamaan. Varsinkin, jos asiat eivät niin kovin tolallaan ole. Varsinkin, jos sen kaiken positiivisuuden tarkoituksena on peitellä tosiasioita.

Silloin on oikein terapeuttista lukea, kun Valitusvirsien valittaja oikein täyslaidalliselta lataa valitusta, voivotusta, kurjuutta, itsesääliä, katkeruutta, vihaisuutta, kirouksia ja kostovaatimuksia.
Että niin saakin tehdä, jos kerran tarvetta synkistelyyn on. Eikä vain hölistä onttouskonnollisia fraaseja yltiöpositiivisena ja imelänkilttinä kuin siirapilla kuorrutettua sokeria.
Vapauttavaa.
Ja armollista.
Evankeliumia synkistelijöille.


-Ulla Rautiainen-

Jeremia Tuliluinen

Jeremia (hepreaksi יִרְמְיָהוּ‎ Yirməyāhū, "Jahve korottaa”) ei edes halunnut profeetaksi. Yritti ensin estellä ja välillä jättää koko homman.

Kansakunnassa moraalinen rappio, heikompiosaisten sortaminen, ryöstö, väkivalta ja epäjumalanpalvelus (johon sisältyi lapsiuhrien elävältä polttaminen) rehotti.
Silti vallitsi sellainen käsitys, että vaikka kuinka jumalattomasti elivät, oli Jumalan velvollisuus järjestää heille hyvän lokoisat oltavat ja profeettojen tehtävä puhua mukavan kivoja asioita joista tulee hyvä mieli.

Jumala oli eri mieltä.
Sitä hän lähetti profeetta Jeremian tiedottamaan.
Asioita, joita kansa ei tietenkään halunnut kuulla.
Vaan alkoi vainota Jeremiaa.

Jeremialle koitti kurjat oltavat. Ihan järkevä veto oli edeltänäkevältä Jumalalta kieltää onnetonta puhetorveansa menemästä naimisiin ja tekemästä lapsia. Onnettomuudesta toiseen syöksyessä olisikin ollut mahdotonta vielä perheestäkin huolehtia.
Jeremiaa lyötiin, kahlittiin jalkapuuhun, heitettiin kaivoon ja vankilaan, uhattiin tappaa, pilkattiin, häväistiin ja syytettiin maanpetoksesta. Elämästä tuli sellainen riesa, että kirosi syntymäpäivänsäkin.
Profeetallisen sanoman vastaanottamis-kokemukseksi tuli: ”Jos minä sinulle jotakin ilmoitan, niin sinähän surmautat minut. Ja jos minä sinua neuvon, et sinä minua kuule.”(Jer. 38:15) Yritä siinä sitten profetoida.

Välillä tuskastunut profeetta yritti päästä kutsumuksestaan eroon.
Joka ei onnistunut. Kaikkivaltias oli itsevaltaisen vastaansanomattomasti päättänyt jo ennen miesparan syntymää tehdä tästä puhetorvensa.

No ei Jeremia ihan pystymetsästä siihen duuniin ajautunut.
Jeremia oli pappi.
Oliko odottanut pappisvirastaan arvostettua asemaa, paljon kavereita ja mukavaa toimeentuloa? Kävi vain niin, että Jumala ottikin juuri tämän miehen pappisvihkimyksen tosissaan.
Ja se oli sitten menoa.
Jumalan palvelijaksi antautumisesta ei tullutkaan seremoniallinen muodollisuus, vaan totisinta totta.
Jota ei ollut mahdollisuus enää perua. Olemisen käydessä oikein ankeaksi vainottu miespolo yritti kyllä väliin heittää sikseen toimimisen Jumalan Suuna, mutta Kaikkivaltaisen antama työkomennus osoittautui sellaiseksi, josta ei irtisanouduta.

Jotain outoa tapahtui, kun sitä yritti. Jer. 20:19 kuvaa sitä: ”...sydämessä oli kuin polttava tuli, suljettuna minun luihini” tai kuten 1992 käännös vielä rajummin kuvaa: ”kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet”.
Mitä ihmettä se oikein oli? Allegorinen ilmaisu? Ankara luukolotus? Pahanlainen kuumetauti? Vai yliluonnollinen ilmiö? Lievämuotoinen spontaneous human combustion? Jokatapauksessa jotain, joka oli vielä pahempaa kuin kaikki se harmi, mikä profetoimisesta seurasi.
Opetus, että kannatti pelätä enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
Mutta oliko se Jumalalta kiltisti tehty?
Oliko????

Olisiko Jumala ollut kiltimpi, jos olisi vaieten antanut pahan menon jatkua? Moraalin turmeltumisen yhä pahemmaksi, vähävoimaisten sortamisen, ryöstön, väkivallan ja lapsien polttamisen epäjumalien uhrialttarilla? Olisiko se ollut kilttiä?
Olivatko ne väärät profeetat kilttejä, jotka puhuivat vain mukavia asioita vaikka kauheita tapahtui ja sulkivat silmänsä uhrien kärsimyksiltä?
Mitä on kiltteys?

Jumalalta oli kilttiä, että antoi pahantekijöillekin tilaisuuden huomata tekonsa pahoiksi ja parantaa elämäntapaansa, ennen kuin otti kovemmat otteet käyttöön.
Jeremia ehti julistaa sanomaansa pitkään ennen kuin piilu putosi. Tuomionkirveenä toimi kaldealaisten sotajoukko. Hallinto kaadettiin ja kansa hajotettiin viemällä vallasväki pakkosiirtolaisiksi Baabeliin. Vieraalle maalle joutuneet ilmeisesti lopulta ottivatkin opikseen ja alkoivat käyttäytyä kelvommin, koska Jumala siellä katsoi heitä paremmin.

Kotikonnuilleen jätetyt sensijaan pysyivät yhä uppiniskaisina, käänsivät edelleen selkäänsä Jumalalle ja paaduttivat sydämensä tekemään pahaa. Lähdettiin Egyptiin Jumalan kiellosta huolimatta ja siellä kävi ohraisesti. Taas piilu putosi ja tuomiokirves löi. Ei kai se Jumalan vika ole, jos halutaan oppia vasta kovemman kautta? Sitä saa mitä tilaa. Ja kun tilattiin, että Jumalaa ei totella, ennen kuin seinää vasten lyötynä, niin sitten sitä kautta.

Jeremian nimi ”Jahve korottaa” ei ainakaan maalliseen menestykseen siis viitannut. Raamattu ei kerro, mitä Jeremialle lopulta tapahtui, mutta perimätieto sanoo, että juutalaiset olisivat lopulta kivittäneet hänet kuoliaaksi. Toivotaan, että se luvattu korotus sitten tapahtui Taivaassa.


-Ulla Rautiainen-

Makuloitu Jeremia

Makuloida = painotuotteen tekeminen mitättömäksi. Kirjakustantamojen painajais(vaikkakin usein toistuva)tilanne. Vielä sieluarepivämpää kirjailijalle.

Jonka sydänverellä kirjoitettu teos, hänen sielunsa kuva ja sisimmän todellisuutensa tarjolle asetettu näyteikkuna osoittautuu lukevalle yleisölle epäkiinnostavaksi ja niin ollen heikosti myyväksi. Kirjakasat eivät liiku kustantamon varastosta ostajille, vievät kallista säilytystilaa aiheuttaen enemmän kuluja kuin tuottoa. Silloin ne päätetään hävittää. Poltetaan tai pannaan silppuriin tai mitä tapaa mikäkin kustantamo käyttää.

Kirjailijaparka tuntee, että hänen sielunsa menee samaan polttouuniin tai silppurin läpi. Hellitty unelma murskana, vuosia uurastettu työ tylysti torjuttuna ja häväistynä. Minun ajatuksiani ei arvostettu, ei oltu kiinnostuneita, ei haluttu lukea. Olen yhtä torjuttu ja hylätty kuin tekstinikin, yhtä turha kuin turhaksi osoittautunut kirjanikin.
Nyyh, itku ja parku.

Jonkinlaiseksi lohdutukseksi kelpaa, että se on yleisempi kirjailijakokemus kuin bestseller-listoille pääsy. Harva kirja tuottaa taloudellista voittoa. Vääristynyt kuva kirjailijoiden helposta menestyksestä syntyy, kun suuri yleisö tuntee vain ne bestsellerit eikä myymättä jääneitä.

Kelpaisiko vielä lohduksi, että Raamatun suurelle profeetalle Jeremiallekin kävi niin.
Tai oikeammin – Jumalalle kävi niin. Sillä Jumalahan se Jeremian kirjan sisällöntuottaja oli. Jeremia oli niin kutsuttu haamu, joka toimitti Jumalalta saamansa sanelun kirjalliseen muotoon.

Jeremian kirjan 36 luvussa kerrotaan tämä tarina.
Jumala sai idean: kirjoitanpa kirjan.
Siitä se lähtee, luisu kohti hylkäyskokemusta.

Jumala ei sentään itse käynyt kynäilemään. Käytti piirtimenä, kirjoituskoneena, tekstinkäsittelyohjelmana Jeremiaa, jolle puhui tekstin. Jeremia puolestaan kirjoitutti Jumalalta saadut sanat kirjurillaan Baarukilla.
Kun kaikki oli kirjoitettu, vietiin kirjakäärö kuninkaalle luettavaksi.

Se ei mennyt hyvin. Kuningas ei ojentanut Vuoden Merkkiteos kirjallisuuspalkintoa eikä järjestänyt teokselle paikkaa kirjakaupan parhaiten myyvään hyllyyn. Edes kirjallisuuskriitikko ei tehnyt siitä juttua valtakunnalliseen sanomalehteen.
Kuningas sensijaan leikkasi kirjakääröä sen mukaan kun sitä hänelle luettiin ja viskasi palaset hiilipannuun palamaan. Ei katsonut säilyttämisen arvoiseksi. Sinne paloi kirja, jonka kannessa oli tekijänimenä Jumala.

Jeremia ei ilmeisesti ollut odottanut näin palavaa murskakritiikkiä, koska ei ollut tehnyt kopiota teoksesta (opetus; älä koskaan lähetä ainutta kappaletta kenellekään), mutta Jumala ei lannistunut.
Kirjoita sama uudelleen, Jumala antoi toimeksiannon Jeremialle. Ja kirjoita siihen vielä lisääkin. Tehdään seuraavasta teoksesta pidempi. (Outo taktiikka sinänsä, jos hylättyä käsikirjoitusta haluaa tarjota uudelleen, sitä yleensä kannattaa lyhentää.)

Tämä versio kuitenkin säilyi ja menestyi. Ei tosin omana aikanaan, mutta Jumala katsookin asioita laajemmalla aikavälillä. Jeremian kirja Raamatussa on kirjallisuushistorian upeimpiin kuuluvaa sanataidetta. Jykevä sisältö ja iskevä teksti on synkkäsävyisempää kuin goottigenre, karmeampaa kuin Jo Nesbø, runollisempaa kuin Shakespeare ja dramaattisempaa kuin islantilaissaagat.

Tämän tarinan opetus on; kirjoista päättävät ihmiset eivät aina tunnista hyvää kirjallisuutta. Amen.


-Ulla Rautiainen-

Jesaja Tulensuutelija

Jesajan kirjan 6. luku on tiivistelmä profeetan kutsumuksesta.

Profeetaksi rekrytoimiseen sisältyy omakohtainen kokemus siitä mikä Jumala on. Ei vain toisilta kuultua, muilta opittua vaan henkilökohtainen. Työhönottohaastattelu Pääjohtajan kanssa käydään kasvotusten.
Luku alkaa järisyttävällä näyllä, jossa Jesaja näkee Jumalan. Vaikutus on tyrmäävä eikä edes miellyttävä; Jumalan pyhyyden nähnyt Jesaja pelkää hukkuvansa omaan saastaisuuteensa.

Siitä se alkaa. Henkilö, jolla Jumalan kohtaaminen vain pullistaa egoa ei todennäköisesti ole kohdannut Jumalaa vaan jotain ihan muuta. Tai jos ilmestys on ollut aito, on sivuuttanut siitä jotain oleellista.
Jesajan Jumala pätevöittää polttamalla tämän huulet hehkuvalla kivellä. No on siinäkin apu. Kuka haluaa jonoon seuraavaksi?

Pysähdypä miettimään, mitä siinä oikeasti tapahtui. Jos ei mielikuvitus riitä niin voithan demonstroida tapauksen kääntämällä hellanlevyn päälle, odottaa että se kuumuu punahehkuiseksi ja sitten suudella sitä. Kun huuliesi ja suusi liha palaa ja olet tukehtumassa oman palosi savuun tiedät, miltä Jesajasta työhönoppiminen tuntui. Suosittelen kuitenkin ennemmin mielikuvituksen kasvattamista kuin kokeellista tutkimusta.

No, Raamatussa ei sanota, paloiko Jesajan suu todella oikeasti vai kävikö kuin kolmelle Danielin kaverille Nebukadnessarin pätsissä, jossa tuli ei vahingoittanut ja josta noustiin ehjänä takaisin. Oliko kokemus edes todellinen käynti Jumalan edessä vai sielun ilmestys ilman lihaan asti käyvää ulottuvuutta.

Tulkinnanvaraiseksi myös jää, onko tarinan opetus että Jumala ei vahingoita nöyrästi oman huonoutensa tunnustavaa ihmistä vaikka siltä uhkaavasti näyttäisikin vai että profeetan, joka lähetetään julistamaan Jumalan tuomiosanoja, pitää olla valmis kokemaan omassakin lihassaan se tuomio, jota muille julistaa. Olla niin sanotusti samassa veneessä eikä vain rannalta huudella. Mukanakokija eikä vain sivustakatsoja.

Vastako palohaavaisella suulla saattaa kipeästi vaikertaen vastata: ”Lähetä minut”, kun Jumala kysyy: ”Kenet lähetän”?
Ettei lähtisi vahingonilossa ilkkuen vaan mukanakärsijänä itkien ja julistamiinsa kärsimyksiin samaistuneena.

Vai voiko lähteä vasta, kun on kokenut ihmeen ja parantumisen? Että suoja pitikin eikä tuli polttanut. Ettei haavoja tullutkaan vaikka sitä pelkäsi. Että pystyy yhä puhumaan vaikka luuli äänielimien palavan mykäksi. Että Jumala varjelee vaikka mitä kauheuksia tapahtuisi.

Raamattu ei sano selkeästi, kummasta tässä oli kysymys. Sitä sopii lukijan miettiä itse Jesajan tarinan kokonaisuuteen tutustuen. Ehkä ei sanota, koska jokainen kutsu ja jumalakohtaaminen on jokatapauksessa yksilöllisesti erilainen. Ei ole hyvä tehdä yhtä ja ainoaa sementtiinvalettua kaavaa, jonka mukaan odottaa jokaiselle käyvän.

Mutta Jesajasta. Luuliko joku että profeetaksi kannattaa hakea, että saisi vaikuttaa asioihin, tehdä muutosta, saada jotain tärkeää aikaan?
Höh!
Jumala antoi työhönohjausta siitä mikä tulisi olemaan julistuksen tulos:
”Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö.”

Hullu huutelemaan jotain jota kukaan ei tahdo korviinsa ottaa. Sanomaa, joka kuulijoiden jästipäisestä tyhmyydestä tai tahallisesta pahantahtoisuudesta niin väärinymmärretään, että se muuttuu pilkaksi ja häpeäksi julistajalleen. Pahanilmanlinnuksi ihmisten rauhaa pilaamaan.
Että koko työstä tulee tuloksetonta. Ne vaan paatuvat entisestään, eivät käänny pahoilta teiltänsä eivätkä niin ollen tule parannetuiksi.

Miksi siis koko touhu?
Kaadettavasta kannosta sentään jää pyhä siemen.
Että vaikka laajamittaisesti sanoma ei mitään muuttaisikaan, saattaa jokunen kuitenkin siitä jotain kostua. Yksittäinen siemen, joka alkaisi uuden kasvun. Ehkä myöhemmin, ehkä jossain muualla.
Toivon takia.

Henkilökohtaisesti Jesajakaan ei jäänyt tappiolle. Ei, jos arvotti asioita niin kuin oikea profeetta arvottaa. Olihan hän nähnyt Jumalan, sitä harvalle suotiin. Sen takia kannatti kaikki muu harmi kokea.

Koska oli nähnyt Jumalan. Se riitti profeetan palkaksi. Se on kaikki, mitä oikea profeetta haluaa, tarvitsee ja pitää arvokkaana.


-Ulla Rautiainen-

Syntisen huorapojan vertaus

Oletko kuullut vertausta syntisestä huorapojasta? Olet varmasti, se on yksi kuuluisimmista Jeesuksen kertomista vertauksista Raamatussa. Eikö silti tule mieleen? Ehkä et vain tunnista tarinaa tällä nimellä. Mutta sillä nimellä sitä voisi kyllä kertoa. Jos tarinan päähenkilö olisi nainen, tämäntapaisella nimellä sitä varmasti toistettaisiin.

Jeesushan ei otsikoinut kertomaansa tarinaa mitenkään. Myöhempi lisäys, tuhlaajapoika-sana esiintyy pelkästään luvun alussa olevassa koosteessa eikä ole alkuperäistä Jumalan Sanaa, vaan raamatuntoimittajien lisäämää.
Ohjaamassa huomiota siihen, mikä näiden toimittajien mielestä on tässä se varsinainen Paha Juttu.
Ei siis porttojen kanssa irstailu, vaan omaisuuden hävittäminen.

Kuvitteleppa nyt kertomus naisesta, joka karkaa kotoaan ja heittää menemään mukaansa ottamaansa omaisuutta huoraamalla kaiken maailman miesten kanssa. (Itse asiassa Hesekiel 16 kerrotaan juuri semmoinen tarina.) Niin mikäs siinä tarinassa kuvataan pahimmaksi pääsynniksi? Sivuutetaanko sekstailu mitättömänä sivuasiana ja kiinnitetään koko huomio rahan tuhlailuun?
Eiköhän päinvastoin.
Nainen on syntinen irstas huora.
Mutta tuhlaajapoika on vain tuhlaajapoika. Se nyt ei niin kovin pahalta edes kuulosta.

Mutta kuulostaa, ainakin ajattelevan naislukijan mielessä pahalta (ja luottamusta muuhunkin vievältä) näin puolueellinen ja epätasainen raamatuntulkinta. Jeesushan ei sanonut, että hänen mielestään se omaisuuden tuhlaus olisi ollut pahempi juttu kuin seksuaalinen moraalittomuus. Mutta niin järestään antavat hänen jälkeensä tulleet raamatunselittäjät ymmärtää.
Silloin kun on kysymys miehistä.
Naisista puhuttaessa sensijaan lisätään häikäilemättömästi ”syntinen portto” nimikkeitä silloinkin kun siihen ei syytä edes olisi.

Novumissa Matteuksen evankeliumin Jeesuksen sukuluettelon selityspalstalle on kirjoitettu, että kolme luettelossa olevaa naista Taamar, Raahab ja Batseba mainitaan VT:ssa syntisinä naisina.
Valitettavaa, että näinkin arvovaltaisessa teoksessa on näin paha virhe. VT:ssa ei sanota näitä naisia syntisiksi. Tässä on taas esimerkki, kuinka piilomisogyyninen asenne saa lisäämään Raamatun tekstiin jotain, mitä siellä ei ole.

Totta, että kaikki nämä naiset harjoittivat luvatonta seksiä. Mutta yksinkö? Miksi vain naiset ovat syntisiä? Mikseivät ne miehet, joiden kanssa huoraaminen suoritettiin, ole saaneet syntisen miehen nimikettä? Miksei puhuta syntisestä Juudasta ja syntisestä Daavidista?

Ja entä Raahab, kumpi on todennäköisempää, sekö että hän ihan vain irstailun halusta olisi ruvennut halveksittavampaan mahdolliseen ammattiin vai että hänet oli ilman omaa tahtoa toisten toimesta myyty huorataloon miesasiakkaiden raiskaamaksi seksiorjaksi? Eli kukas siinä silloin se syntinen oli?

Ja mitä Taamariin tulee, kumpi on suurempi syntinen, nainen, joka makaa yhden kerran portoksi naamioituneena miehen kanssa – eikä irstailunhalusta vaan saadakseen lapsen, jotta pääsisi takaisin sukuun, josta hänelle on aviomies luvattu, mutta lupaus petetty – vai mies, jonka taipumus huorata tien varressa kärkkyvien porttojen kanssa on niin tunnettua että Taamar sillä tavoin saa miehen siitospuuhiin?

Ja entäs Batseba? Onko mahdollisuutta kieltäytyä kun kaikkivaltainen kuningas haetuttaa vuoteeseensa?

Niin pahimmatkaan huoramiehet eivät saa liikanimeä ”syntinen”, vaikka mitä tekisivät. Miehelle seksisynti on jotain, jota vain tehdään, mutta joka ei leimaa persoonaa mitenkään.
Naiselle seksuaalinen hairahdus taas on se pääasia, jonka kautta hänet miltei pelkästään nähdään.

Raamattu ei ole naisvihamielinen kirja, mutta monilla raamatunselittäjillä on (ainakin tiedostamatonta) naisvihaa, joka vääristää tulkintoja myötäämään omia misogyynisiä asenteita ja se on rakentanut Raamatulle huonon maineen naisvastaisena.

Tästä asiasta väänsin rautalankaa aikaisemminkin Maria Magdaleenan mainetta puhdistaessani. Se löytyy tuolta: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/08/maria-magdaleena.html


-Ulla Rautiainen-

Arktinen inspiraatio

Kuun ollessa täysi
lähdin kohti tuntureiden yöpuolta
Ruijanmeren kylmävetisille rannoille.
Missä tundrainen maa
on lumilaikkuisiksi tuntureiksi poimuttunut.
Missä kultasäteinen auringonkehrä
kirkasta valoansa valaen
päittemme päällä
juoksee ylhäistä rataansa
alenematta yösydämenkään hetkenä
maanpiirin reunojen alle.
Ja missä villinä pärskyvät vedet
lyövät huimat hyökynsä
jylisevänä kuohuna
korkeiden kalliopahtojen syliä vasten.
Ja tuulet tuoksuvat
levältä ja suolalta ja meren vedeltä.
Siinä tuoksussa
on valtavasti unelmia.

Kylmien merien etäisillä ulapoilla
syntyy outoja runoja.
Tuulien ajamina ne ajautuvat
autioille rannoille.
Otan nämä riimit kiinni,
annan niille kirjoitettujen sanojen ruumiin.
Teen eläväksi pohjoisen meren äänen.
Kuulen niiden poljennon;
se on sama kuin myrskyaalloilla
kun ne jysähtelevät kalliopahtoja vasten.
Niiden ääni on muinaisten viikinkikuninkaiden ääni,
ja niissä on entisten merikuninkaiden muisto.
Heidän, jotka ennen näitä vesiä hallitsivat.
Jotka kauan sitten kirkkaampien vesien aikoina
ajoivat lohikäärmekokkaisilla
ja kapeakylkisillä laivoilla
pohjoisen sumua hengittäviä vesiä.
Nyt vain runoja tulee rantaan,
ja siinä on kaikki,
mitä niistä uljaista ajoista on jäljellä.

Ja niin tuntuu kuin
herätä eloon kylmästä unesta,
katsoa taakseen horteeseen hukattuja päiviä.
Kuin olisin talvisen jään alla maannut.
Mutta nyt
murtautunut jääkannen lävitse
ja nähdä se runouden hedelmäpuu,
jonka runsaat oksat
yltävät tähtien kirjomia
taivaanholveja täyttämään.

Ja tämä taas annettu luovuuden vimma
kiehuu vereni lähteissä asti.
Tuntien, että kohta voisin
kirjoittaa sata säettä,
riimejä kuin tuhatvuotisen takaisissa saagoissa.
Lisätä omat vähäiset sanani
siihen legendaan,
jonka ensimmäinen tunnettu rivi
kirjoitettiin niinä luomisen päivinä,
jolloin Kaikkeuden Herra
pystytti ihmisen ajan peruspylväät
oman sanotun Sanansa
(sen suuren ja ihmeellisen) varaan.

Ja koko se luomisen vimma,
joka minussa kiehuu
on vain heikkoa kaikua
siitä luomisen voimasta,
jolla minut luotiin.
Ja minä yritän tavoittaa pisaran siitä
ollakseni edes vähän
Hänen kaltaisensa.

-Ulla Rautiainen-

Kadonneen aarteen metsästys

"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.”    Matt 13:44

Näin unta.
Unia näkevät kaikki, siinä ei erikoista ole.
Minäkin näen paljon unia, siinäkään ei erikoista ole.
Mutta jotkut unet ovat toisenlaisia kuin toiset.
Niitä toisenlaisia kutsun Jumala-uniksi.
Koska Jumala esiintyy niissä unissa.
Ne unet ovat erityisiä. Niillä on toisenlainen luonne, toisenlainen atmosfääri, toisenlainen tuntuma. Eivätkä ne tavallisten unien tapaan hupene muistoista, vaan yksityiskohdat säilyvät kirkkaina vielä vuosienkin jälkeen.
Näen niitä silloin tällöin.
Nyt näin taas.

Tässä unessa oli Jeesus. Muistan hänen ilmeensä tarkasti kun hän katsoi minuun. Intensiivinen katse, vahvaluonteiset kasvot, räiskyvä ilo silmissä ja huulilla hymy, joka on kotiinkutsu.

”Se peltoon kätketty aarre on minun sydämeni, Taivasten Valtakunnan sisin”, hän sanoi. ”Ja sydämeni on minun luonteeni, minun tunteeni, minun tahtoni ja minun tapani nähdä asiat. Suuri aarre ihmiselle on, että hän oppii tuntemaan minkälainen minä olen. Vasta sitten hän voi olla läheisessä suhteessa minuun ja oikeasti palvella minua minun tahtomallani tavalla.”

Ja sitten hän näytti pellon. Se oli kauttaaltaan teräväsärmäisten isojen kivenlouhien peittämä. Kivien, joihin kolhiutui helposti ja joilla saattoi kolhia toisia helposti. Ihanteellisen käyttökelpoisia kivityskiviksi.
Täytyisi raataa valtaisa työ ennen kuin kiviä saisi raivattua niin paljon, että mitään aarteita sieltä voisi edes alkaa kaivelemaan viljelystä puhumattakaan.

Kivet ovat kaikenlaisia ihmistekoisia perinnäissääntöjä, harhaoppeja, Raamatun väärintulkintoja, valheprofetioita, puolitotuuksia, vääriä käytänteitä, toimintatapoja, rajoituksia ja vaatimuksia, jotka eivät koskaan olleet Jumalasta lähtöisin.
Kaikkea sitä, mikä peittää Jeesuksen sydämen näkyvistä, vääristävät käsityksen Jumalasta niin vinoon ja väärään että se on monelle esteenä jopa evankeliumin vastaanottamiselle saati Jumalan tuntemiselle.

Niin ymmärsin sitä kivipeltoa katsellessani.

Ja että niinollen Jeesuksen sydän on salaisuus, kätketty mysteeri, jonka takia voi joutua ”myymään kaiken minkä omistaa”.
Ainakin luopumaan niistä ihmistekoisista perinnäissäännöistä, harhaopeista, Raamatun väärintulkinnoista, puolitotuuksista, valheprofetioista, vääristä käytänteistä, toimintatavoista, rajoituksista ja vaatimuksista, jotka eivät ole Jumalasta lähtöisin.
Joillekin ne saattavat olla Jumalaa rakkaampia. Ainakin mukavampia ja hallittavampia kuin arvaamattoman Jumalan läheisyys.

Jos kiviä ei raivaa pois, ei aarre tule esiin. Jos takertuu ihmisoppeihin, ei Jeesusta pääse todella tuntemaan.
Voi olla uskovainen, mutta se ei vielä tarkoita Jumalan sydämen tuntemista. (Paholainenkin uskoo Jumalaan, uskoo enemmän kuin kukaan ihminen – tai itseasiassa sen ei tarvitse uskoa, se tietää Jumalan olevan olemassa, onhan se seissyt Jumalan kasvojen edessä ja puhunut tämän kanssa.)

Sellaisen kivipellon raivaaminen on kovaa työtä.
Niin kovaa, että voi käydä ettei siinä sitten paljon muuta jouda tekemäänkään.
Ja on vielä vaarana, että jotkut oikein sokeutuneet pitävät niitä kiviä hengen hedelminä ja alkavat paiskoa niitä päälleni.
Sen takia pelto kannattaa ostaa omaksi, etteivät vihulaiset pääse tontilleni sabotoimaan aarteen haltuunottoani.
Eli niinkö, että pidän jumalasuhteeni omana asianani, enkä luovuta sieluani kenenkään ihmisen hallittavaksi?


-Ulla Rautiainen-

Tapaus Akiane Kramarik

Vuosi 1994 oli hyvä vuosi. Silloin syntyi minun lahjakas tyttäreni. Kaksi kuukautta myöhemmin valtameren toisella puolella syntyi vielä lahjakkaampi Akiane Kramarik. Tyttö, jonka lahjakkuus on sitä luokkaa, että häntä kutsutaan ihmelapseksi, indigolapseksi, enkeliksi maan päällä, Jumalan lähettilääksi, evoluution hyppäykseksi tai huijariksi aina sen mukaan mistä kukakin hänen ihmeellisten kykyjensä uskoo olevan peräisin.

Akiane maalaa tauluja.
Joista ensimmäiset hän teki 4 vuotiaana. Sen jälkeen hän on tehnyt niitä lisää, useita joka vuosi ja nyt niitä on todella paljon.
Kaikki 4 vuotiaat piirustelevat.
Mutta eivät niin kuin Akiane.
Eivätkä saa inspiraatiotaan niin kuin Akiane.
4 vuotiaana Akiane alkoi saada ”näkyjä Jumalalta.”
5 vuotiaana hän katosi useiksi tunneiksi, häntä etsittiin satojen ihmisten voimin ja kun hän yhtäkkiä ilmestyi takaisin omaan kotiinsa, eivät häntä etsineet voineet ymmärtää, missä hän oli ollut. Hän itse sanoo kyllä tietävänsä missä oli ollut - eikä se paikka ollut tässä maailmassa.

Hän alkoi maalata ihmeellisiä kuvia Taivaasta. Hänen kuuluisimman työnsä, Prince Of Peace, kuvan Jeesuksesta hän maalasi 8 vuotiaana. Teoksen, joka on tarkka kuin valokuva.

Juuri siitä onkin tullut ongelma. Kuvat ovat liian hyvä, kuin valokuvia katsoisi.
Akiane Kramarikista on tullut uskon asia. Jotka haluavat uskoa ihmeeseen, uskovat hänen näkyjensä, taivasvierailunsa ja Jumalalta saadun erikoislahjakkuuden olevan totta.

Jotka eivät halua uskoa, sanovat, että kyseessä on taitava huijaus. Akiane ei ole voinut maalauksiansa tehdä, eihän hän ole saanut mitään taidekoulutusta, pitää pensseliäkin kädessään väärässä asennossa eikä perhekään ole mikään kulttuuriperhe ja tyttö tienaakin vielä kuvillaan liian hyvin...

Joku aikuinen on siis tehnyt kuvat, ne on kopioitu valokuvista tietokoneohjelmien avulla jne... Ja etteivät taulut mitään oikeata taidetta edes ole. Arvotonta toritaidetta, lapsellista kitschiä, sentimentaalista uskonnollista roskaa... 
Ei edes riittävän syvällinen persoona taiteilijaksi; väittää että Jeesus on ainoa tie Jumalan luo ja rukoilee joka päivä että kaikki ihmiset seuraisivat Jeesuksen opetuksia.
Uskonnollinen hihhuli.

No nyt luulisi, että uskovaiset innostuvat.
Eipä se niin yksinkertaista olekaan.

Akiane on liian villi. Ei ole antanut valjastaa taidettaan yhdenkään kirkkokunnan imagonkohottajaksi eikä uskonnollisten johtajien kontrollin alaisuuteen. ”En kuulu milleen kirkkokunnalle enkä uskonnolle. Minä kuulun Jumalalle. Jeesus on minun korkein auktoriteettini.”
Sillä tavalla ei kirkkojen tukea saa.
Mutta on varmasti yhtenä syynä siihen, että teokset ovat niin innostavia. Ei ole ollut rasitteenaan uskonnollisia traditioita kahlitsemassa eikä amputoimassa ilmaisua.

Ainakin Suomessa uskovaisten piirit ovat vaienneet tehokkaasti tapaus Akiane Kramarikista kun taas new agelaiset enemmänkin ovat hänestä olleet kiinnostuneita.
Joka sekin on heittänyt epäilyttävän varjon; jotain väärää täytyy tässä olla, jos kerran niissä piireissä suositaan.
Joskus sitä väärää etsitään niin innokkaasti että sokeudutaan näkemästä oikeaa.

Jokatapauksessa, Akianen taiteesta voi jokainen tehdä omia päätelmiään. Akianen Galleria löytyy tästä linkistä: https://akiane.com/ 
Ja  koostevideo tässä: https://www.youtube.com/watch?v=Y3g-lc8zfQk

Hänen kertomansa oma elämän- ja taiteensa tarina (englanniksi) tästä videolinkistä. Kannattaa kuunnella jos kielitaito riittää, on kyllä dramaattinen:
https://www.youtube.com/watch?v=Wm9BGxpf0hU

Googlettamalla löytyy lisää maalauksia ja muuta tietoa.
Akianen facebook sivulta voi seurata ajankohtaisia uutisia.

Toivon totisesti, ettei näin inspiroiva tarina ole huijaus. Olisikin surkeaa, jos tämä(kin) osoittautuisi flopiksi.


-Ulla Rautiainen-

Sinä Olet

Mikä aukko elämässä ilman Sinua!
Olla tuntematta Maailmankaikkeuden Valtiasta?

Sinä olet Sana, Jumalan puhe ihmisille,
Ääni, Kirjoitus, Riimumerkki,
Kerrottu tarina, Runo, Legenda, Saaga.

Kuinka runoilija voisi olla rakastamatta Sinua?
Sehän olisi luonnonlakien vastainen mahdottomuus,
joka vääntäisi mielen vinoon,
järjen hulluuteen,
tekisi tyhjää huutavaksi kummitukseksi
vaeltamassa epämaailman valottomuudessa
kieltäneenä sen ainoan luovuuteni lähteen
jonka leipää koko ajan olen syönyt.

Mutta kunnia Sinulle, Jumalan Sana.
Ja myönnän, että kaikki hyvä
mitä olen tehnyt – jos sitä on –
on auringon heijastamaa välkettä veden pinnassa,
ylhäältä tullutta
ja tuuli on se, joka vettä liikuttamalla
tekee aallonväreisiin erilaisia kimalluskuvioita.

Siis mikä ilo
saada rakastaa Sinua täysin rinnoin,
kaivata Sinua pakahtuakseen.
Sellainen kuin Sinä olet,
että se on mahdollista.

Kuka määrittelee jumaluuden,
millainen Sinun on oltava
muu kuin Sinä itse?

Voisithan olla
etäinen, julma, välttelevä,
et lainkaan rakastettava,
jopa paha.

Sinä itse päätit olla se mikä olet.
Ihana, lähestyttävä, palvottava.

Ja kiitos siitä,
että saan riemulla hukuttautua ihailuusi
ja rakastaa Sinua huimasti!

-Ulla Rautiainen-

Enkelten katselua

Hetki valveen jälkeen, hetki ennen nukahtamista siinä epäselvässä olotilassa, jossa mieli kulkee kahden todellisuuden välissä silmieni editse sivaltaa näky, nopea kuin siivenisku, hidas kuin ikuisuus.
Tiedän, sille on olemassa selitys; hypnagogia, lucid dream, valveuni, hermoratojen huijaus, aaveita aivoissa...

Silti...
Enkö saisi uskoa mahdottomaan..?
Toiseen maailmaan ja toiseen todellisuuteen..?

Että jos Toinen Todellisuus on todella olemassa ja tämäkin ilmiö tarkoituksella luotu ihmiseen hetkittäin avautuvaksi portiksi nähdä sinne toiselle puolelle. Vaikkakin tässä paratiisinjälkeisessä maailmantilassa enimmäkseen sotkeentuneena ihmismielen omaan labyrinttiinsä nostattamassa oman mielen kuvia ja vain poikkeustilanteissa palautuneena tarkoitettuun tarkoitukseensa hetkinä kun Jumalan kosketus kääntää tajun oman mielen kehästä Hänen näkyjänsä näkemään.
Niihin, joita siinä sivaltavan nopeassa ja ikuisuuden hitaassa näyssä näin.
Uskoa enkeleihin.

Jos näky oli todellinen, voin sanoa vain:
Ne ovat hurjia.
Hurjia sanan äärimmäisessä merkityksessä. Niin äärimmäisessä, ettei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole.
Kaukana pikkusievistä kiiltokuva- ja joulukoriste-enkeleistä tai pulleista barokkitaiteen lapsikerubeista pilvenreunan päällä kellottamassa.
Hesekielin ensimmäinen luku antaa realistisen kuvauksen.
Paino sanalla peljättävä.

Ja kauniita. Sanan äärimmäisessä merkityksessä. Niin äärimmäisessä, ettei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole.

Tietenkään en sano että enkelit olisivat pelkästään tällaisia. Luullakseni enkeleitä on monenlaisia ja  muuttavatko muotoaankin kuin transformerit sen mukaan kenelle ilmestyvät ilmiasunsa ollessa osa viestiä. Kerron nyt vain sen minkä minä siinä hetkessä näin. Joku toinen kertoisi toisin.

Iho kuin loistavaa koristetaottua metallia. Muodolta ei ihmisiä, ei eläimiä, jotain siltä väliltä. Ei kuitenkaan niin kuin muinaiset egyptiläiset tai kreikkalaiset kornit jumalkuvat, jossa ihmisruumiisilla on eläimen pää tai toisinpäin. Ei niin kuin erillisistä palasista koottuja vaan kuin solut (tai mistä rakennusaineista ne sitten onkaan tehty) sekoitettuna. Joka kohdassa molempia ettei voi sanoa mistä ihmismuoto loppuu ja eläinmuoto alkaa.
Kuin ihmisruumis jonka sisällä on leijona, kotka tai joku muu. Tai niiden eläimien ominaisuuksia; hurjuutta, uljautta, ylväyttä, ryhtiä, liikkumistapaa...
Ja jotain eläimen tunnusmerkkejä, mutta niin luontevasti sulautettuna että näyttää että niin kuuluukin olla. Yhdelläkin näin päästä lähtevän jonkinlaiset sarventapaiset ulokkeet, ei niin kuin eläimen sarvet, vaan ... kuin … tuota… taivaallisen olennon sarvet, jotka tekivät siitä vain upean.

Hesekielinkin kuvaushan on vähän sekava: kasvot ihmiskasvojen kaltaiset mutta oikealla puolella yhden eläimen, vasemmalla puolella toisen ja sitten vielä kolmannenkin. Ja vielä siivet ja vasikansorkat ja pyörät alla, mutta muutoin kyllä, joo ihmisen hahmo.
?????
Kun eihän niitä voi kuvata sellaiselle, joka ei ole nähnyt, kun ei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole. Miten selittää syntymäsokealle mikä on punainen, maasyntyiselle mikä on taivas?

Fantastisia hahmoja. Mikä tahansa fantasiaelokuva ottasi ne ilomielin esiintyjikseen ja saisi välittömästi kaikki Oscarit. Sellaista maskeerausta tai edes tietokonehahmoa ei pysty tekemään.
Ei oikeasti pysty.
Kuvittele Thranduil ja hänen hirviratsunsa sulautettuna yhdeksi ja se korotettuna potenssiin miljoona.
Ei ainakaan sellaisella hurjuudella, peljättävyydellä ja voimalla. Yleensä ihmiselle ilmestyessään enkelit ottavatkin vähemmän huomionvetävän hahmon.

Ja ne ovat järjettömän vahvoja. Niin kuin 2 Kuningasten kirjan 19 luvun enkeli, joka yhtenä yönä yksinään löi kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta.
Kyllä, peljättäviä.

Sellainen vaikutelma siinä tuli, että sillä tavalla armottomia, ettei niitä saa muuttamaan toimintaansa, johon ne ovat saaneet Luojaltansa käskyn. Enkelien rukoileminen ja niihin vetoaminen on siis täysin turhaa. (Tämä tietynlainen armottomuus lienee ainakin osin jonkinlaisena selityksenä sille, miksi armollisen Jumalan ohjauksesta irtautuneet enkelit suistuivat äärimmäiseen pahuuteen.)

Enkelit, niin ihmeellisiä kuin ovatkin ovat siis vain Taivaan palvelijoita, sormia Jumalan kädessä ja annettujen käskyjen toteuttajia ja rukoukset, pyynnöt ja armonanomukset on kohdistettava sille Ylimmälle Taivaanvallalle, joka Hesekielin ensimmäisen luvun loppujakeissa kuvataan; niiden Herralle joka näitä olentoja liikuttaa.


-Ulla Rautiainen-

Tukholma-syndroomasta

Jos et voi voittaa heitä, liity heihin.
Viisautena pidetty sanonta, mutta oikeasti karmea.
Siinä kuvataan Tukholma-syndrooma.
Joka ei ole viisas olotila.

Tukholma-syndrooman nimi tulee pankkivankidraamasta, jossa panttivangit kävivät puolustamaan vangitsijoitaan. Ilmiössä ylivoimaisen vihollisen armoilla oleva, jolla vaihtoehtoina on sopeutua tai tuhoutua yrittää ansaita valtaapitävien sympatiat puolelleen liittoutumalla näiden kanssa ja auttamalla näitä.
Tällainen sopeutuminen vaatii asioiden näkemistä sortajansa tavalla ja pian sitten jo uskookin sorron oikeutukseen tai ettei mitään sortoa edes ole.
Kun sorto on tarpeeksi totaalista, ei uhri enää edes voi myöntää olevansa uhri, vaan helpottaakseen oloaan uskottelee itselleen ja muille olevansa liitossa alistajansa kanssa ja että oikeastaan onkin ihan hyvä olla.

Hyvin yleistä vaikkapa perheväkivallan uhreilla, jotka suojelevat hakkaajaansa piilottelemalla väkivallan merkkejä tai selittelevät oikeastaan ansainneensakin lyönnit.
Hyvin yleistä missä tahansa sortavassa järjestelmässä.
Tiedostamatta tai tiedostetusti.
Raja niiden välillä voi olla aika häilyvä ja epäselvä.

Sillä aina ei kyse ole mistään syndroomasta, vaan taktikoiden tehdystä valinnasta saada etuja sortavasta järjestelmästä. Pelaamalla valtaapitävien pussiin voi hierarkiapyramidin alemmalla askelmalla olevakin päästä nousemaan hieman ylemmäksi.

Asia, jota ei mielellään haluta esiintuoda. Että sorrettujenkin keskuudessa esiintyisi sortamista. Että uhrin asemassa oleva tekisi väkivaltaa vielä itseään heikompaa kohtaan. Eihän vaikeassa asemassa olevaa saa syyllistää.
Mutta kun sitä tapahtuu. Se, että ihminen joutuu uhriksi, ei tee hänestä parempaa ihmistä. Uhrienkin joukossa on kusipäitä, jotka panevat pahan kiertämään saadakseen itselleen jotain etua.

Leffamaailman varmaan paras esimerkki löytyy Quentin Tarantinon vähän ennen sisällissotaa Yhdysvaltojen etelävaltioihin sijoittuvasta Django Unchained elokuvasta. Siinä julmaa isäntäänsä lipevästi mielistelevä ja muita orjia kovassa kurissa pitävä orja Stephen saa isäntänsä lempiorjana muille orjille kuulumattomia etuoikeuksia.

Kyllä stepheneitä todellisuudessakin oli. Orjuudella ja orjuudella oli eroja ja orjillakin oma arvojärjestyksensä. Oli parempi olla sisäneekerinä kuin peltoneekerinä, saada isänniltä ennemmin hyväksyntää kuin ruoskimista.

Samoin kävi Natsi-Saksassakin. Eivät kaikki juutalaiset matkanneet keskitysleireihin. Oli niitäkin, jotka työskentelivät natsien hyväksi, jopa sangen korkeissa asemissa. Ja keskitysleirille joutuneillakin oli vielä keino parantaa selviytymismahdollisuuksiaan. Saattoi ilmoittautua vapaaehtoisena kapoksi, vartijavangiksi, joka teki varsinaiset hirmuteot natsivartijoiden puolesta. Kerrotaan, että nämä kapot olivat usein vielä julmempia ja pahempia kuin oikeat natsit.

Itse olen tähän ilmiöön kokemusperäisesti tutustunut helluntailiikkeessä naisten oikeuksien puolestapuhujana. Ällistyksekseni havaitsin, että äänekkäimpiä sovinismin ylläpitäjiä ja aggressiivisimmin naisasiaa vastustavat seurakunnassa eivät olleetkaan miehiä vaan naisia. Selkäänpuukotus juuri sen sukupuolen taholta, jonka asiaa yritin auttaa tuli melkoisena shokkina. Asiaa joutui miettimään ja tutkimaan perusteellisesti.

Näin, että yhteisössä, jossa kaikki valta on miehillä osa ahtaalle ajetuista, mutta vaikuttamaan haluavista naisista ratkaisee mahdottoman tilanteensa liittoutumalla vallan kanssa.
Miehille se sopii erittäin hyvin. Ulospäin näyttäisi aika pahalta, jos naiset totaalisesti vaiennettaisiin. Muutama nainen vaikuttajanpaikalla ”todistaa” että ei täällä naisia sorreta.

Sillä tavalla nainenkin muutoin naisilta alamaisuutta vaativassa seurakunnassa saattaa päästä ylemmälle paikalle. Mutta sillä sanattomalla sopimuksella, etteivät nämä haasta sukupuolihierarkiaa eli pysyvät miesten valvonnassa ja opettavat tavalla, joka lujittaa miesvaltaa.
Nämä naiset on siis ovelasti laitettu portinvartijoiksi ja palkkiona etuoikeudestaan he vahtivat ja pitävät kurissa muita naisia etteivät nämä suuremmilla joukoilla lähde murtautumaan miesmuurin lävitse vallanpaikkoja tavoittelemaan.

Tällä tavalla muutamien naisten pääsy johtoasemissa olevien miesten rinnalle ei siis välttämättä yleisesti ottaen paranna naisten asemaa. Liittoutumalla vallan kanssa nämä naiset lujittavat syrjivää järjestelmää antamalla valheellista mielikuvaa, ettei naisia täällä muka syrjitä ja tekemällä likaisen työn (muiden naisten alistamisen) miesten puolesta.

Oman hieman muita naisia paremman asemansa säilyttääkseen he ainakin suostuvat vaikenemaan naisiin kohdistuvista vääryyksistä ja innokkaimmat miellyttäjät jopa sielunhoidossa, naistenilloissa ja -seminaareissa opettavat muille naisille olemaan miehille alamaisia. Naispastorit eivät yleensä kovin äänekkäästi lähde feminismin aatteita julkihuutelemaan.

Toki löytyy poikkeuksiakin. Mutta aika varovasti nämä poikkeukset joutuvat asiaansa esittämään. Feministiteologia on helluntaissa helvetistä nousseen harhaopin synonyymi ja feministi itse miesvihaajahuora ja pahojen henkien riivaama.
Joten aika nopeasti sitä naisten oikeuksista lakkaa vaahtoamasta ja keskittää huomionsa hyväksytympiin asioihin.
Niin se tapahtuu.


-Ulla Rautiainen-

Lucifer-efekti

Lucifer-efektiksi kutsutaan ilmiötä, jossa toisia syrjivä tai jopa tappava käytös lähtee lähes kenessä tahansa liikkeelle, kunhan tilanne on otollinen.
Niin kävi Natsi-Saksassa. Niin kävi Ruandassa. Niin on käynyt monessa paikassa maailmanhistorian aikana.

Vuonna 1971 toteutettu Stanfordin vankilakoe oli psykologinen koe, jossa tutkittiin ihmisen reagointia valtasuhteisiin vankilanomaisessa ympäristössä. Siinä laitettiin vapaaehtoisia kokeeseenosallistujia kahteen joukkoon: toiset vangeiksi ja toiset vartijoiksi. Vartijat alkoivat käyttäytyä sadistisesti vankeja kohtaan ja vangit alistuivat eivätkä tajunneet, että olisivat voineet lopettaa osallistumisensa ja lähteä pois.

Hälyttävintä oli kuitenkin, ettei kokeen järjestäjä ja johtajakaan, joka kokeessa esitti vankilanjohtajan roolia tunnistanut, milloin vartijat menivät ylitse rajojen ja lopettanut koetta. Tilanne vei mennessään hänetkin. Piti tulla ulkopuolinen taho keskeyttämään koe.
Kokeen opetus oli, että tuiki tavallinenkin ihminen valtaa saatuaan muuttuu kusipääksi ja että mielivaltaisen vallankäytön kohteeksi joutuminen murtaa ja lamauttaa nopeasti tasapainoisenkin ihmisen.

Sitä sietää miettiä, jos kuuluu mihin tahansa yhteisöön, järjestöön tai järjestelmään, jossa osaa jäsenistä sorretaan, alistetaan tai kohdellaan huonosti millä tahansa tavalla.
Kummalla puolella olen ja jos olen, niin miksi olen?
Onko minun pakko käyttäytyä määrätyn roolini mukaisesti?
Vai peräti haluanko käyttäytyä roolini mukaisesti?
Ettei vain olisi kivaa olla kusipää, kun siihen kerran on tilaisuus ja lupa annettu?
Tai luulenko että ansaitsen alistamisen ja huonon kohtelun, kun kerran sen kohteeksi joudun?

Ja sietää miettiä, onko tämä koko maailma yksi iso vankilakoe, joka odottaa vain ulkopuolisen tahon saapumista viheltämään peli poikki ja sanomaan että hei, ei tätä enää jatketa?
Messiasodotusta.
Kävihän täällä 2000 vuotta sitten se yksi tyyppi sanomassa, että hei, ei tarvitse olla kusipää eikä tehdä toisille sitä mitä et soisi itsellesi tehtävän ja eikä edes olla uhri, vaan jonka Poika vapauttaa niin se on sitten vapaa.
Että sisäistäkääpä nämä ohjeet ja tulen sitten jonkin ajan päästä katsomaan miten menee ja pistämään oikeasti pelin poikki.


-Ulla Rautiainen-

Pahasta puhumista

”Teitä ei maailma voi vihata, mutta minua (Jeesus) se vihaa, sillä minä todistan siitä, että sen teot ovat pahat.” (Joh.7:7)

Miksi ihmeessä pitää todistaa pahasta? Eikö hyvä kristitty ole aina kaikkeen positiivisesti suhtautuva, kaikessa hyvää näkevä, lempeä ja hyväntuulinen ihminen, joka ei syytä eikä loukkaa ketään ja joka osaa hienotunteisesti sivuuttaa kiusalliset ja epämiellyttävät asiat piiloon niin että kaikilla on hänen seurassaan aina pelkästään mukavaa?

Ongelma on vain siinä, että sillä asenteella todellisuudentaju alkaa heittää. Ellei sitten ole niitä onnekkaita, joiden elämä on pumpuliin suojattua eikä mitään, ainakaan pahempaa ikävää ole konsanaan koettu.
Mutta silloin alkaa empatiakyky rapautua. Jos aina ajattelee, että koska minulla on ihan mukavaa, niin täytyyhän muillakin olla ja jos väittävät ettei ole, niin ovat turhasta valittajia ellei peräti valehtelijoita.

Sellainen ihminen on lempeiden kasvojensa ja kauniin hymynsä takana oikeasti ikävä ihminen, kova ja armoton ainakin hätää kärsiville. Kykenemätön auttamaan pahan uhreja, sillä miten voi auttaa, jos ei edes tunnusta pahaa todelliseksi?
Sellainen on kuin se laupiaan samarialaisen tarinassa ohi kiiruhtavat pappi ja leeviläinen, jotka käänsivät katseensa sivuun tienposkessa rötköttävästä ryöstetystä eivätkä lianneet käsiään toisen onnettomuuteen.
Saati että olisivat lähteneet jahtaamaan niitä rosvoja, tappelemaan niiden kanssa ja toimittamaan vankilaan niin etteivät pääsisi ryöstämään enää ketään.

Kyllä pahasta on puhuttava ja varoitettava ja paljastettava näkyviin siellä, missä sitä ei muuten tunnisteta. Että paha voitaisiin poistaa, vääryydet korjata ja uhreille antaa todellista apua. Siinä tietysti helposti saa rettelöitsijän maineen, mutta niin sai Jeesuskin.


-Ulla Rautiainen-

Good business

”It´s just... good business”, lausuu lordi Cutler Beckett poissaolevasti fantastisessa Pirates of the Caribbean Maailman laidalla elokuvassa hänen laivansa hajotessa merirosvojen tulituksessa.
”Orders, sir?” pyytävät hänen alaisensa yrittäen saada komentajaansa reagoimaan, mutta hänen persoonansa ei ole enää mukana tilanteessa.
Ennen taistelun alkua hän on lausunut ”It's nothing personal Jack, it´s just good business.”

Jack on kapteeni Jack Sparrow, järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytynyt piraatti, joka vapaudenkaipuussaan taistelee sen aikakauden ehkä pahinta orjuuttajaa, Itä-Intian Kauppakomppaniaa vastaan.
Jonka komentaja lordi Cutler Beckett on. Hän on siis tarinan pahis, jonka pahuus saa palkkansa ja katsoja riemuitsee piraattien voittaessa vapautensa. Nykytiedon valossa katsottuna.
Siihen aikaan ainakin Euroopasta katsottuna olisi tarinan hyvikset ja pahikset nähty toisinpäin.

Itä-Intian kauppakomppania oli 1600-1800 luvuilla poliittisin ja sotilaallisin keinoin kaupankäyntiä (mm. huumekauppaa) Aasian siirtomaissa hallitseva valtioiden suojelema järjestö, joka päällisin puolin näytti kunnialliselta, lailliselta ja hyödylliseltä. Nykykatsomuksen mukaan se oli yksi historian pahimmista rikollisliigoista aiheuttaen suunnatonta kurjuutta ja tuhoa siirtomaiden alkuperäisväestölle.

Se oli bisnestä, jonka käyttämistä keinoista ja vaikutuksesta siirtomaiden oloihin Euroopan päässä tiedettiin vähän. Tai jos tiedettiiin, ei välitetty. Nehän olivat vain sivistymättömiä alkuasukkaita, joiden olemassaolon tarkoitukseksi Jumala oli säätänyt ”sivistyneen” Euroopan hyödyttämisen.

Se oli bisnestä, ostamista, myymistä ja kaupankäyntiä.
Jota Itä-Intian kauppakomppania hallitsi, määräsi säännöt ja valvoi niin ettei kukaan, jolla ei sen merkkiä ollut, voinut ostaa eikä myydä sen isännöimillä alueilla.
Ei mitään henkilökohtaista, vain kauppaa ja täysin laillista.

"Abandon ship!" tekevät elokuvassa merimiehet johtopäätöksensä toimintakykynsä menettäneestä komentajastaan. Beckett jää yksin yhä rikkeettömän eleganttina herrasmiehenä astelemaan laivankappaleiden sinkoillessa ympärillään kuin toisessa todellisuudessa minkään koskettamatta hänen ruumistaan, sieluaan ja persoonaansa (niin kuin elämänsäkin on elänyt) kunnes tulipallo nielaisee laivan ja hänet.

Vain hyvän kaupankäynnin takia.
Pahan merkin valtuuttamana.
Jonka hän ei ollut koskaan ajatellut olevan henkilökohtaista.
Hänen persoonaton ruumiinsa päätyy mereen Kauppakomppanian merkeillä varustetun lipun päällä uppoamaan.

Eeppinen kohtaus on nähtävillä tässä :

Lisää ”hyvästä bisneksestä” natsivaltakunnan harjoittamana (keskitysleirien rakentamiseen ja varustamiseen osallistui vuosien mittaan 500 saksalaista yritystä) löytyy erittäin kiinnostava blogi tästä linkistä:
http://hirvasnoro.blogspot.fi/2006/04/auschwitz-oli-monille-hyv-bisnes.html


-Ulla Rautiainen-

Se jännä 666

"Ja se saa kaikki ... panemaan merkin oikeaan käteensä tai otsaansa, ettei kukaan muu voisi ostaa eikä myydä kuin se, jossa on merkki: pedon nimi tai sen nimen luku. Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi." (Ilm. 13:16-18)

Sitä sitten ihmettelemään, mikä tämä pahamaineinen merkki tarkalleen ottaen on. Tatuonti? Sosiaaliturvatunnus? Viivakoodi maitopaketin kyljessä? Mikrosiru, jota ilman ei kaupan kassalla pääse asioimaan?

Henkilökohtaisesti minä en usko, että 666 tunnistaminen olisi noin ilmiselvää, vaikka arvostetutkin teologit ovat noita vaihtoehtoja esittäneet.
Enkä, että apokalypsin viimeisen 7 vuoden pahin vitsaus Ennen Suurta Loppurysähdystä olisi, ettei rikkaan länsimaailman asukas pääse markettiin shoppailemaan.
Kun maailmansivu aina on ollut ihmisiä, joilla ei varallisuutta elintärkeiden hyödykkeiden ostamiseen ole muutoinkaan ollut.
Olisi liian helppoa. Luulen, että kyseessä on jotain ovelampaa.
Jotain, joka ”näyttää paremmalta ja tuntuu pahemmalta” kuten Frodo Reppuli Pomppivan Ponin majatalossa vihollisen palvelijoista Aragornille sanoi.

Ennemminkin mikä tahansa jumalanvastainen yhteiskunnallinen, poliittinen, uskonnollinen, aatteellinen, tieteellinen tai moraalinen järjestelmä, joka sitoo ihmiset itseensä ja edellyttää noudattamaan pahan ideologiaansa joko aktiivisten tai passiivisten sanktioiden uhalla.
Sellaiseen lipeää helposti ja huomaamatta mukaan.
Onhan noita esimerkkejä.

Ajatellaanpa vaikka Amerikan etelävaltioita orjuuden aikana.
Olihan siellä muutamia idealisteja, jotka yrittivät plantaasin pitoa ilman orjatyövoimaa. Ei se kiellettyä ollut, mutta käytännössä mahdotonta. Halvalla orjavoimalla toimivat plantaasit polkivat hintoja niin, etteivät palkkaväkeä käyttävät voineet kilpailla siinä mitenkään. Kun vastakkain oli oma elinkeino ja ihmisoikeudet, siinä periaatteellisia orjuuden vastustajiakin luisui orjanomistajiksi.

Tai ajatellaan Natsi-Saksaa.
Hannah Arendtin mukaan jos ei halunnut käyttäytyä natsien tavoin, ainoa mahdollisuus elää kolmannessa valtakunnassa oli pysytellä näkymättömissä, vetäytyä osallistumasta julkiseen elämään, elää hylkiönä oman kansansa keskuudessa sokeasti uskovien massojen keskellä.
Sodan aikana ainakaan ei ollut yhtään organisaatioita tai julkista instituutiota, joka ei olisi ollut osallinen natsien tekoihin.

Jotka eivät osallistuneet, lakkasivat yksinkertaisesti olemasta. Jos halusi missään olla mukana, oli suostuttava jollain tavalla toimimaan petokoneiston osasena mahdollistamassa sen olemassaoloa. Vaati suunnatonta valveutuneisuutta, moraalista selkärankaa ja riskinottoa irrottautua kaikesta, mikä liitti normaaliin yhteiskuntaan.

Harva niin epämukavaan asemaan itsensä ehdoin tahdoin ajaa. Lauman mukana meneminen ja silmien sulkeminen vääryyksiltä niin kauan kuin paha ei kohdistu suoraan itseen on uskomattoman helppoa.
Tätä näkemättömyyden helppoutta kuvaa erinomainen elokuva Good – Natsi vastoin tahtoaan (pääosassa Viggo (LOTR:n Aragorn) Mortensen). Siinä ”hyvä” ihminen kohoaa natsihierarkiassa tajuamatta ollenkaan, missä on mukana.

Niin kävi monelle oikeastikin. Mein Kampfissa kerrottiin kaikki, Hitlerin puheissa kerrottiin kaikki, juutalaisnaapurien katoamista ei voinut olla huomaamatta, tuhoamisleirien lihankäryinen katku levisi laajalle...
Mutta kun oma elämä oli täynnä omiakin ongelmia, kuka sitä jaksoi enää kiinnittää huomiotaan sellaiseen, joka ei suoraan omaa itseään koskenut?
Ja kun vaakalaudalla oli koulupaikka, työpaikka, sosiaaliset suhteet, jäsenyys jossain hyödyllisessä yhteisössä, kirkossa, kerhossa, seurassa. Välttämättömiä asioita.
Sitäpaitsi demokraattisessa maailmassa on opetettu uskomaan, että enemmistö on oikeassa ja vaaleilla valittu johtaja kunnollinen.
Kun näki ne natsitervehdykseen nousseet käsien meret... Olisivatko he kaikki voineet olla väärässä?

Omantunnon voi hiljentää monin tavoin. Monet – ainakin sodan jälkeen – selittelivät olleensa mukana vain korjatakseen asioita sisältä päin, ”lievittääkseen” vääryyksiä ja estääkseen ”todellisten natsien” pääsyn heidän paikalleen.

Sopii kyllä kysyä, kumpi vaikutus yleensä "sisältä päin vaikuttamisessa" todellisuudessa on suurempi; korjaavako vai ylläpitääkö ja vahvistaako mukana olo pahan järjestelmää, ainakin kun kyse on normaalin ylittävästä pahasta?
Ja että onko todellinen motiivi todellakin halu ”korjata sisältäpäin” vai ehkä sittenkin pitää kiinni niistä etuuksista, joita järjestelmään kuuluminen tarjoaa. Palkallinen työ, arvostettu asema, ystävien hyväksyntä, turvattu olo epävarmoina aikoina. Kuinka moni on oikeasti valmis luopumaan vain ideologisista syistä yhdestäkään noista?

Minä luulen, että pedon merkki ei ole jokin näkyvä fyysinen juttu, leima otsassa tai siru kädessä, vaan pahan rienaava vastaveto Pyhän Hengen ohjaukselle ihmisessä tästä Raamatun paikasta:

”Painakaa siis nämä minun (Jumalan) sanani sydämeenne ja mieleenne ja sitokaa ne merkiksi käteenne, ja ne olkoot muistolauseena otsallanne.” (5Moos. 11:18)

Eli se henkinen asennoituminen ja moraalinen ymmärrys, jolla valintoja hyvän ja pahan välillä tehdään.
Otsa merkitsemässä ajatuksia ja käsi tekoja.
”Oikea käsi” vastakohtana ”vasemman käden polulle”.
Turmelus vääristämään pahan työkaluksi sen, mikä normaalioloissa olisi hyvää, moraalista ja oikeaa. Petos, jonka lävitse on vaikeampi nähdä, kuin jos se ilmestyisi suoraan saatanalliset kasvonsa paljastaen.

Että koska pedon luku on sama kuin ihmisen luku, tarkoittaa se että paha ilmestyy ihmistä käsikassaranaan käyttäen. Tavallisia, tavallisen näköisiä ihmisiä tavallisessa ihmisten elämässä ja tavallisissa ihmisten muodostamissa järjestelmissä.

Silloin kysytään onko kykyä tunnistaa paha ja moraalista selkärankaa ja uhrimieltä olla lähtemättä siihen mukaan vaikka menettäisi kaiken. Ettei, kuten 2Kun.17:17 sanotaan, myisi itseään tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä.

Ei myisi sieluaan, tahtoaan ja moraaliaan pahaa tekevälle järjestelmälle hintana omalle menestykselle, pärjäämiselle ja selviytymiselle.
Että sitä se ostaminen ja myyminen siinä tarkoittaisi.


-Ulla Rautiainen-

Nälkävuoden profeetta

1 Kor.13:9 sanoo että profetoimisemme on vajavaista. Joskus voi kyllä käydä niinkin, että profetoiminen osuu kohdalleen, mutta tulkinta onkin se, mikä on vajavaista.

Mirkka Lappalaisen tietokirja Jumalan vihan ruoska, joka kertoo 1600-luvun nälänhädästä Suomessa sisältää mielenkiintoisen ja tästä esimerkiksi kelpaavan yksityiskohdan sen ajan tapahtumista.

Yksi vaikuttavimmista toteutuneista profetioista tapahtui Tukholmassa 1697. Se oli suurien nälkävuosien aikaa, ilmasto oli sekaisin ja useampi hallainen kesä hävitti viljan ja muunkin syötävän. Tuhoa lisäsi huono hallinto, joka esti kunnollisten avustusten jakamisen ja yläluokan ahneus, joka hamusi vähäiset avustukset itselleen niin ettei oikeasti tarvitseville jäänyt mitään. Kerrotaan, että nälkävuosienkin aikana papisto kasvatti ihraa poskiinsa ja aateli vietti juhlia samaan aikaan kun rahvasta kuoli kuin kärpäsiä.

Sinä vuonna kuoli myös valtakunnan kuningas, Kaarle XI. Kohtalonomaisesti ylellisyyden keskellä elänyt ylimys menehtyi vatsasyövän aiheuttamaan nälkäkuolemaan.
Siinä oli jo kosmista koston makua. Mutta ei siinä kaikki.

Pian kuninkaan kuoleman jälkeen Tukholmaan ilmestyi mies, joka alkoi levittää profetiaa, että Jumala on vihastunut ja merkiksi että tämä oli Jumalan sanaa, kuninkaan linna palaisi kuninkaan ruumiin vielä ollessa siellä.

Ja yllätys, yllätys, vain muutamia päiviä tämän julistuksen jälkeen syttyi tulipalo ja kuninkaan linna todellakin paloi. Hautausta odottava kuninkaan ruumis sentään viime hetkellä saatiin pelastettua liekkien keskeltä.

Näin tarkkaan osuneesta ennustuksesta tuli koko kaupungin puheenaihe ja profeetta haettiin valtakunnan ylimpien kuulusteltavaksi. Tämä ilmoitti Jumalan vihan syynä olevan, että köyhiä ja rahvasta kohtaan tehtiin vääryyttä.

Se ei kuitenkaan sopinut valtaapitävän aateliston ja papiston etuihin, että Jumala pitäisi sorretun kansan puolta. Olihan senaikaisen teologian mukaan säätyjako, jossa ylimystö eli ylellisyydessä ja alemmat luokat köyhyydessä Jumalan määräämä järjestys.
Niinpä kiireesti profeetta julistettiin mielipuoleksi ja papit kirkoissa saarnasivat koko sanoman päinvastoin: kuninkaan kuolema ja linnan palo olikin Jumalan lähettämä merkki, ei kurjien sortamisesta vaan alemman rahvaan synnillisyydestä.

Periaate että profetioiden oikeellisuus tarkistetaan Raamatun sanalla kuulostaa kyllä hyvältä. Siinä on kuitenkin osattava tehdä ero Raamatun sanan ja sanan tulkinnan välillä. Ne kun eivät aina ole yksi ja sama asia. Ettei käy niin kuin Tukholmassa.


-Ulla Rautiainen-

En minä mutta ne muut...

Maailma ei ole unohtanut:
ristiretkiä, miekkalähetystä, noitavainoja, juutalaisvainoja, säätyjakoa, orjuutta, naissukupuolen alistamista...
..kaikkia näitä asioita, joita on tehty (viimeksi mainittua tehdään yhä) Jumalan nimissä ja Raamattuun vedoten.

Kun tulee puheeksi joku kristittyjen tekemä vääryys, singahtaa usein esille kuin automaatista vastaus, että nepä eivät olleetkaan oikeita, uudestisyntyneitä uskovia. Vastaus on kätevä; se ensinnäkin vapauttaa meidät (jotka olemme oikeita, uudestisyntyneitä uskovia) siitä vastuusta, mitä tunnustamamme uskon nimissä on tehty ja toiseksi käänteisesti ilmoittaa, että me emme mitään noin kamalaa tekisi (paitsi tuota viimeksimainittua).

Emmekö?
Suojaako se, että on oikea uudestisyntynyt uskova harhaoppeihin sortumiselta, väärältä raamatuntulkinnalta ja kauheuksien tekemiseltä?
Ja kuka määrittelee sen, kuka on oikea uskova?
Minä itse?
Oma seurakuntayhteisöni?
Naapurikirkkokunta?
Yleensä jokainen uskova ajattelee itse olevansa se oikein ja ehdottomasti Pyhän Hengen ohjauksessa oleva kristitty. Ja kun jokainen ajattelee niin, niin kukaan ei tunnista itseään siksi väärällä tavalla uskovaksi. Eikä niinollen tekojaan vääriksi.

Ristiretkeläisetkin uskoivat itse olevansa oikeita uskovia.
Noitienmetsästäjät uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Alempia säätyjä sortavat aateliset uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Orjanomistajat uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Natseissakin oli niitä, jotka uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Naisilta alamaisuutta vaativat seurakunnanjohtajat...

Onko niin, että kun olen oikea uskova, ei ole mahdollista, että tulkitsisin Raamattua ja Jumalan tahtoa väärin, että tekisin asioita väärin, että tekisin jopa todella kauheita tekoja?

Aika suuruudenhullu ajatus. Sehän on kuin sanoisi, että olen jo tullut täydelliseksi, eikä minussa ole mitään vajavuutta, että minulla on kaikki tieto hallussa ja että olen synnitön. Kuka näin suorin sanoin ilkeäisi sanoa moista? Kiertoteitse näin kuitenkin usein sanotaan.

Että pahojaan tekee vain ne, jotka eivät oikeita uskovia ole. Eli että oikeat uskovat eivät tee pahoja. Eikä silloin tarvitse tarkistaa, mitä lajia omat tekoni ovat.
Olenhan sentään oikea, uudestisyntynyt uskova.
Toisin kuin ne muut.

Tästä linkistä Ville Hoikkalan kirjoitus siitä, miten natsi-Saksassa aikoinaan "oikeat uskovat" erehtyivät perusteellisesti: http://villehoikkala.puheenvuoro.uusisuomi.fi/148953-saksan-vapaakirkot-ja-adolf-hitler?fbclid=IwAR2dgsTHxOTaCLjWSB3hdRbXWO5ccnflcahaqMogdjguF8ZTYDo_v-yivPg


-Ulla Rautiainen-

Korruptoituneita pelejä

Opin tänään tyttäreltäni jotain ennentietämätöntä.
Että yksi viihteellisimmistä asioista (jolle tyttäreni hekottaa kuin heikkopäinen), jos pitää creepy-huumorista (kuten hän näyttää pitävän) on korruptoituneet videopelit.

Niitä syntyy, kun videopeli levyyn tulee naarmu. Naarmu pilaa koko levyn sisällön, pelin todellisuus hajoaa, muuttuu houruisen arvaamattomaksi surrealistiseksi helvetiksi, jossa maisemat ja hahmot muuttavat muotoaan, venyvät ja paukkuvat, vajoavat maan sisään, leijuvat ilmassa, kuolleiden armeijat saattavat käydä seuraamaan, tapahtumat ovat kuin painajaisunessa tai huumetripissä.

Youtubesta löytyy runsaasti näytteitä korruptoituneiden pelien outouksista. Esimerkiksi tässä on lapsille tarkoitettu peli, joissa hahmot vääristyvät aavemaisiksi kauhistuksiksi: https://www.youtube.com/watch?v=EzQiQ1pVlN8

Tässä tapauksessa kammottava hahmo ui ilmassa paikalle, lausuu ”The gods know what you've done” ja leijuu pois.
That'd be enough to turn even the most hardcore atheist into a believer, sanoo joku kommenttiosuudessa.
https://www.youtube.com/watch?v=inkj4yop5P8 

Voi korruptoitunutta peliä silti pelata, mutta siinä onkin omat haasteensa.
Joidenkin mielestä ne ovat jopa kiinnostavampia kuin kunnossa olevat pelit.

Siitä herää kysymys, olemmeko itse tällaisessa pelissä.
Senverran omituiseksi maailmamme joskus käy.
Ehkä todellisuutemme onkin suuri videopeli, johon syntiinlankeemus-tapahtuma raapaisi naarmun, vääristi alkuperäissuunnitelman ja korruptoi helvetillisen omituiseksi.
Siksi maailmassamme tapahtuu outoja asioita.
Yritä siinä sitten selviytyä järkevästi.


-Ulla Rautiainen-

PS. Tähän liittyvä runo löytyy tuosta linkistä:
 http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2017/03/turmeltu.html