tiistai 31. tammikuuta 2017

Gaddafin haaremi


”Hänen suunsa on voita sulavampi, mutta hänellä on sota mielessään; hänen sanansa ovat öljyä lauhkeammat, mutta ovat kuin paljastetut miekat.” (Psalmi 55:22)

Annick Cojeanin kirja Gaddafin haaremi on kylmäävää luettavaa. Itkin jo ensimmäisillä sivuilla, puoleen väliin päästessäni tunsin niin suurta kuvotusta, että pyörrytti, saatuani kirjan loppuun itkin, itkin, itkin....
Image result for gaddafin haaremi kirja
Kirja on tosikertomus ihmishahmoisesta paholaisesta, hänen uhreistaan ja suunnattomasta valheesta.

Muammar Gaddafi (1942–2011) oli Libyan hallitsija, joka sai maailmalla paljon huomiota epätodellisine ulkonäköineen ja erikoisine ideologioineen. Erikoisine ottaen huomioon, että oltiin patavanhoillisessa maassa. jossa naiset oli tapana piilottaa koteihin ja huntujen alle; hänen missionaan kun oli parantaa naisten oloja.
Hän saarnasi miesten ja naisten tasa-arvosta, sääti naisten asemaa parantavia lakeja, avasi sotilas- ja yliopistokoulutuksen naisille ja kaiken kruunasi hänen henkilökohtainen naishenkivartijakaartinsa, Gaddafin amatsonit, joka todisti hänen luottamuksensa naisten kykyihin ja naisten innokkaan halun hengellään palvella ”kaikkien naisten suojelijaa, ystävää ja vapauttajaa”. Häntä kaikkialle seuraava naiskaarti oli kuin loistava lippu, joka liehui isäntänsä kunniaksi.

Kaikkialla maailmassa uutisoitiin Gaddafin urotöistä naisten hyväksi. Varsinkin Amatsonihenkivartijat hurmaannuttivat maailman median. Kuva puhtoisista neitsytsotureista, jotka olivat ammattitaitoisia tappajia ja joihin Gaddafi luotti enemmän kuin kehenkään miessotilaista oli liian ihastuttava, jotta kuvaa olisi katsottu tarkemmin.

Kukaan ei kysynyt, miksi ”ammattitaitoiset sotilaat” olivat kovin nuoria ja kaikki keskimääräistä kauniimpia. Miksi he tarkemmin katsottuna eivät edes käyttäytyneet kovin sotilaallisesti ja miksi monien silmissä oli niin tuskainen katse ja kasvoilla surullinen ilme. Kuka valtionjohtaja oikeasti luottaa henkensä teinityttölauman käsiin?

Ei tietenkään kukaan. Se kaikki olikin pelkkää bluffia. Naiskaarti, naisten vapautus, naisten yliopistokoulutus – kaikki. Muammar Gaddafi oli valmistanut valtaisan teatteriesityksen koko maailmalle. Libyan kansa kyllä tiesi, muttei uskaltanut puhua.

Annick Cojeanin kirja kertoo raa'an totuuden. Sen päähenkilönä on Soraya, yksi Gaddafin ”henkivartijoista”, oikeammin määriteltynä seksiorja. Niin kuin muutkin henkivartijatytöt.

Soraya kaapataan viisitoistavuotiaana, jo seuraavana päivänä hänet puetaan sotilaspukuun ja hän on esittämässä ”ammattisotilasta”. Todelliset henkivartijamiehet ovat koko ajan selustassa, kuvista pois rajattuina, vartioimassa sekä isäntänsä turvallisuutta että tyttöjen tottelevaisuutta.

Sillä nämä naiset mieluusti tappaisivat heitä kiduttavan hirviön, jos vain saisivat tilaisuuden.

Mielipuoli diktaattori on sadistinen raiskaaja, jolla on pakkomielteenä kerätä kauniita tyttöjä – ja myöskin poikia nöyryytettäväkseen. Kaikki hänen valtiossaan on valjastettu tätä päämäärää varten. Naisten vapauttamisen tarkoitus on tuoda naiset paremmin esiin ja helpommin hänen saalistettavakseen.

Kaikkialla missä hän liikkuu, hän panee merkille kauniit tytöt ja nämä toimitetaan hänen raiskattavakseen. Yliopistossa on erityinen huone, gynegologin klinikka, jossa hoidetaan kuntoon Gaddafin vierailujen jäljiltä vammautuneita opiskelijatyttöjä. Gaddafin palvelijat kiertävät hääjuhlia ja sieppaavat sieltä tyttöjä – joskus jopa morsiamen viedäkseen isäntänsä raiskattavaksi. Kukaan ei ole turvassa. Vaimot ja tyttäret yritetään pitää piilossa naistenkerääjiltä. Mikään ei kuitenkaan auta. Gaddafi kiristää alaisiaan. Seksi on Libyan Opastajalle vallankäytön väline: alistut ja tottelet minua tai raiskaan sinut, vaimosi ja tyttäresi. Ja vaikka alistutkin, raiskaan joka tapauksessa.

Tämän tarinan opetus on, kuinka heikosti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nähdään silloinkin, kun se on aivan silmien edessä. Uhreja ei tunnisteta uhreiksi eikä kokonaiskuvaa ymmärretä.

Maailman johtavat ihmiset vierailivat Gaddafin palatsissa, näkivät läheltä sotilaspukuiset naiset – eivätkä kuitenkaan nähneet. Tony Blair vilkutteli iloisesti univormupukuisille tytöille. Daily Mailissä julkaistiin hauska kirjoitus naiskaartista... Gaddafin amatsonit oli jonkinlainen hupiuutinen länsimaissa. Olihan se niin viehättävää; söpön seksikkäitä ja tappavia typyjä, ihan kuin Charlien enkelit. Erikoisen itsevaltiaan erikoisuus, yksi positiivinen uutinen noista levottomista maista, joista yleensä tulee vain huonoja uutisia.

Tällä kertaa huono uutinen olikin, että maailma oli niellyt suunnattoman valheen.

Toinen huono uutinen on, että valheita on todennäköisesti vielä vaikka kuinka paljon paljastamatta.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti