Paatuneen faaraon ongelma

Ja Herra sanoi Moosekselle: "Kun tulet takaisin Egyptiin, niin katso, että teet faaraon edessä kaikki ne ihmeet, jotka minä olen pannut sinun käteesi. Mutta minä paadutan hänen sydämensä, niin että hän ei päästä kansaa.”
(2Moos 4:21)

Näin sitten tapahtuu. Mooses veljensä Aaronin kanssa käyvät kerta toisensa jälkeen faaraon edessä vaatimassa hebrealaista orjakansaa vapauteen. Faarao kieltäytyy, kierros kierrokselta pahenevat vitsaukset vyöryvät egyptiläisiä kauhistuttamaan. Faarao ei anna periksi, esitys päättyy vasta faaraon sotajoukon tuhoutumiseen kahtia jakautuneen meren vesimassojen syöksyessä takaisin paikoilleen.

Mikäs järki tässä nyt on? Ensin Jumala paaduttaa faaraon sydämen ja sitten rankaisee syytöntä kansaa kun paatunut faarao ei päästä orjiaan menemään???
On siinä järkeä enemmän kuin ensikuulemalta uskoisi. ehkä ongelma onkin että tarinaa on tavattu katsoa väärästä suunnasta ja se on tehnyt episodista järjettömän tuntuisen.

Kokeillaanpa toista katsontasuuntaa:

Ehkä Jumala paadutti faaraon, koska ei ollutkaan tarkoitus, että faarao tekisi päätöstä orjien vapauttamisesta. Se, mitä faaraon valtaistuimen edessä lausuttiin, ehkä ei oikeasti oltukaan suunnattu faaraolle. Ehkä tässä tarinassa Faarao oli vain kulissi, jonka edessä keskustelut käytiin Jumalan katsoessa ihan toiseen suuntaan, kun hän vastausta odotti, vaikka kysymys näennäisesti valtaistuimen edessä esitettiinkin.

Sillä mikä faarao oikeastaan oli? Hän ei ollut maan keulakuva samassa mielessä kuin vaikkapa Sauli Niinistö Suomelle.
Faarao oli jumalista syntynyt jumalien poika, kaikkien Egyptissä palvottujen jumalien ylipappi, joka johti kaikkea jumalien palvontaa ja joka toimi välittäjänä jumalten ja kansan välillä. Hän sai auringon nousemaan ja Niilin tulvimaan. Häntä kutsuttiin nimellä netjer (jumala) tai nefer netjer (hyvä jumala) tai aa netjer (suuri jumala). Faarao oli maan päällä elävä jumala.

Eikä se asiantila käynyt Moosekselle ilmestyneen Minä Olen Jumalan pirtaan.
Laki oli kiveen kaivertamista vaille valmis: Älä pidä muita jumalia...

Ehkä siinä oli syy, miksi Jumala paadutti faaraon sydämen. Minä Olen Jumalalla ei ollut tarkoitus käydä neuvottelua tämän jumalaksi korotetun ihmisen kanssa. Minä Olen oli tullut käymään ottelua, tyrmäämään valejumalan ja osoittamaan Egyptin kansalle ettei tämä heidän jumalansa mikään jumala ollut.

Minä Olen Jumala ja faarao jumala olivat kuin kaksi nyrkkeilijää, jotka nousevat kehään ja alkavat otella mestaruudesta. Kerta toisensa jälkeen Minä Olen tyrmää faaraon ja odottaa, että tuomari kumauttaisi gongia erän päättymiseksi ja julistaisi voittajan.

Sillä eiväthän ottelijat voittajasta päätä. Ei siksi faaraonkaan sitä pitänyt tehdä. Päätöksen ottelun jatkumisesta ja voittajasta pitää tehdä niiden, jotka ottelua seuraavat. Tuomari ei ole se, jolla on hanskat kourassa. Paaduttamalla faaraon päätöksentekokyvyttömäksi Jumala heitti pisteenlaskutehtävän niille, joita faarao hallitsi. Näiden oli päätettävä mitä uskoa ja kenen antaa hallita itseään.

Faaraon palatsissa oli varmasti paljonkin väkeä seuraamassa Mooseksen ja Aaronin audienssia.
Jo ensimmäisestä varsin harmittomasta tunnusteosta, kun Aaronin käärmeeksi muuttunut sauva nielee egyptiläisten tietäjien esiin loihtimat matelijat olisi katsojien pitänyt käsittää, kumpi on vahvempi jumala. Sääskipaisumuksen kohdalla tietäjät jo myöntävätkin, että tämä on Jumalan sormi. Kun karjaa alkaa kuolla, luulisi jo jokaisen tajuavan että nyt on tosi kyseessä eikä tätä ottelua kannata päästää pidemmälle.

Käytännössä hallitsija on vain niin vahva, kuin mitä häntä tukeva armeija on. Armeijan ylin johto oli varmasti palatsissa faaraon lähettyvillä näkemässä tapahtumat. Kenraalit olisivat voineet vain lakata tottelemasta faaraota ja valita paremman hallitsijan joka ei kuvittele itseään jumalaksi.

Uskonnolliset vaikuttajat tietäjien hahmossa siellä ainakin olivat. Tietäjien olisi tarvinnut vain ilmoittaa kansalle, että entiset jumalat olivat osoittautuneet mitättömiksi ja pyytää Moosesta ja Aaronia ennen lähtöään opettamaan tästä vahvemmasta Jumalasta, niin että egyptiläisetkin olisivat voineet alkaa palvoa tätä ja luopua kehnoiksi osoittautuneista epäjumalista.

Olisi ollut aika kansan nousta kapinaan, aloittaa kansannousu ja keikauttaa valejumalaksi osoittautunut faarao valtaistuimeltansa alas. Olihan ilmiselvää, että tilanne oli karannut faaraon lapasesta eikä tällä ollut mitään valtaa pysäyttää yhä pahemmaksi äityvää vitsausten sarjaa.

Ehkä se olisi ollut Jumalan ykkössuunnitelma. Olihan jo aikaisemminkin, Joosefin aikana egyptiläisille tarjottu tilaisuus tutustua hebrealaisten Jumalaan. Tämä oli jo toinen kutsu.

Siksi faarao ei saanut olla se, joka sai vitsaukset päättymään. Jokainen vitsaus, jota faarao ei pysty estämään on isku hänen väitettyä jumaluuttaan vastaan. Tämä auringon ja Niilin nostattaja ei kykenekään hoitamaan tehtäväänsä vaan luonnonvoimat riehuvat hänestä piittaamatta. Jos vitsaukset olisivat lakanneet faaraon päätöksellä, se olisi vain ollut tunnustus hänen jumalallisesta asemastaan ja käsky kansan olla ajattelematta itse ja jättää ajatteleminen hallitsijalle olipa tämä millainen kahjo tahansa.

Jumala vapautti hebrealaiset orjuudesta, mutta samalla usutti myös egyptiläisiä ottamaan vastuuta omasta valtakunnastaan, vapauttamaan itsensä huonosta hallitsijasta ja turhiksi osoittautuneista epäjumalista. Kansalla oli valinnan paikka: antaisivatko he yhden suuruudenhullun miehen jääräpäisyyden todellakin syöstä koko valtakunnan tuhoon. Ottelua seuraavien ei olisi pitänyt antaa kerran toisensa jälkeen tyrmätyn faaraon nousta jatkamaan kilpailua vaan keskeyttää ajoissa vaarallisen epätasaiseksi käynyt matsi.
Ehkä vapautuksen olisi kuulunut olla laajempi kuin miksi se sitten jäi.

Valitettavasti jostain syystä kansa ei osannut ottaa onkeensa tilanteesta. Kansannousua ei tapahtunut, epäjumalista ei luovuttu ja armeija totteli yhä faaraota, vaikka Jumala asetti näiden eteen viimeiseksi varoitukseksi pilvenpatsaan ja tulenpatsaan. Silti sotaväki syöksyy faaraon paatumuksen tarttuttamana kahtia jakautuneeseen mereen.
Siitä ei kyllä voi enää syyttää muita kuin itseään kun vesimassat päälle putoavat.


-Ulla Rautiainen-

Turmeltu

Olen tarkoitukseni varjo,
suunnitelmasi rujona käyvä irvikuva.
Se, mitä ikuisuuksissa uneksit
minua laatiessasi
ei ole toteutunut
tässä vinoon vääntyneessä,
turmeltuneessa maailmassa.
Jossa ihminen,
puhtaudentilaiseen Paratiisiin luotu
ei voi omana itsenään vapaana elää.
Vaan vieraassa ympäristössä
vääristyy sen vääristymän mukaan
lahjansa, kykynsä ja viisautensa turmellen
heikoksi jäljitelmäksi
alussa olleesta suunnitelmasta.

Ne vaistot, kyvyt, lahjakkuudet ja ymmärrykset,
jotka minuun laitoit
ovat valahtaneet käyttämättöminä
tai vajaasti käytettyinä pois
tai – vielä pahempaa –
väärinkäytettyinä kieroutuneet
pilkkaamaan asettamaasi tarkoitusta.

Niin, että sen, jonka piti
olla Sinun kuvanasi,
todistuksena Sinusta
onkin kääntynyt itsensä vastakohdaksi.
Joka kapinoitsevien joukossa
on nostanut aseensa Sinua vastaan.

Armahda meitä, armollinen Luoja,
itseltämme meidät pelasta!

-Ulla Rautiainen-

Pahan jälkeen

”... hänen (Hitlerin) hahmonsa kasvoi ja kohosi sfääreihin, arjen yläpuolelle. Myytti sai uskonnon piirteitä. Führerinä ja valtakunnankanslerina hänestä tuli menestyksensä ansiosta messias, joka oli liitossa Jumalan johdatuksen kanssa. Uskonnollinen symboliikka ja kielenkäyttö heräämisestä ja ylösnousemuksesta aina aameneen asti olivat osa hänen esiintymisiään.”

Florian Hubertin kirja Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945 käsittelee natsisaksan tuhon jälkeistä aikakautta ja minkälaisilla menetelmillä entiset natsit tekojaan käsittelivät.

Natsismista ei haluttu luopua helpolla. Niille, jotka oli hyväksytty arjalaisiksi yli-ihmisiksi, natsismi oli loistava aate, joka tarjosi suunnattomia mahdollisuuksia. Hitler oli jumalan kaltainen pelastaja johdattamassa valittujaan pois ankeasta mitättömyydestä kohti mielikuvituksellisen ylevää tulevaisuutta. Käsitys omasta yli-ihmisyydestä ja oman kansan ylivoimaisuudesta oli huumetta, johon oli tullut riippuvaisuus.

”Saksalaisten sinnikäs taistelu ja käsittämättömän pitkä vastarinta eivät selity pelkästään hallinnon pakkovallalla ja sen propagandalla. Heitä ajoi pelko tyhjyydestä ja elämän tarkoituksen menettämisestä.”

Mielipuolisuuteen asti pidettiin vielä viimeisillä hetkilläkin yllä mielikuvaa voitosta:
” ...19 huhtikuuta hän osallistui Hitlerjugendin juhlaan Berliinin olympiastadionin kupukattoisessa salissa. Venäläisten tykistön jyly kuului jo idästä, kun he veivät vielä kerran läpi kymmenvuotiaiden poikien ja tyttöjen jäseneksiottoseremonian.”

Vääjäämätön loppu kuitenkin tuli. Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan ja sodan hävinnyt kansa jäi selviämään tuhosta miten kukakin taisi.

Moni ei muuta pakotietä katastrofissa keksinyt kuin kuoleman. Valtaisia itsemurha-aalto hyökysi hävinneen kansan ylitse. Kymmenettuhannet ihmiset päättivät mieluummin päivänsä oman käden kautta kuin jäivät elämään sortuneiden unelmiensa raunioille.

Tietenkin suurena vaikuttimena itsemurhaepidemiaan oli myöskin se raaka kohtelu, jolla liittoutuneiden sotilaat hävittyä viholliskansaa käsittelivät, mutta se ei selitä kaikkea. Keskitysleirivangitkin joutuivat kestämään käsittämätöntä väkivaltaa ja häväistystä, mutta itsemurhat eivät tuhoamisleireillä koskaan yltyneet vastaavaan mittakaavaan. Kauheimmissakin oloissa enimmäkseen elämästä haluttiin yhä pitää kiinni.

Florian Hubertin arvion mukaan yli-ihmisyyden hurmoksesta heräävien natsien kirouksena oli syyllisyys, tiedostettu tai tiedostamaton, jota ei natsien uhreilla taakkanaan ollut. Natsit olivat tehneet kauheita tekoja, jotka nyt väistämättä tulivat näkyville ja jotka koko muu maailma tulisi tuomitsemaan. Sellaisen oivaltaminen kävi ylivoimaiseksi monelle mielelle.

Ne, jotka jäivät eloon, valitsivat selviytymiskeinokseen muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sekä tosiasioiden että syyllisyytensä kieltämisen:
”...ei tahtonut uskoa … sanomalehtien ja ilmoitustaulujen valokuvia ruumiskasoista. Pelkkiä valheita, hän sanoi itselleen. Kaikki parjasivat sitä hyvää ja suurta, mikä oli täyttänyt hänen elämänsä.”

Liittoutuneiden vangitsemat natsit:
”...eivät kyseenalaistaneet uskonsa kulmakiviä (Hitleriin) kertaakaan, kun he viettivät päivät pitkät joutilaina ja kuulusteluissa. He tunsivat itsensä maan uskollisiksi ja puolustivat vakaumustaan. Kun vartijat näyttivät heille valokuvia ruumiskasoista ja kuolevista keskitysleirivangeista, he väittivät niitä lavastetuiksi. Ainoa heikkous, jonka he sallivat itselleen, oli itsesääli.”

Itsesäälistä tuli syyllisyyden väistämisen mahdollistava väline:
”Sodan lopun väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Se oli kätevää, sillä:
”Uhriuden tunne... vapautti heidät pakosta tutkia omaa omaatuntoaan.”

Silminnäkijät kertoivat:
”Hän näki kaikkialla saksalaisten pakenevan todellisuutta. Kun hän puhui heidän kanssaan, he kuittasivat muiden kärsimyksen omalla kärsimyksellään. Kun hän kritisoi heitä siitä, he kiistivät syytökset jäätävästi. Kun hän kysyi heiltä katastrofin syitä, he väistivät ja viittasivat epämääräisesti ihmisten pahuuteen. He kieltäytyivät jyrkästi näkemästä oman kulttuurinsa arvojen romuttumista. Silti heidän ajatteluaan hallitsi menneisyys, torjuivatpa he sen tai eivät. Keinot, joiden avulla Arendt näki heidän livahtavan vastuusta, olivat itsesääli, huomion suuntaaminen muualle ja turtuminen. Tapahtuneen kieltäminen onnistui, koska ihmisiltä puuttuivat aidot tunteet.”

”Tämä yleinen tunnekylmyys sekä ilmeinen sydämettömyys, joka toisinaan peitetään halpaan tunteiluun, on kuitenkin vain silmiinpistävin oire syvään juurtuneesta, jääräpäisestä ja ajoittain julmasta asenteesta, jolla he kieltävät sen, mitä todella tapahtui, ja kieltäytyvät selvittämästä tilejään sen kanssa.”

”...liitoutuneet ... ihmetelivät sitä, että tuskin kukaan myönsi olleensa mukana tapahtumissa.”

”Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä kenraalit ja puolueen aluejohtajat, ministerit ja ylipäälliköt esiintyivät väliin huonomuistisina ja tietämättöminä, väliin alistettuina ja ylemmältä taholta ohjattuina. Jopa natsieliitin huiput väittivät olleensa vain Hitlerin toimeenpanevia käskyläisiä.”

Hitler oli kuollut, kaikki syy oli helppo vierittää ylimmän johtajan päälle, tuskin kukaan muu koki olevansa vastuussa mistään. Vaatimukset asioiden selvittämiseen kohtasivat tyrmistynyttä vastarintaa kuin heille tässä oltaisi nyt pahaa tekemässä:
”Hän halveksi vaatimusta, että menneen vuosikymmenen tapahtumat oli selvitettävä oikeudessa.”

Kansa lukkiutui pitkäkestoiseen traumaan, kun vilpitöntä katumusta ja syntien tunnustamista ei tapahtunut.

Natsisaksan tapahtumat eivät ole ainoalaatuinen ilmiö tämänkaltaisesta syyllisyyden torjunnasta, mutta niin selkeä ja kiistämätön, että sitä on helppo käyttää esimerkkinä.
Maailma on täynnä eri kokoisia, eri ideologioihin pohjautuvia ja eri ilmiasussa esiintyviä ihmisyhteisöjä, joissa on tehty tai tehdään pahoja asioita ja rikosten esilletullessa kieltäydytään ottamasta mitään todellista vastuuta tapahtuneista.

Väistömekanismit tahtovat olla hyvin samankaltaisia. Tosiasioiden röyhkeä kieltäminen, huomion suuntaaminen muualle, syyllisten tekeytyminen uhreiksi ja tunne-elämän jähmettäminen niin ettei omatunto pääse vaivaamaan.
Hintana on ihminen, joka elää torjuntamekanismiensa muurien sisällä menettäneenä kosketuksensa sekä todelliseen itseensä että itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen.

Siksi Jumala on asettanut syntien tunnustamisen ehdoksi pelastukseen. Jumala haluaa tarjoamassaan pelastuksessa ihmisen vapautuvan kokonaisvaltaisesti, eikä se ole mahdollista niin kauan kuin syyllinen piiloutuu valheellisten suojaustensa taakse.


-Ulla Rautiainen-

Pimeyden sydämessä

 

”Sinä tiedät jo riittävästi. Niin minäkin. Ei meiltä tietoa puutu. Meiltä puuttuu rohkeutta käsittää mitä me tiedämme ja tehdä johtopäätökset.”
Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat.

Joseph Conradin kirja Pimeyden sydän on vuonna 1899 kirjoitettu fiktiivinen kirja. Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat on 1992 julkaistu bestseller niistä tositapahtumista, joihin Pimeyden sydän pohjautuu. Kirjat kannatta lukea samaan putkeen, sillä ne täydentävät ja selittävät toisiaan.

Kirjat kuvaavat siirtomaavallan pimeää puolta. Ihmisen kyvystä pahuuteen olosuhteissa, joissa mikään ulkoinen pidäke ei ole rajoittamassa tekoja:

”… edessäni oli olento, johon en voinut vedota minkään korkean tai alhaisen nimessä. ...Mitään ei ollut hänen yläpuolellaan eikä mitään hänen alapuolellaan, ja minä tiesin sen. Hän oli potkaissut itsensä irti maasta. Se kirottu mies – hän oli potkaissut itse maankin hajalle. Hän oli yksin, ja minä seisoin hänen edessään tietämättä, olivatko jalkani maassa vai liitelinkö minä ilmassa. … Näin käsittämättömän mysteerion, sielun, joka ei tuntenut pidäkkeitä, ei uskoa eikä pelkoa...”
Joseph Conrad: Pimeyden sydän.

Pimeyden sydän kertoo itseään korkeasti ihanteellisena pitävän norsunluukauppias Kurtzin harhaisesta sortumisesta oman mielensä pimeyteen. Kurtz on luonut Kongon viidakkoon oman valtakuntansa, jossa aidanseipäät on koristeltu irtileikatuilla päillä, alkuasukaspäälliköt ryömivät polvillaan hänen edessään ja jossa häntä palvotaan jumalana:

”...hän isännöi tietyissä keskiyön tansseissa, jotka päättyivät sanoinkuvaamattomiin palvontamenoihin. Niistä tiedoista päätellen, joita silloin tällöin tuli minun vastahakoisiin korviini, uhrimenot suoritettiin hänelle – ymmärrättekö? – herra Kurtzille itselleen.”
Joseph Conrad: Pimeyden sydän.

Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat kirja kertoo kuinka tällainen oli mahdollista. Sillä Conradin kirja perustuu tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin, vaikkakin todellisuus oli vieläkin pahempaa kuin fiktiivisessä kertomuksessa:

”Jalo ihmisystävä Leopold II antoi syyskuun 29. päivänä 1891 asetuksen, millä hänen edustajansa Kongossa saivat monopolin kumilla ja norsunluulla käytävään ”kauppaan”. Samalla kantaväestölle määrättiin toimitus- ja työvelvollisuus, mikä käytännössä teki kaupankäynnin tarpeettomaksi.
Leopoldin edustajat aivan yksinkertaisesti vaativat kantaväestöltä maksutta työtä, kumia ja norsunluuta. Kieltäytyjien kylät poltettiin, lapset murhattiin, kädet hakattiin irti.”
Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat.

Siirtomaat olivat paikkoja, joissa kukaan ei rajoittanut itsensä ylimmäksi roduksi määritelleiden ja alkuasukkaita halveksivien eurooppalaisten tekemisiä. Tuliaseet antoivat ylivoiman keihäillä varustautuneisiin paikallisiin, syvällä viidakoissa tapahtuneet asiat eivät kantautuneet eurooppalaisten yleiseen tietouteen ja niin pahimpiakin hirmutekoja tehneet saattoivat palata kotipuoleensa sankareina ja hyvän maineen kanssa valehdellen urotöistään niin paljon kuin mielikuvitusta riitti.

Kun oma itse on ainoana moraalinvartijana olosuhteissa, joissa käytännössä on kaikki valta tehdä mitä ikinä haluaa ilman rangaistuksen pelkoa, sielun pimeämpi puoli helposti ottaa vallan.

Niin kävi monille. Eurooppalaisille herrasmieskristityille, joiden olisi pitänyt ymmärtää ainakin Jumalan näkevän, mutta joille jumalanpelko oli senverran pintapuolista, ettei se tositilanteessa koskettanutkaan oman ylemmyydentuntonsa turruttaman sielun moraalista puolta.

Kolonialismin pimeä historia on hirmuista, mutta vähän kerrottua. Hitlerin masinoimaa holokaustia kauhistellessa helposti unohtuu, ettei se ollut ainoalaatuinen ilmiö:

”Sen sijaan kukaan ei puhu siitä kuinka saksalaiset hävittivät Lounais-Afrikan hererokansan sukupuuttoon Hitlerin lapsuuden aikoihin. Kukaan ei mainitse kansanmurhia, joita ranskalaiset, britit ja amerikkalaiset ovat tehneet. Kukaan ei korosta, että jo Hitlerin lapsuudessa oli eurooppalaisessa ihmiskäsityksessä merkittävä sija vakaumuksella, että luontokin on tuominnut ”alemmat rodut” tuhoon; ylempien rotujen piti olla todella armeliaita ja auttaa alemmat tuhon alkuun.”
Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat.

Toki jotkut aina tiesivät, mutta kuinka moni välitti? Taloudelliset edut yhdistettynä siirtomaiden paikallisväestön rodulliseen halveksintaan vaiensi arvostelevat äänet.

Sekä Conradin että Lindqvistin kirjat ovat hyödyllistä luettavaa. Varsinkin, jos ajatus aukenee miettimään, kuinka paljon nykyajan maailmassakin on asioita, jotka kyllä jollakin tavalla tiedämme, mutta joista emme ole halukkaita tekemään asianmukaisia johtopäätöksiä.


-Ulla Rautiainen-

Gerasalainen riivaus

Tämä tarina on murhamysteeri. Järvessä ajelehtii 2000 ruumista. Kuka on syyllinen?

Matt 8:28-34, Mark 5:1-20, Luuk 8:26-39 kerrotaan vauhdikas tarina Jeesuksesta ja riivatuista. Kertomukset ovat pääpiirteiltään yhteneviä, pienet eroavaisuudet johtunevat kerronnallisista syistä ja asioiden ja näkökulmien erilaisista painotuksista kuten todistajanlausunnoissa yleensä tapahtuu.

Yhdessä mainitaan tapahtumapaikaksi gadaralaisten alue, toisissa gerasalaisten. Selitys on, että Gadara ja Gerasa olivat lähekkäin olevia kaupunkeja ja aluetta kutsuttiin kummallakin nimellä.
Yhdessä mainitaan riivattuja olleen kaksi, toisissa puhutaan vain yhdestä. Ilmeisesti toinen oli pahemmassa jamassa oleva pääpukari ja kuuluisampi tapaus vähemmän kiinnostavan jäädessä julkkisriivatun varjoon ilman suurempaa huomiota.

Yhdistetty kooste kolmen evankeliumin kertomasta menee suunnilleen näin:

Jeesus opetuslapsineen rantautuu veneestä maihin. Vastaan ryntää paikallinen harminaihe ja toinen samanlainen perässä. Kerronta keskittyy tunnetumpaan pelättiin. Alastomana viuhahteleva mies asuu hautaluolissa, huutaa, runtelee itseään kivillä ja raivoaa niin uhkaavana että tiekin on takiaan pitänyt sulkea. Hullua on yritetty hillitä köysillä ja kahleilla, mutta aina hän on särkenyt kahleet.

Mutta nyt tilanne kääntyykin yllättäen päälaelleen. Yötä päivää paikkakuntaa terrorisoinut raivopää pelästyy vuorostaan ja kauhuissaan heittäytyy maahan Jeesuksen eteen anellen isolla äänellä: ”Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, Jeesus, Jumalan, Korkeimman Poika? Minä rukoilen sinua: älä ennen aikaasi tule minua vaivaamaan ja käskemään syvyyteen!”

???????????????

”Ennen aikaasi?” Ihan kuin tässä puhuttaisiin jostain aiemmin tehdystä sisäpiirisopimuksesta - tai tuomiosta, jonka nämä molemmat osapuolet tuntevat ja jota toinen osapuoli pelkää hysteerisesti ennen aikaa pantavan toimeen.
Eikä Jeesuksen todellisesta henkilöllisyydestä näytä olevan mitään epäselvyyksiä.
Eikä Jeesuksenkaan tarvitse ruveta arvailemaan minkä kanssa on tekemisissä, vaikkeivat riivaajat käykään esittelemään itseään nimeltä, vaan ilmoittautuvat ”Leegioksi”, 6000 sotilaan joukko-osastoksi.

Ehkei nimiä tarvita, ehkä pimeämmän henkimaailman puolella yksilöllisyys on katoava ominaisuus. Monet demonologian tutkijat todellakin sanovat, että pimeän henkien maailmassa on raudanluja hierarkia ja vähän yksilöllisyyttä.
Tai ehkä se on sodanjulistus tyyliin ”Me ollaan uruk-hai ja me tapellaan!”, kun eivät uhmassaan halua tai uskaltaudu esittäytyä vaan piiloutuvat joukon taakse.
Ettei Jeesus niin tarkkaan tunnistaisi ne itse luomansa henkiolennot, jotka kauan sitten ennen enkelten lankeemusta olivat vielä hänen palvelijoitaan, mutta jotka jostain käsittämättömästä syystä pettivät Luojansa, kävivät tuhoon tuomittuun sotaan Luojaansa vastaan ja saastuivat turmeluksen olioiksi. Vähän niin kuin Melkor turmeli haltioita örkeiksi Tolkienin tarustossa.

Jokatapauksessa tässä oli kahden henkivallan yhteentörmäys, jossa kumpikin osapuoli tunnisti toisensa näkymättömän todellisuuden eikä näkyvän kautta, ja jotka olivat tunteneet toisensa toisessa todellisuudessa jo kauan ennen näitä tapahtumia.

Tilanne etenee nopeasti niin, että riivaajat siirtyvät miehistä lähellä olevaan sikalaumaan. 2000 sikaa vauhkoontuu, syöksyy jyrkänteeltä järveen ja hukkuu. Sikopaimenet pakenevat ilmoittamaan kaupunkiin tapahtuneesta. Koko kaupunki lähtee ihmettä katsomaan.

Eivätkä kiittääkseen.

2000 arvokasta elikkoa on raatoina järvessä, melkoinen omaisuus siis tuhottuna. Ties mitä tihutöitä äsken rantautuneet muukalaiset vielä keksisivät tehdä. Jeesus ja kumppanit saavat nopeat lähtöpassit pois siltä alueelta.

Ennen kuin Jeesus nousee veneeseen, pahoista hengistä vapautunut pyytää saada liittyä Jeesuksen seuraan. Jeesus kuitenkin torjuu pyynnön ja sensijaan nimittää miehen siltä seisomalta evankelistan virkaan. Mies lähtee ja alkaa julistaa Dekapoliin alueella tapahtuneesta ihmeestä.

Tarinassa on useita huomionherättäviä yksityiskohtia.

Yleensä Jeesus pyysi ihmisiä seuraamaan itseään eikä suinkaan kieltänyt liittymästä joukkoonsa. Olisi luullut, että niin kauheassa tilassa juuri olleen olisi ollut ehdottoman tärkeää pysytellä pitkään ja tiiviisti Jeesuksen lähietäisyydellä, mutta sensijaan Jeesus lähettää hänet takaisin juuri niihin olosuhteisiin, jossa riivaus ilmeisesti alkoi.

Entä miksi kansanjoukko ei riemuitse riivattujen parantumista? Saatiinhan taas tie yleiseen käyttöön ja tienoo turvalliseksi. Miksei muitakin parantamista vailla olevia kanneta kiireesti Jeesuksen tykö? Sen sijaan Jeesus ajetaan takaisin sinne mistä tulikin.

Olivatko miehet edes riivattuja vai vain henkisesti sairaita?

Mikäli oletetaan, että tapahtumat menivät juuri niin kuin Isossa Kirjassa kerrotaan, jotain outoa ainakin toisessa miehessä kyllä oli. Hänen fyysiset voimansa ylittävät moninkertaisesti tavallisen ihmisen määrän. Ja kuinka hän erehtymättömästi tunnistaa vasta rantautuneesta tavallisen näköisestä miesjoukosta silmänräpäyksessä yhden Korkeimman Jumalan Pojaksi? Mistä hän tietää tuntemattoman miehen nimen, saati hänen asemansa maailmankaikkeuden järjestyksessä?

Ja jos kysymys oli vain mielisairaudesta, miten miesten parantumista välittömästi seurasi sikalauman yllättävä joukkoitsemurha? Jos jokin tuhoava voima ei todella siirtynyt miehistä sikoihin, mikä aiheutti eläinten yhtäaikaisen sekoamisen?

2000 röhkijän lauma on iso. Yhden tai kahden hullun melskaaminen ei moiseen reaktioon riittäisi. Sen aikaiset siat olivat erilaisia kuin nykyajan pitkälle jalostetut nasupossut. Ne olivat pelottavia, aggressiivisia, villisikojen kaltaisia petoja, joista yksikin kykeni tappamaan aikuisen miehen. (Luultavasti niiltä kuitenkin poistettiin torahampaat hyvissä ajoin.) Kansantarinoissa ne esittivät karmeiden hirviöiden osaa.

Mikä yleensäkin tässä on sikojen osuus? Ja kenenkä syytä eläinten joukkotuho on? Eivät Jeesuksen suorittamat ihmeet muissa tilanteissa aiheuttaneet niin valtaisaa omaisuuden tuhoa ja taloudellista tappiota. Oliko tapahtuma riivaajien kosto Jeesukselle tämän saattamiseksi huonoon maineeseen? Vai saiko Jeesus onnettomuuden jotenkin aikaan ja jos niin, miksi?

Miksi siellä edes oli sikoja? Mooseksen lain mukaan sika on saastainen eläin, johon kunnon juutalainen ei koskenutkaan. Jos sikojenkasvattajat olivat juutalaisia, he olivat tekemässä luvatonta bisnestä.

Todennäköisempää kuitenkin on, että eivät olleet juutalaisia. Dekapoliin alue, jossa Gadara ja Gerasa sijaitsivat, oli kreikkalaisten asuttamaa seutua. Arkeologit ovat löytäneen sieltä tarinaan sopivan jyrkänteen alta roomalaisen kylpylän jäänteet, ja saattoi olla että siat pudota pätkähtivät kylpylän järveen yhdistettyihin altaisiin.

Siinäkin tapauksessa on mahdollista, että asiaan liittyi jotain, jota Jeesus ei pitänyt oikeana.

Roomalaisissa kylpylöissä usein oli maksullista seksipalveluakin tarjolla.
Ja ehkä nämä siat eivät olleet ruokapöytiä varten, vaan niitä kasvatettiin kreikkalaisten epäjumalien uhrialttareille. Sika oli yksi tavallisempia uhrieläimiä hellenistisessä uskonnossa ja uhrieläimiä tarvittiin paljon.

Kummassa tahansa asiantilassa tapahtuma olisi raivannut pöydän puhtaaksi koko yhteisön aloittaa toisenlainen elämäntapa, johon Jeesus olisi voinut heidät ohjata. Jos miesten puhdistuminen riivaajista antoi näille uuden elämän mahdollisuuden, sikojen häviäminen olisi voinut olla alkusysäys puhdistaa koko yhteisö.

Sillä koko yhteisössä näyttää olevan jotain vialla. Siinä vaiheessa kaupunki näyttää olleen melkoisessa eristyksessä riivattujen riehunnan tehdessä tien kulkukelvottomaksi. Pääsikö sinne vesitsekään, jos raivopäät aina hyökkäsivät veneitä vastaan kuten tälläkin kertaa? Näyttää kuin riivatut olisivat toimineet jonkinlaisina vartijoina estämässä kaupunkiin tai sieltä ulos pääsyä.

Mutta koska tilanteen vapautumisesta ei iloita, herää kysymys, kohtasiko siinä tarjonta jonkinlaisen kysynnän. Haluttiinko edes muutosta?

Ehkä nämä riivatut olivat vain jäävuoren huippu, näkyvä huipentuma koko yhteisön sairaudesta. Ehkä riivaus oli saanut niin ison otteen näistä miehistä, koska pahan vallalle oli kollektiivinen pohja ja riivattujen riehunta sopiva pala kokonaiskuvaan.

Jos siellä oli juutalaisia hämäräbisneksiä harjoittamassa, oli syytäkin tehdä se uskonveljiltä näkymättömissä.
Tai ehkä olympolaisten jumalien palvonta niin likellä juutalaisaluetta sujui kitkattomammin, kun hebrealaisilla naapureilla ei ollut tuloa kaupunkiin sitä turmion iljetystä kauhistelemaan.
Tai ehkä kaupungissa vain oli ajauduttu sellaiseen mökkihöperyyteen, jossa ei vieraita suvaittu. Silloin oli oikeastaan ihan kätevääkin, että tie oli suljettu.

Jeesus ajetaan tällä kertaa pois, mutta tarina kokonaisuudessaan ei pääty näin huonosti. Myöhemmin Jeesus palaa Dekapoliin alueelle uudelleen ja saa innostuneen vastaanoton (Mark7:31-37, 8:1-9). Ehkä riivauksesta vapautunut oli tehnyt niin hyvää työtä kertoessaan kokemastaan ihmeestä, että muutos asenteissa oli tapahtunut.

Ehkä siksi Jeesus halusi miehen jäävän alueelle. Hän ei vaatinut vain ihmisiä uskomaan itseensä, vaan itse uskoi ihmisiin jopa luottaen heidän kykyihinsä enemmänkin kuin kukaan järkevä ihminen olisi tehnyt. Hän ei ylisuojellut parantamaansa potilasta vaan heitti tämän reippaasti toimintaan.
Joka näyttää kanteneen hyvää hedelmää.


-Ulla Rautiainen-

Taistelukutsu

Edellisessä kirjoituksessani kysyin, onko pahaa vastaan taisteleminen helppoa kuin kakun syönti. Että jos vain tarpeeksi likelle tälläytyy Äärimmäistä Pyhää Jeesuksen liepeisiin takertuneena, niin rohkeneeko mikään paha vähääkään vaivaamaan?

No, ei ole niin helppoa.

Hyvän ja pahan välinen taistelu on todellista sotaa. Joka tosissaan käy pahan voimia vastustamaan, saa ihan varmasti iskuja osakseen. Tavalla tai toisella.

Jossain vaiheessa tästä asiasta rukouksessa kysellessäni Jumala antoi minulle jotakuinkin tällaisen runon:

Kerronko sodasta?
Oletko kuullut sotatorven toitotuksen?
Entä sotahuudon kun se nousee leiristä ennen hyökkäystä?
Lähditkö mukaan ase tanassa ryntäämään päin vihollista?
Vai selititkö itsellesi paikkasi olevan
kaukana rintaman takana huoltojoukoissa?
– Vaikket edes soppatykkiä osannut lämmittää,
etkä rikkoontunutta haarniskaa paikata
haavoittuneiden hoitamisesta puhumattakaan.
Silti selitit kaikille
että vaikka et mitään hyödyllistä tehnytkään,
oli sotanne Ylipäällikkö
sinut sinne jotain salattua tarkoitusta varten asettanut.

Kuule kun kerron:
sota ei ole paraatimarssia
liput liehuen hurraavan yleisön edessä.
Vaikka siihen sinä mielelläsi osallistuit.

Sota on revittyä lihaa,
murskattuja luita,
tulehtuvia haavoja joita kärpäset kaluavat
ja omaan likaasi hukkumista.
Hämminkiä, kun et enää tiedä
kuka on ystäväsi ja kuka vihollinen.
Pimeyttä, jossa et näe
Ylipäällikkösi merkkisoihtua jota seurata.
Uupumusta, jossa et enää muista
mikä oli se asia, jonka takia kannattaa kuolla.

Lähdetkö silti kun sotatorvi soi nyt kun tiedät tämän?
Lähdetkö voittamaan vai taistelemaan?
Seuraatko Ylipäällikköäsi luottaen
että eksyttyäsi Hänestä
ja jouduttuasi väärälle puolelle
kun sinä ja koko armeija ympärilläsi
lyödään häviöön
voittaa Hän silti oman taistelunsa
ja lopuksi käy kokoamassa kentältä omat kaatuneensa
ja vie heidät oman voittonsa valtakuntaan.

Lähdetkö?

-Ulla Rautiainen-

Eksorkismia

Pahasta ja paholaisesta on nyt monta kirjotusta ollut, vaan miten tositilanteessa kadotuksen kansasta päästään eroon?

Paljon auttaa terve moraalintaju hyvän ja pahan tunnistamiseen. Maailmasta tulisi paljon parempi paikka, jos ihmiset arkijärjellä tavallisessa elämässään tekisivät enemmän valintoja hyvän kuin pahan puolesta.

Mutta entä sitten kun kysymys on ihka oikeista demonihengistä?

Raamatusta ei valitettavasti löydy tarkkaa ohjetta, miten riivajahengiltä suojaudutaan tai miten niitä ajetaan ulos. Eksorkistit eivät sieltä löydä yksityiskohtaista käsikirjoitusta, miten manausseremonia tulisi suorittaa.

Raamatussa on useita kohtia, joissa Jeesus tai opetuslapset onnistuneesti ajavat ulos demonisia henkiä riivatuista ihmisparoista. Kertomukset ovat kuitenkin ärsyttävän lyhytsanaisia ja ylimalkaisia: Jeesus saapuu paikalle, riivaajahenki pillastuu panikoimaan pelkästä Jeesuksen läsnäolosta ennen kuin tämä on kiinnittänyt huomiotakaan riivattuun ja pakenee Jeesuksen ensimmäisistä sanoista. Sitten jo joukolla ihmetelläänkin ex-riivatun parantumista.

Helppoa kun kakun syönti?

Missä on vihkiveden pirskottelu, krusifiksien heiluttelu, tuntikausia jatkuva monisanaisten rukouslitanioiden ja manaussanojen hokeminen? Eikö pitäisi lukea raamatunlauseita, veisata virsiä tai pihistää ehtoollisöylättejä kirkosta, joilla pelotella pimeyden henkiä? Missä on kaikki äksöni? Kyllä yhteenottoon beelsebulin kanssa pitäisi saada Manaaja elokuvien kaltaisia efektejä.

Syy, miksi mitään ohjeita ei anneta, on että mitään ohjeita ei ole. Ei määriteltyjä rituaaleja, ei taikasanoja, ei voimaesineitä.
Koska voima ei ole teoissa, eikä ainakaan esineissä, vaan suhteessa.

Suhteessa Jumalaan. Niin kuin Jeesus sanoi: ”...ilman minua te ette voi mitään tehdä.” (Joh.15:5)

Ilman suhdetta käy kehnosti kuin Skeuaan pojille:
”Myös muutamat kuljeksivat juutalaiset loitsijat rupesivat lausumaan Herran Jeesuksen nimeä niiden ylitse, joissa oli pahoja henkiä, sanoen: ’Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa’. Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa; mutta paha henki vastasi heille sanoen: ’Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?’ Ja se mies, jossa paha henki oli, karkasi heidän kimppuunsa, voitti heidät toisen toisensa perästä ja runteli heitä, niin että he alastomina ja haavoitettuina pakenivat siitä huoneesta.” (Apt.19:13-16).

Olipa noloa ylvään ylipapin jaloille jälkeläisille: turpiin saaneina nakupelleinä pinkoa pakoon riivaajan räkäinen nauru perässä raikumassa.

Sillä paholainen pelkää ainoastaan Jumalaa ja se, kuinka läheisessä suhteessa olemme Jumalaan, määrittää sen, paljonko meillä on voimaa vastustaa paholaista. Skeuaan pojat tekivät kyllä ulkonaisesti kaiken samoin kuin apostolitkin, mutta ilman todellista yhteyttä Jumalaan.

Yhden ohjeen Jeesus kyllä yhdessä tilanteessa antaa: ”Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Mark.9:29)

Rukouksen vielä ymmärtää, mutta syömättömyydessä tuskin itsessään voimaa on. Jotkut hämähäkit pystyvät olemaan vuodenkin syömättä siitä pyhemmiksi tulematta. Nälässä oleminen ei sädekehää kasvata, paaston idea lienee rajalliseksi ajaksi irrottautuminen ”maallisista” ja intensiivisemmän huomion keskittäminen jumalasuhteen syventämiseen.

Josta se voima sitten tulee.

Lisäksi paastoaminen kasvattaa itsekuria, jolla on merkitystä, sillä paholainen saa helposti otteen ihmisestä hillitsemättömien mielihalujen kautta.

Siis läheinen suhde Jumalaan ja eläminen Jumalan tahdon mukaisesti.

Niin kuin Jaakob sanoi:
"Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee. Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä. Puhdistakaa kätenne, te syntiset, ja tehkää sydämenne puhtaiksi, te kaksimieliset." (Jaakob 4:7-8)

Sillä jos elämäntavassamme on syntejä, Jumalan tahdon vastaisia alueita, on jokainen niistä kuin koukku, josta paholainen saa tarttumapintaa ottaa kiinni sieluistamme.

Ainut ohje on siis Jeesus. Tarvitsemme häntä kuin puu juuriaan tai oksa puuta. Voima on Jeesuksessa, ei missään muussa. Kun olemme lähellä häntä, olemme lähellä hänen voimaansa ja sitä paholainen pakenee.


-Ulla Rautiainen-