Käärmeen kähyä

Miksi juuri käärme on pahan symbolina?

Leviatan, (joka Jobin kirjan suomennoksessa on käsittämättömästä syystä käännetty krokotiiliksi, vaikka sana tarkoittaa tarunomaista muinaismaailman merihirviötä), – siis Leviatan (Jes. 27:1) käärmeeksi nimitetty (לויתן) on sananmukaisesti ”kiemurteleva”. Se on siis se pahan ominaisuus, johon halutaan kiinnitettämän huomio.

Myös kaksihaaraisella kielellä puhuva, toisella puolella kieltä yhtä ja toisella puolella toista. Yleismaailmallisesti käytetty petollisen puheen vertauskuvana. Amerikan intiaanitkin kutsuivat sopimuksia rikkovia valkonaamoja käärmeenkielellä puhuviksi.

Kiemurteleva eläin, kiemurtelevaluonteinen henki. Jotenkin tällä tavalla näkemykseni ja kokemukseni mukaan:

Puhuu siis kahta, tai jopa useampaa "totuutta" ja kiemurtelee viekkaasti alta pois kaikkia tarttumisyrityksiä. Muuttaa muotoaan tarpeen mukaan, esiintyy missä tahansa valeasussa ja millä tahansa keinoilla. Hyökkää häikäilemättömän aggressivisesti tai heittäytyy säälittäväksi uhriksi pelotellen tai syyllistäen sitä vastustamaan käyvää.

Väitteleminen sen kanssa on kuin sumun huitomista. Se vääntelee ja väistelee ovelasti asiallisia argumentteja. Kun yritetään puhua aidasta, se alkaa puhua aidanseipäistä. Asia vedetään sivuun alkuperäisestä aiheesta poukkoilemaan omituisesti edestakaisin ja holtittomasti asiasta toiseen ja vaihtamaan suuntaa aina sen mukaan miten se sitä hyödyttää.

Se laittaa sanoille uusia merkityksiä niin ettei sanottu tarkoitakaan sitä mitä se normaalikielessä tarkoittaa. Se valehtelee estottomasti, iskee odottamatta, puukottaa selkään ja levittää tuhoisaa myrkkyä valheillaan. Se on äärimmäisen manipuloiva eikä kunnioita mitään totuuksia eikä mitään rajoja.

Se saattaa esiintyä näennäisen lempeänä, kohteliaana ja hyvätapaisena, mutta rivien väleissä ja peitellyissä vihjauksissa on raakoja loukkauksia. (Esim. keskustelijan järkevyys kyseenalaistetaan siirtymällä muka huolekkaasti, auttamishaluisesti ja hyväntahtoisesti kyseisen henkilön sieluntilan tarkasteluun ja näin peitellysti annetaan ymmärtää, että taitaa pakasta puuttua montakin korttia.

Sen kohtaamisesta jää omituisen hämmentynyt, loukattu, pahimmillaan henkisesti raiskattu olo.

Tämä henki mielellään tekeytyy pettävästi näyttämään oikealta ja hyvältä. Se tekeytyy ”valkeuden enkeliksi”, kuten 2 Kor.11:14  sanotaan. Tuskinpa Paratiisin käärmekään esittäytyi Eevalle olevansa Jumalan päävastustaja tullessaan ”ihan vain hyvää tarkoittaen opettamaan” mitä Jumala oli sanomisillaan oikeasti tarkoittanut.

Se toimiikin mielellään uskovaisten ja hengellisten yhteisöjen kautta. Se pesiytyy kirkkoihin ja rukoushuoneisiin, taistelee oikeaoppisuuden lippujen alla, esiintyy Pyhän Hengen nimissä ja käyttää taitavasti raamatunlauseita ja hengellisiä fraaseja pettämiseen.

Niin kuin Jaakko Heinimäki Kerettiläisen käsikirjassa sanoo: ”Raamatunsitaattien runsas viljely ei ole koskaan kertonut kenenkään oikeaoppisuudesta yhtään mitään. Tai ehkäpä onkin; Jeesusta erämaassa koetellut paholainen ei juuri muuta tehnyt kuin siteerasi pyhiä kirjoituksia.”

Mutta koska tarkoituksena on pettäminen, raamatunlauseiden todellinen tarkoitus vedetään aina enemmän tai vähemmän vinoon.

Rajattuun tilanteeseen tarkoitetusta tehdään yleinen sääntö tai yleisestä säännöstä rajattu.
Vertauskuvallisiksi tarkoitetut selitetään kirjaimellisesti tai kirjaimelliset vertauskuvallisesti.
Suositaan puolitotuuksia, joissa asiasta esitetään vain osa ja kokonaisuuden särkyessä opetus saattaa kääntyä aivan päälaelleen. (Esim: katso kirjoitukseni lesken rovosta: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/09/legenda-lesken-rovosta.html )

Tahallisilla tai tahattomilla käännösvirheillä saadaan paljon sekaannusta aikaan. (Käännösvirheistä kiinnostuneiden kannattaa klikata tätä linkkiä:
tuomasjasuvi.jesusanswers.com/kosyvanto.htm ).

Yksittäinen kohta repäistään asiayhteydestä irti ja istutetaan toisenlaiseen kehykseen. Tottahan on, että Raamatusta löytyy lupaus enkeleistä, jotka kannattelevat käsillään ettei jalkaa kiveen loukkaisi, muttei sitä ole tarkoitettu yllykkeeksi tehdä surmansyöksyä temppelin harjalta, niin kuin Jeesusta kiusaava perkele esittää (Luuk.4:9-12).

Jne, jne... Kirkollinen historia on täynnänsä mitä omalaatuisempia tulkintoja, mitä mikäkin raamatunpaikka ”oikeasti” tarkoittaa. Ja kun virheellinen tulkinta saadaan vakiinnutettua oppirakennelmiin, sitä onkin jo vaikea siivota pois. Käärme osaa esiintyä yhtä jouhevasti vanhoillisena konservatiivina kuin liberaalina uudistajanakin, kunhan vain Jumalan tarkoitus hämärtyy tunnistamattomaksi.

Tässä aiheessa on hyvä muistaa, että kaikki erimielisyys, loukkaava keskustelukulttuuri ja huono käytös tuskin ovat henkivaltojen hyökkäyksiä. Mutta silloin, kun selviä viittauksia siihen suuntaan on, on hyvä tietää, minkä kanssa on tekemisissä. Ja että Jeesuksen lupauksen  – josta edellisessä kirjoituksessa puhuttiin  – mukaan meidän ei aivan avuttomia siinäkään tilanteessa tarvitse olla.

Käsittääkseni tämä ”käärmeiden nostelemisen” kyky on sama, mitä apostolien kirjeissä kutsutaan henkien erottamisen ja riivaajien ulosajamisen armolahjaksi. Jonka kanssa onkin sitten pidettävä järki päässä ettei ala kuvitella omia tunteitaan, mieltymyksiään ja ennakkoluulojaan täksi kyvyksi. Käärmeen petos kun voi tulla sitä kauttakin, että ihminen alkaa kuvitella omia mielenliikkeitään Jumalan ääneksi ja sillä tavalla äkkiä onkin korottanut itsensä ja oman mielensä pyyteet jumalaksi Jumalan paikalle.

Aito henkien erotttamisen lahja tulee Jumalalta eikä sillä ole mitään tekemistä ihmistunteiden tai ihmisviisauden kanssa. Se on yksinkertaisesti toispuoleisen todellisuuden tunnistamista, näkymättömään olevaisuuteen näkemistä ja Pyhän Hengen ohjauksessa mahdollista.


-Ulla Rautiainen-

Käärmeitä nostelemaan

Mark.16:17-18 Jeesus lupaa loppupuheessaan juuri ennen taivaaseen nousemistaan arvoitukselliset sanat: ”...nämä merkit seuraavat niitä jotka uskovat: minun nimessäni he...nostavat käsin käärmeitä...”

Sitä onkin sitten kautta aikain ihmetelty, mitä tämä käärmeitten nosteleminen oikein meinaa. Harvempi sitä on mennyt kokeilemaan, paitsi tietenkin Amerikassa, jossa kaikki on mahdollista. Kentuckysta löytyy Full Gospel Tabernacle in Jesus Name -helluntaikirkko, jossa kirjaimellisesti nostellaan paljain käsin myrkkykäärmeitä uskon todisteeksi. Muutama kuolemantapaus on siitä seurannut.

Josta voisi päätellä, ettei Jeesuksen lupausta ihan noin sananmukaisesti pidä mennä ottamaan, vaikka kuinka kirjaimellista raamatuntulkintaa kannattaisikin.

Mitäpä Raamatussa käärmeistä oikeastaan sanotaan?
Sanotaan paljonkin.
Valikoidusti tässä joitakin alussa esitetyn lisäksi:

”Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt...” (1Moos3:1)

”Heidän myrkkynsä on niinkuin käärmeen myrkky, he ovat kuin kuuro kyy, joka korvansa tukitsee...” (Psalmi58: 5)

”Sinä päivänä Herra kostaa kovalla, suurella ja väkevällä miekallansa Leviatanille, kiitävälle käärmeelle, ja Leviatanille, kiemurtelevalle käärmeelle... (Jes. 27:1)

”Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te pääsisitte helvetin tuomiota pakoon?” (Matt.23:33)

”Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla... (Room3:13)

”Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä... (Ilm.12:9)

Eiköhän tästä käy selväksi, että järjestään Raamatussa käärme on pahuuden ja paholaisen symboli, kielikuva, kiertoilmaus, ei niinkään eläinlajin edustaja. Aivan niin kuin Jeesustakin kutsutaan karitsaksi tai leijonaksi kuvittelematta silti kaikkia maailman lampaita ja leijonia Jumalan Pojan inkarnaatioiksi.

Joten voitaneen jättää kaitaruumiiset elukat rauhaan.
Ja uskoa käärmeitten nostelemisen tarkoittavan ennemminkin kykyä tarttua vihollisen voimaan siinä vahingoittumatta. Se sanotaan kyllä aika selkeästi Luuk.10:19:
”Katso, minä olen antanut teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava.”

2Moos. 4:3-4 on Jumala, Mooses ja sauva-tapaus:
”Hän (Jumala) sanoi: "Heitä se (sauva) maahan." Ja hän (Mooses) heitti sen maahan, ja se muuttui käärmeeksi; ja Mooses pakeni sitä. Mutta Herra sanoi Moosekselle: ”Ojenna kätesi ja tartu sen pyrstöön.”” .

Se oli tietenkin vertauskuvallinen teko (vaikkakin todella tehty tapahtuma) ja opetus siitä, että Mooseksen kaltaisessa kutsumuksessa on välttämätöntä kyetä tarttumaan ”käärmeeseen” eli voittamaan pahan hyökkäykset. Mooseksella oli vastassaan koko Egyptin demoninen epäjumalajärjestelmä, joka teki kaikkensa mitätöidäkseen hankkeen vapauttaa orjuutetut hebrealaiset.

Jeesuksen käärmeiden nostelemis-puheen jälkeen kuulijoilla oli tehtävänä mennä kaikkeen maailmaan vapauttamaan kansaa synnin orjuudesta. Vastassaan kaikki maailman demonit tekemässä kaikkensa, ettei tehtävä onnistuisi.

Siinä tarvitaan aivan erityistä ja ihmeenomaista voimaa ja viisautta, että kykenee ”nostamaan käsin käärmeitä” eli kohdatessaan pahan henkivallan pystyy ensin tunnistamaan sen, pärjäämään sille ja jopa tarttumaan siihen niin että se tulee toimintakyvyttömäksi tai ettei ainakaan itse tempaudu mukaan sen pettävään kiemurteluun.

Se on mahdollista, koska voitto käärmeestä tapahtui jo kauan sitten Golgatan ristillä:
”Ja minä panen vainon sinun (käärmeen) ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän." (1 Moos 3:15)

Jeesuksen kantapään lävistänyt naulanjälki on merkkinä, että käärmeen pää on todellakin murskattu. On vain valehtelevasti kiemurteleva häntä enää kiusana.


-Ulla Rautiainen-

Pahan psykologiaa

"...Pahassa on
kauhistuttavan varmaa vain yksin tämä: Pahaa on."

J.R.R.Tolkien: Mythopoeia

Jotkut uskovat Jumalaan, mutteivat paholaiseen. Jotkut uskovat paholaiseen mutteivat Jumalaan. Joidenkin mielestä Jumala on paholainen tai Paholainen jumala. Ja joidenkin mielestä kumpaakaan ei persoonallisena, vaikuttavana voimana ole vaan siihen päinkään horisevat ovat mielikuvitusmaailmaan eksyneitä järkiheittoja.

Pahaa kuitenkin on, se nyt on ilmeistä kuin isku koivuhalolla takaraivoon.
Totta kuitenkin se, ettei kaikkeen pahaan paholaista tarvita. Ihminen osaa pilloja tehdä ilman pimeyden ruhtinaan apujakin.

Joskus kuitenkin pahalla on syvempikin ulottuvuus kuin pelkkä inhimillinen ilkeys.
Kun sellaisen kohtaa, onkin niin sanotusti paha merrassa.

Kun ylitodellinen ja absoluuttiseksi tislattu pahantahtoisuus katsoo vastaan ihmissilmien kautta ihmiskasvot kehyksinään ja ihmisruumista työkalunaan käyttäen... Tai kun jonkun ihmisen vaikutuspiirissä on kuin mieltä imettäisiin irti omasta tahdosta ja sielu putoaisi syöksykierteeseen kohti tyhjyyden pohjattomuutta... Kun ihmissielu hukkuu oman mielensä sisällä asuvaan pimeyteen... Kun mielen on vieras voima lävistänyt kuin sisälle asettunut loiseläjä...

Sitä kutsutaan riivaukseksi.

Siihenkin asiaan kannattaa jonkin verroin perehtyä. Kuitenkin muistaen, kuten Tolkien Elrondin suulla sanoo: ”On vaarallista tutkia liian syvällisesti Vihollisen taitoja.” Kas, kun tarpeeksi kauan tuijottaa pimeää, alkaa se tuijottaa takaisin.

Jota kiinnostaa enemmän tietää pahan olemuksesta, suosittelulistani kärjessä on Scott M. Peck:in kirja Pahan psykologia. Kirjoittaja on psykiatri, joka työssänsä törmäsi omituisiin tapauksiin, joissa kummallisuudet uivat jo niin syvissä vesissä, ettei uimataidoksi riittänyt pelkkä psykologia.

Hän alkoi tutkia mahdollisuutta riivajahenkien vaikutuksesta ja otti yhteyttä eksorkisteihin. Aluksi skeptisesti, niin kuin tiedemaailmassa kuuluukin, mutta sitten tuli eteen aito tapaus: ikivanha matelija katsoi ihmissilmien kautta manaajiin ja pilkkasi heitä.

Shokeeravasta aiheesta huolimatta kirja pysyy järkipäisessä tasapainossa, mitä ei kaikista tämän aihepiirin kanssa askartelevista voi sanoa. Tällä alalla kun vaanii vaara kaatua kahteen ojaan: toisaalla yliluonnollisuuden kieltäminen kaiken selittämisellä psykologisina ilmiöinä, toisaalla kaiken hengellistäminen niin että todellisuudesta tulee kuin jännittävä tietokonepeli, jossa demonit vaanivat kaikkialla aina ovenkahvoja myöten niin että normaalielämä käy mahdottomaksi.

Peck ei myöskään romantisoi pahuutta viettelevän mefistomaiseen loistokkuuteen – tunnettehan sanonnat: syntisen hyvää, demonisen kaunis jne..., joissa paha käännetään positiiviseksi määreeksi – vaan kuvaa pahuuden pelkästään turmelevana, rappeuttavana ja mahdollisuuksia rajoittavana vaikutuksena. (Kuin Harry Potterin Ankeuttajat, sivumennen sanoen.)

Peck kuvaa pahuutta arkipäiväisyyden ja hyvää tarkoittavan kunniallisuuden kulisseihin kätkeytyneenä, niin kuin tosielämässä paha yleensä esiintyykin. Harvempi pääsee oikeasti todistamaan kauhuelokuvissa esitettyjä infernaalisia manifestaatioita, mutta tavallista arkipäivän pahuutta kokemuksissamme on niin paljon, ettei sitä enää edes epänormaaliksi käsitetä.

Pahan psykologia kirja kuvaa pahuutta yksilötasolla, mutta vielä salakavalampaa on pahuuden kätkeytyminen ihmisyhteisön toimintamallien, lainsäädännön ja käyttäytymistapojen rakenteisiin oli sitten kysymys koko ihmiskunnasta, valtioista tai pienemmistä yksiköistä, kuten vaikkapa kristillisestä seurakunnasta.

Kun pahuus on järjestelmän rakenteissa, ei kukaan koe olevansa syyllinen tai vastuussa. Eikä kukaan (ainakaan järjestelmästä etua saava) koe velvollisuudekseen purkaa vääryyttä aiheuttavia ja mahdollistavia systeemejä.

Syntyy kollektiivinen pahuus, joka päällepäin näyttää järjestykseltä, perinteiden kunnioittamiselta ja laillisuudelta. Järjestys vain on keskitysleirin tai orjaplantaasin järjestystä, perinteet, niin kuin sääty-yhteiskunnassa sukupolvelta toiselle siirtyvää sortoa ja laillisuus väärin tulkittua oikeutta ja väkivallan tekemistä vinoutuneen lain varjolla kuten naisilta alamaisuutta vaativissa uskonyhteisöissä.

Tämä on pahan ovelaa ”hajota ja hallitse” taktiikkaa. Kun yhteisön sisällä toisille jaetaan ilmaisia etuuksia ja toisilta riistetään niitä, ajetaan väki (ainakin henkiseen) sotatilaan keskenään. Uhreja tulee molemmin puolin. Yhteisön tapa tehdä pahaa omille jäsenilleen on mieletöntä kuin ruhjoa oikealla kädellä vasenta kättä. Koko yhteisö siinä rampautuu ja toimintakyky heikkenee.

Eräs libyalainen mies kertoo: ”Gaddafi ahmi vaimoani kuin ruokaa niin että vaimoni alkoi vihata sitä että oli nainen”. Siinä kiteytyy alistamisen pahuuden päämäärä: häpäistä uhri niin perusteellisesti, että hän itsekin näkee itsensä halveksittavana, inhoaa sitä mitä on ja alistuu sortoonsa pitäen sitä jopa oikeutettuna.
Valhe on täyttänyt tehtävänsä ja paholaisen nuoli osunut maaliinsa. Ihminen, Jumalan kuvaksi luotu ja kruununjalokivi Jumalan sydämessä syöksyy itsevihan kurimukseen ja itseinhossaan lopulta vihaamaan myös Luojaansa, joka hänestä tällaisen teki; naisen, mustaihoisen, halpasyntyisen... minkä tahansa, joka alensi hänen arvonsa mitättömäksi ja tuhosi elämän.

 Eikä siinä sortajillekaan koidu hyvää. Vääryydelle perustuvassa vallankäytössä joutuu sulkemaan silmiään niin monilta tosiasioilta ja muokkaamaan järkeilyään niin oudoille urille (varsinkin jos samalla haluaa pitää yllä mielikuvaa itsestään hyvänä ihmisenä), että todellisuudentaju muissakin asioissa hämärtyy.

Persoona turmeltuu, megalomaanisiin mittasuhteisiin kasvava ylimielisyys ja röyhkeys vievät hybrikseen, jossa hulluus häämöttää vastassa. Armoa on, jos silloin vielä saa Nebukadnessarin kohtalon (Daniel 4) ja tulee jumalallisella voimalla pudotetuksi itsepystyttämältään jalustalta nöyryyttä oppimaan.



-Ulla Rautiainen-

Vihainen nainen blogissa

Tämä kirjoitus on jatkoa aikaisemmalle postaukselle: "Vihaisia naisia seurakunnassa", joka löytyy tästä linkistä:

http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/09/vihaisia-naisia-seurakunnassa.html

Helluntailiikkeen Kotkan syyspäivät on käyty ja naisten mahdollisuudesta palvelutehtäviin keskusteltu. Päällimmäiseksi hurraamisen aiheeksi näyttää jääneen hehkutus kuinka räjähdeherkkä-aiheista keskustelua onnistuttiin käymään herrasmiesmäisen hyvässä hengessä, rakentavasti ja riidattomasti.

Hyvähenkisyys ja rakentavuus voivat tietenkin olla vain näennäistä.

Jos tilanteeseen olisi lähdetty samalta viivalta, jossa jommalla kummalla osapuolella ei olisi ollut jo valmiiksi valta-asemia itselleen vallattuna ja jos keskustelussa olisi päädytty johonkin sitovaan lopputulokseen, olisi henkisyyden luonnetta selkeämpi arvioida.

Ensinnäkin; voiko sellaista sanoa rakentavaksi, jossa mitään ei tapahdu? Syyspäivien keskustelullahan ei itsessään ole mitään muutosvoimaa. Pallo on nyt heitetty yksittäisille seurakunnille, jotka joko reagoivat siihen tai sitten eivät.

Toiseksi; riidaton rauhanomaisuus helposti pelaa status quon hyväksi. Olemassaoleva systeemi jatkuu, jos sitä ei tarpeeksi voimallisesti haasteta.

Rauhanomaisuutta ei myöskään ole se, kun harjoitettu väkivalta piilotetaan järjestelmän rakenteisiin, oppeihin ja käytänteisiin ja harjoitetaan järjestykseksi ja teologiaksi naamioituna. Kun vallassa oleva osapuoli jo aiheuttaa järjestelmällistä pahaa oloa ja vahinkoa alistamalleen osapuolelle, ei tilannetta voi kutsua rauhanomaiseksi eikä hyvähenkiseksi vaikkei ääntä korotettaisikaan eikä rumia sanoja lausuttaisi.

Tässä on näiden keskustelujen isoin ongelma. Varsinkin olemassaolevaa käytäntömallia puoltava puoli näkee tilanteen vain mielenkiintoisena debattina ja suostumisen osallistumaan koko keskusteluun niin suurena myönnytyksenä, ettei enemmille kompromisseille enää koe tarvetta. Tilanteeseen tyytymättömälle osapuolelle kysymys on kuitenkin koko elämästä, menetetystä kutsumuksesta ja hukatuista mahdollisuuksista.

Pakonomainen rauhanomaisuus voi myös kertoa pelon ilmapiiristä: ei uskalleta tuoda julki kuinka traumatisoivia loukkauksia ja suurta kärsimystä epäoikeudenmukaiseen kohteluun vallitsevan järjestelmän puitteissa altistuminen on aiheuttanut. Liian rehelliset kuvaukset tuskan suuruudesta tulkitaan riitelemiseksi ja vääräksi mielenlaaduksi, jonka perusteella ei-toivotulla tavalla asioita ilmaissut suljetaan keskustelun ulkopuolelle.

Niin että jos tällaisiin keskustelutilanteisiin edes haluaa päästä, on osattava hymistellä myötäilevästi ja visusti varottava kiilusilmäfeministiksi leimautumista. Kas, kun feministi on helluntaipiireissä yksi pahimmista kirosanoista, kristinuskon arkkivihollinen, käytännössä pahojen henkien riivaamaksi joutuneen synonyymi.

Missä tahansa valtaa pitävät tahtovat hallittaviensa pysyvän rauhallisina. Vain sorretut tuntevat tarvetta kapinannostatukseen.
Eurooppalaista säätyjakoa vastaan käytiin pitkään sivistyneen puheen voimalla, mutta aateliston ylivalta saatiin murrettua vasta vallankumouksilla.
Yhdysvaltain eteläosien orjanomistajiin yritettiin pitkään vedota rauhanomaisin keinoin ilman mainittavampia tuloksia – orjien vapautus tapahtui vasta sodan seurauksena.
Naisten äänioiketta vaatineet suffragetit yrittivät ajaa asiaansa maltillisesti, mutta vasta vähemmän maltillinen suora toiminta alkoi tuottaa tuloksia.
Hitleriäkään ei pysäytetty kohteliaasti mukavia rupatellen.
Silti nämä rajumpia keinoja käyttäneet olivat asiassaan oikeassa.

Tuskin näin rajuihin keinoihin helluntailiikkeessä sentään mennään. Hiljaisia ulosmarsseja voi sen sijaan olla tulossa enemmänkin. Miksi pysyä yhteisössä, jossa on paha olla kun reitti ulko-ovellekin on olemassa?

Tästä aiheesta voi lukea lisää tästä linkistä:  http://naispastori.blogspot.fi/

ja tästä:  http://eskohintikka.blogspot.fi/


-Ulla Rautiainen-

Tuomio vai toteamus?

...mieheesi on sinun halusi oleva ja hän on sinua vallitseva (Moos.3:16).

Oliko se tuomio ja käsky näin olla? Vai surullinen toteamus, että tästälähin ihmiskunnassa tulisi vallitsemaan jatkuva sotatila, jossa vahvemmassa asemassa oleva tulisi alistamaan heikommassa olevaa minkä tahansa verukkeen oikeudella; rodun, syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen. Ihmiskunta olisi aina jaettu alistajiin ja alistettuihin. Ei koskaan enää yhtenäinen niin kuin ennen syntiinlankeemusta. Ja koska sillä hetkellä paikalla oli vain ne kaksi, ja niistä mies oli se vahvempi osapuoli, alkaisi hän vallitsemaan sitä toista ja niin jatkuisi ja siitä laajenisi kaikkiin mahdollisiin alistamisen muotoihin niin kauan kuin ihmiskuntaa olisi olemassa.

Tuulen viemästä Perikatoon kirjoituksessani käsittelin rodun perusteella orjuuttamista ja tuhoamista. Marie Antoinetten kakuissa syntyperäisen säätyjaon epäoikeudenmukaisuutta ja Oopiumia kansalle pieleen menneen kristillisyyden aiheuttamaa vääryyttä, joka päättyi uskovien vainoamiseen. Edellinen kirjoitus Gaddafin haaremista puhui naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Kaikissa käsitellään oikeastaan samaa aihetta. Kollektiivista väkivaltaa, jossa jonkin uhrin ominaisuuden perusteella väkivalta oikeutetaan. Jossa väestö on jakaantunut niihin, joilla on etuuksia ja oikeuksia ja niihin, joilla ei ole. Jossa vahvemmassa asemassa oleva alistaa heikompaa.

Gaddafin rikokset eivät olleet pelkästään yhden hullun tekosia. Siinäkin on kyse kollektiivisesta rikoksesta. Libya on patavanhoillinen maa, jossa ei naisilla juuri oikeuksia ole. Ei ollut ennen Gaddafia, ei Gaddafin aikana, eikä senkään jälkeen. Äärimmäisen patriarkaalinen yhteiskunta teki naisista puolustuskyvyttömiä uhreja. Kun naisten kollektiivinen sortaminen oli laillistettua ja kaikilla tasoilla vallitsevana tapana, hierarkian huipulla olevan tarvitsi vain käyttää järjestelmän sisälle rakennettua vääryyttä hirmutekojensa mahdollistamiseen.

Gaddafin haaremin naisten tarinat eivät valitettavasti pääty hyvin. Entisten seksiorjien on hankala jatkaa elämäänsä. Naisvihamielinen yhteisö loppupelissä sysää syyn raiskauksista uhrien päälle. Kirjaimellisesti; avioliiton ulkopuolinen seksi (ainakin naisille) on rangaistava rikos eikä siinä kysytä oliko teko omasta halusta vai vastentahtoisesti tapahtunutta. Raiskattu voikin siis olla se, joka päätyy vankilaan. Oikeutta on mahdotonta saada edes silloin kun raiskaaja on vähäinen mies, saati kun tekijä on kaiken lain yläpuolella oleva hirmuvaltias.

Kotonakaan ei ole turvassa. Häväisty nainen pilaa suvun kunnian ja kunnian palauttamiseksi riesaksi käynyt nainen helposti heitetään kodista ulos ellei peräti tapeta. Avioliittoon pääsystä tulee poissuljettu mahdollisuus; miehet haluavat neitsytmorsiamia ja käytetty nainen vetää puoleensa vain hyväksikäyttäjiä, jotka eivät laillista suhdetta tarjoa. Syvästi traumatisoituneella ja nuoruutensa Gaddafin kellareissa viettäneellä ei paljoa elämässä selviämistaitoja ole. Ilman apua ja tukea monesti ainoaksi vaihtoehdoksi jää prostituutioon ajautuminen ja se onkin sitten päätepysäkki.

Gaddafi ja Gaddafin hallinto kaatui, mutta se ei korjannut naisten tuhottuja elämiä. Naisten häpeä jatkuu elämän loppuun asti.

Koska ympäröivä yhteisö sallii niin käyvän. Koska kollektiivinen naisiin kohdistuva väkivalta ei kaatunut Gaddafin mukana.

-Ulla Rautiainen-