Good business

”It´s just... good business”, lausuu lordi Cutler Beckett poissaolevasti fantastisessa Pirates of the Caribbean Maailman laidalla elokuvassa hänen laivansa hajotessa merirosvojen tulituksessa.
”Orders, sir?” pyytävät hänen alaisensa yrittäen saada komentajaansa reagoimaan, mutta hänen persoonansa ei ole enää mukana tilanteessa.
Ennen taistelun alkua hän on lausunut ”It's nothing personal Jack, it´s just good business.”

Jack on kapteeni Jack Sparrow, järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytynyt piraatti, joka vapaudenkaipuussaan taistelee sen aikakauden ehkä pahinta orjuuttajaa, Itä-Intian Kauppakomppaniaa vastaan.
Jonka komentaja lordi Cutler Beckett on. Hän on siis tarinan pahis, jonka pahuus saa palkkansa ja katsoja riemuitsee piraattien voittaessa vapautensa. Nykytiedon valossa katsottuna.
Siihen aikaan ainakin Euroopasta katsottuna olisi tarinan hyvikset ja pahikset nähty toisinpäin.

Itä-Intian kauppakomppania oli 1600-1800 luvuilla poliittisin ja sotilaallisin keinoin kaupankäyntiä (mm. huumekauppaa) Aasian siirtomaissa hallitseva valtioiden suojelema järjestö, joka päällisin puolin näytti kunnialliselta, lailliselta ja hyödylliseltä. Nykykatsomuksen mukaan se oli yksi historian pahimmista rikollisliigoista aiheuttaen suunnatonta kurjuutta ja tuhoa siirtomaiden alkuperäisväestölle.

Se oli bisnestä, jonka käyttämistä keinoista ja vaikutuksesta siirtomaiden oloihin Euroopan päässä tiedettiin vähän. Tai jos tiedettiiin, ei välitetty. Nehän olivat vain sivistymättömiä alkuasukkaita, joiden olemassaolon tarkoitukseksi Jumala oli säätänyt ”sivistyneen” Euroopan hyödyttämisen.

Se oli bisnestä, ostamista, myymistä ja kaupankäyntiä.
Jota Itä-Intian kauppakomppania hallitsi, määräsi säännöt ja valvoi niin ettei kukaan, jolla ei sen merkkiä ollut, voinut ostaa eikä myydä sen isännöimillä alueilla.
Ei mitään henkilökohtaista, vain kauppaa ja täysin laillista.

"Abandon ship!" tekevät elokuvassa merimiehet johtopäätöksensä toimintakykynsä menettäneestä komentajastaan. Beckett jää yksin yhä rikkeettömän eleganttina herrasmiehenä astelemaan laivankappaleiden sinkoillessa ympärillään kuin toisessa todellisuudessa minkään koskettamatta hänen ruumistaan, sieluaan ja persoonaansa (niin kuin elämänsäkin on elänyt) kunnes tulipallo nielaisee laivan ja hänet.

Vain hyvän kaupankäynnin takia.
Pahan merkin valtuuttamana.
Jonka hän ei ollut koskaan ajatellut olevan henkilökohtaista.
Hänen persoonaton ruumiinsa päätyy mereen Kauppakomppanian merkeillä varustetun lipun päällä uppoamaan.

Eeppinen kohtaus on nähtävillä tässä :

Lisää ”hyvästä bisneksestä” natsivaltakunnan harjoittamana (keskitysleirien rakentamiseen ja varustamiseen osallistui vuosien mittaan 500 saksalaista yritystä) löytyy erittäin kiinnostava blogi tästä linkistä:
http://hirvasnoro.blogspot.fi/2006/04/auschwitz-oli-monille-hyv-bisnes.html


-Ulla Rautiainen-

Se jännä 666

"Ja se saa kaikki ... panemaan merkin oikeaan käteensä tai otsaansa, ettei kukaan muu voisi ostaa eikä myydä kuin se, jossa on merkki: pedon nimi tai sen nimen luku. Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi." (Ilm. 13:16-18)

Sitä sitten ihmettelemään, mikä tämä pahamaineinen merkki tarkalleen ottaen on. Tatuonti? Sosiaaliturvatunnus? Viivakoodi maitopaketin kyljessä? Mikrosiru, jota ilman ei kaupan kassalla pääse asioimaan?

Henkilökohtaisesti minä en usko, että 666 tunnistaminen olisi noin ilmiselvää, vaikka arvostetutkin teologit ovat noita vaihtoehtoja esittäneet.
Enkä, että apokalypsin viimeisen 7 vuoden pahin vitsaus Ennen Suurta Loppurysähdystä olisi, ettei rikkaan länsimaailman asukas pääse markettiin shoppailemaan.
Kun maailmansivu aina on ollut ihmisiä, joilla ei varallisuutta elintärkeiden hyödykkeiden ostamiseen ole muutoinkaan ollut.
Olisi liian helppoa. Luulen, että kyseessä on jotain ovelampaa.
Jotain, joka ”näyttää paremmalta ja tuntuu pahemmalta” kuten Frodo Reppuli Pomppivan Ponin majatalossa vihollisen palvelijoista Aragornille sanoi.

Ennemminkin mikä tahansa jumalanvastainen yhteiskunnallinen, poliittinen, uskonnollinen, aatteellinen, tieteellinen tai moraalinen järjestelmä, joka sitoo ihmiset itseensä ja edellyttää noudattamaan pahan ideologiaansa joko aktiivisten tai passiivisten sanktioiden uhalla.
Sellaiseen lipeää helposti ja huomaamatta mukaan.
Onhan noita esimerkkejä.

Ajatellaanpa vaikka Amerikan etelävaltioita orjuuden aikana.
Olihan siellä muutamia idealisteja, jotka yrittivät plantaasin pitoa ilman orjatyövoimaa. Ei se kiellettyä ollut, mutta käytännössä mahdotonta. Halvalla orjavoimalla toimivat plantaasit polkivat hintoja niin, etteivät palkkaväkeä käyttävät voineet kilpailla siinä mitenkään. Kun vastakkain oli oma elinkeino ja ihmisoikeudet, siinä periaatteellisia orjuuden vastustajiakin luisui orjanomistajiksi.

Tai ajatellaan Natsi-Saksaa.
Hannah Arendtin mukaan jos ei halunnut käyttäytyä natsien tavoin, ainoa mahdollisuus elää kolmannessa valtakunnassa oli pysytellä näkymättömissä, vetäytyä osallistumasta julkiseen elämään, elää hylkiönä oman kansansa keskuudessa sokeasti uskovien massojen keskellä.
Sodan aikana ainakaan ei ollut yhtään organisaatioita tai julkista instituutiota, joka ei olisi ollut osallinen natsien tekoihin.

Jotka eivät osallistuneet, lakkasivat yksinkertaisesti olemasta. Jos halusi missään olla mukana, oli suostuttava jollain tavalla toimimaan petokoneiston osasena mahdollistamassa sen olemassaoloa. Vaati suunnatonta valveutuneisuutta, moraalista selkärankaa ja riskinottoa irrottautua kaikesta, mikä liitti normaaliin yhteiskuntaan.

Harva niin epämukavaan asemaan itsensä ehdoin tahdoin ajaa. Lauman mukana meneminen ja silmien sulkeminen vääryyksiltä niin kauan kuin paha ei kohdistu suoraan itseen on uskomattoman helppoa.
Tätä näkemättömyyden helppoutta kuvaa erinomainen elokuva Good – Natsi vastoin tahtoaan (pääosassa Viggo (LOTR:n Aragorn) Mortensen). Siinä ”hyvä” ihminen kohoaa natsihierarkiassa tajuamatta ollenkaan, missä on mukana.

Niin kävi monelle oikeastikin. Mein Kampfissa kerrottiin kaikki, Hitlerin puheissa kerrottiin kaikki, juutalaisnaapurien katoamista ei voinut olla huomaamatta, tuhoamisleirien lihankäryinen katku levisi laajalle...
Mutta kun oma elämä oli täynnä omiakin ongelmia, kuka sitä jaksoi enää kiinnittää huomiotaan sellaiseen, joka ei suoraan omaa itseään koskenut?
Ja kun vaakalaudalla oli koulupaikka, työpaikka, sosiaaliset suhteet, jäsenyys jossain hyödyllisessä yhteisössä, kirkossa, kerhossa, seurassa. Välttämättömiä asioita.
Sitäpaitsi demokraattisessa maailmassa on opetettu uskomaan, että enemmistö on oikeassa ja vaaleilla valittu johtaja kunnollinen.
Kun näki ne natsitervehdykseen nousseet käsien meret... Olisivatko he kaikki voineet olla väärässä?

Omantunnon voi hiljentää monin tavoin. Monet – ainakin sodan jälkeen – selittelivät olleensa mukana vain korjatakseen asioita sisältä päin, ”lievittääkseen” vääryyksiä ja estääkseen ”todellisten natsien” pääsyn heidän paikalleen.

Sopii kyllä kysyä, kumpi vaikutus yleensä "sisältä päin vaikuttamisessa" todellisuudessa on suurempi; korjaavako vai ylläpitääkö ja vahvistaako mukana olo pahan järjestelmää, ainakin kun kyse on normaalin ylittävästä pahasta?
Ja että onko todellinen motiivi todellakin halu ”korjata sisältäpäin” vai ehkä sittenkin pitää kiinni niistä etuuksista, joita järjestelmään kuuluminen tarjoaa. Palkallinen työ, arvostettu asema, ystävien hyväksyntä, turvattu olo epävarmoina aikoina. Kuinka moni on oikeasti valmis luopumaan vain ideologisista syistä yhdestäkään noista?

Minä luulen, että pedon merkki ei ole jokin näkyvä fyysinen juttu, leima otsassa tai siru kädessä, vaan pahan rienaava vastaveto Pyhän Hengen ohjaukselle ihmisessä tästä Raamatun paikasta:

”Painakaa siis nämä minun (Jumalan) sanani sydämeenne ja mieleenne ja sitokaa ne merkiksi käteenne, ja ne olkoot muistolauseena otsallanne.” (5Moos. 11:18)

Eli se henkinen asennoituminen ja moraalinen ymmärrys, jolla valintoja hyvän ja pahan välillä tehdään.
Otsa merkitsemässä ajatuksia ja käsi tekoja.
”Oikea käsi” vastakohtana ”vasemman käden polulle”.
Turmelus vääristämään pahan työkaluksi sen, mikä normaalioloissa olisi hyvää, moraalista ja oikeaa. Petos, jonka lävitse on vaikeampi nähdä, kuin jos se ilmestyisi suoraan saatanalliset kasvonsa paljastaen.

Että koska pedon luku on sama kuin ihmisen luku, tarkoittaa se että paha ilmestyy ihmistä käsikassaranaan käyttäen. Tavallisia, tavallisen näköisiä ihmisiä tavallisessa ihmisten elämässä ja tavallisissa ihmisten muodostamissa järjestelmissä.

Silloin kysytään onko kykyä tunnistaa paha ja moraalista selkärankaa ja uhrimieltä olla lähtemättä siihen mukaan vaikka menettäisi kaiken. Ettei, kuten 2Kun.17:17 sanotaan, myisi itseään tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä.

Ei myisi sieluaan, tahtoaan ja moraaliaan pahaa tekevälle järjestelmälle hintana omalle menestykselle, pärjäämiselle ja selviytymiselle.
Että sitä se ostaminen ja myyminen siinä tarkoittaisi.


-Ulla Rautiainen-

Nälkävuoden profeetta

1 Kor.13:9 sanoo että profetoimisemme on vajavaista. Joskus voi kyllä käydä niinkin, että profetoiminen osuu kohdalleen, mutta tulkinta onkin se, mikä on vajavaista.

Mirkka Lappalaisen tietokirja Jumalan vihan ruoska, joka kertoo 1600-luvun nälänhädästä Suomessa sisältää mielenkiintoisen ja tästä esimerkiksi kelpaavan yksityiskohdan sen ajan tapahtumista.

Yksi vaikuttavimmista toteutuneista profetioista tapahtui Tukholmassa 1697. Se oli suurien nälkävuosien aikaa, ilmasto oli sekaisin ja useampi hallainen kesä hävitti viljan ja muunkin syötävän. Tuhoa lisäsi huono hallinto, joka esti kunnollisten avustusten jakamisen ja yläluokan ahneus, joka hamusi vähäiset avustukset itselleen niin ettei oikeasti tarvitseville jäänyt mitään. Kerrotaan, että nälkävuosienkin aikana papisto kasvatti ihraa poskiinsa ja aateli vietti juhlia samaan aikaan kun rahvasta kuoli kuin kärpäsiä.

Sinä vuonna kuoli myös valtakunnan kuningas, Kaarle XI. Kohtalonomaisesti ylellisyyden keskellä elänyt ylimys menehtyi vatsasyövän aiheuttamaan nälkäkuolemaan.
Siinä oli jo kosmista koston makua. Mutta ei siinä kaikki.

Pian kuninkaan kuoleman jälkeen Tukholmaan ilmestyi mies, joka alkoi levittää profetiaa, että Jumala on vihastunut ja merkiksi että tämä oli Jumalan sanaa, kuninkaan linna palaisi kuninkaan ruumiin vielä ollessa siellä.

Ja yllätys, yllätys, vain muutamia päiviä tämän julistuksen jälkeen syttyi tulipalo ja kuninkaan linna todellakin paloi. Hautausta odottava kuninkaan ruumis sentään viime hetkellä saatiin pelastettua liekkien keskeltä.

Näin tarkkaan osuneesta ennustuksesta tuli koko kaupungin puheenaihe ja profeetta haettiin valtakunnan ylimpien kuulusteltavaksi. Tämä ilmoitti Jumalan vihan syynä olevan, että köyhiä ja rahvasta kohtaan tehtiin vääryyttä.

Se ei kuitenkaan sopinut valtaapitävän aateliston ja papiston etuihin, että Jumala pitäisi sorretun kansan puolta. Olihan senaikaisen teologian mukaan säätyjako, jossa ylimystö eli ylellisyydessä ja alemmat luokat köyhyydessä Jumalan määräämä järjestys.
Niinpä kiireesti profeetta julistettiin mielipuoleksi ja papit kirkoissa saarnasivat koko sanoman päinvastoin: kuninkaan kuolema ja linnan palo olikin Jumalan lähettämä merkki, ei kurjien sortamisesta vaan alemman rahvaan synnillisyydestä.

Periaate että profetioiden oikeellisuus tarkistetaan Raamatun sanalla kuulostaa kyllä hyvältä. Siinä on kuitenkin osattava tehdä ero Raamatun sanan ja sanan tulkinnan välillä. Ne kun eivät aina ole yksi ja sama asia. Ettei käy niin kuin Tukholmassa.


-Ulla Rautiainen-

En minä mutta ne muut...

Maailma ei ole unohtanut:
ristiretkiä, miekkalähetystä, noitavainoja, juutalaisvainoja, säätyjakoa, orjuutta, naissukupuolen alistamista...
..kaikkia näitä asioita, joita on tehty (viimeksi mainittua tehdään yhä) Jumalan nimissä ja Raamattuun vedoten.

Kun tulee puheeksi joku kristittyjen tekemä vääryys, singahtaa usein esille kuin automaatista vastaus, että nepä eivät olleetkaan oikeita, uudestisyntyneitä uskovia. Vastaus on kätevä; se ensinnäkin vapauttaa meidät (jotka olemme oikeita, uudestisyntyneitä uskovia) siitä vastuusta, mitä tunnustamamme uskon nimissä on tehty ja toiseksi käänteisesti ilmoittaa, että me emme mitään noin kamalaa tekisi (paitsi tuota viimeksimainittua).

Emmekö?
Suojaako se, että on oikea uudestisyntynyt uskova harhaoppeihin sortumiselta, väärältä raamatuntulkinnalta ja kauheuksien tekemiseltä?
Ja kuka määrittelee sen, kuka on oikea uskova?
Minä itse?
Oma seurakuntayhteisöni?
Naapurikirkkokunta?
Yleensä jokainen uskova ajattelee itse olevansa se oikein ja ehdottomasti Pyhän Hengen ohjauksessa oleva kristitty. Ja kun jokainen ajattelee niin, niin kukaan ei tunnista itseään siksi väärällä tavalla uskovaksi. Eikä niinollen tekojaan vääriksi.

Ristiretkeläisetkin uskoivat itse olevansa oikeita uskovia.
Noitienmetsästäjät uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Alempia säätyjä sortavat aateliset uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Orjanomistajat uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Natseissakin oli niitä, jotka uskoivat olevansa oikeita uskovia.
Naisilta alamaisuutta vaativat seurakunnanjohtajat...

Onko niin, että kun olen oikea uskova, ei ole mahdollista, että tulkitsisin Raamattua ja Jumalan tahtoa väärin, että tekisin asioita väärin, että tekisin jopa todella kauheita tekoja?

Aika suuruudenhullu ajatus. Sehän on kuin sanoisi, että olen jo tullut täydelliseksi, eikä minussa ole mitään vajavuutta, että minulla on kaikki tieto hallussa ja että olen synnitön. Kuka näin suorin sanoin ilkeäisi sanoa moista? Kiertoteitse näin kuitenkin usein sanotaan.

Että pahojaan tekee vain ne, jotka eivät oikeita uskovia ole. Eli että oikeat uskovat eivät tee pahoja. Eikä silloin tarvitse tarkistaa, mitä lajia omat tekoni ovat.
Olenhan sentään oikea, uudestisyntynyt uskova.
Toisin kuin ne muut.

Tästä linkistä Ville Hoikkalan kirjoitus siitä, miten natsi-Saksassa aikoinaan "oikeat uskovat" erehtyivät perusteellisesti: http://villehoikkala.puheenvuoro.uusisuomi.fi/148953-saksan-vapaakirkot-ja-adolf-hitler?fbclid=IwAR2dgsTHxOTaCLjWSB3hdRbXWO5ccnflcahaqMogdjguF8ZTYDo_v-yivPg


-Ulla Rautiainen-

Korruptoituneita pelejä

Opin tänään tyttäreltäni jotain ennentietämätöntä.
Että yksi viihteellisimmistä asioista (jolle tyttäreni hekottaa kuin heikkopäinen), jos pitää creepy-huumorista (kuten hän näyttää pitävän) on korruptoituneet videopelit.

Niitä syntyy, kun videopeli levyyn tulee naarmu. Naarmu pilaa koko levyn sisällön, pelin todellisuus hajoaa, muuttuu houruisen arvaamattomaksi surrealistiseksi helvetiksi, jossa maisemat ja hahmot muuttavat muotoaan, venyvät ja paukkuvat, vajoavat maan sisään, leijuvat ilmassa, kuolleiden armeijat saattavat käydä seuraamaan, tapahtumat ovat kuin painajaisunessa tai huumetripissä.

Youtubesta löytyy runsaasti näytteitä korruptoituneiden pelien outouksista. Esimerkiksi tässä on lapsille tarkoitettu peli, joissa hahmot vääristyvät aavemaisiksi kauhistuksiksi: https://www.youtube.com/watch?v=EzQiQ1pVlN8

Tässä tapauksessa kammottava hahmo ui ilmassa paikalle, lausuu ”The gods know what you've done” ja leijuu pois.
That'd be enough to turn even the most hardcore atheist into a believer, sanoo joku kommenttiosuudessa.
https://www.youtube.com/watch?v=inkj4yop5P8 

Voi korruptoitunutta peliä silti pelata, mutta siinä onkin omat haasteensa.
Joidenkin mielestä ne ovat jopa kiinnostavampia kuin kunnossa olevat pelit.

Siitä herää kysymys, olemmeko itse tällaisessa pelissä.
Senverran omituiseksi maailmamme joskus käy.
Ehkä todellisuutemme onkin suuri videopeli, johon syntiinlankeemus-tapahtuma raapaisi naarmun, vääristi alkuperäissuunnitelman ja korruptoi helvetillisen omituiseksi.
Siksi maailmassamme tapahtuu outoja asioita.
Yritä siinä sitten selviytyä järkevästi.


-Ulla Rautiainen-

PS. Tähän liittyvä runo löytyy tuosta linkistä:
 http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2017/03/turmeltu.html

Eichmann Jerusalemissa

Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä on viimeinkin suomennettu. Jo oli aikakin, sillä englanniksi se ilmestyi jo vuonna 1963.

Pitkä viive on kummallista. Teos on hyvin tunnettu ja sen väitteisiin ja viittauksiin törmää vähänväliä missä jotenkin pahuuden olemusta tutkitaan ja käsitellään. Saattaa olla, että kirjan ajoittain sarkastinen tyyli ja purevan terävät huomiot koettiin kiusallisiksi suomalaisissa kustantamoissa. Suomi kun kuitenkin oli ollut Natsi-Saksan liittolainen.

Kirja on nyt lopultakin suomeksi saatavissa ja on sisällöltään erinomaisen ajatuksia herättelevä.
Teos on kertomus juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille vastanneen Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä. Eikä pelkästään siitä, vaan arvostelma ”koko 1900-luvun eurooppalaisesta poliittisesta kulttuurista ja sitä vaivanneesta itsepetoksen sävyttämästä arvostelukyvyn puutteesta”, kuten takakansiteksti sanoo.

Hannah Arendt loi käsitteen ”pahuuden arkipäiväisyys”. Pahuudesta, josta todellakin puuttuu kaikki mefistomainen loistokkuus, vaan joka on pelkkää tyhmyyttä, ajattelun puutetta ja auktoriteettien sokeaa tottelemista.

Tietysti herää kysymys, oliko Eichmann todella niin puupää, millaisena Jerusalemissa esiintyi. Ehkä vanha valehtelija joko yritti kerätä myötätuntoa yksinkertaisen hölmän imagollaan tai käsitti tilanteensa toivottomuuden ja piti koko oikeutta pilkkanaan höpisemällä mitä sattuu.

Jokatapauksessa kirja on kiinnostava (ja varoittava) tutkielma Eichmannin persoonasta. Siitä, kuinka tavallinen ihminen sopivissa olosuhteissa muuttuu pahan ruumiillistumaksi.

Itse sitä huomaamatta.
Viimeiseen asti Eichmann itse nimittäin kiisti syyllisyytensä. Omasta mielestään hän oli ”harhaluulojen uhri”, hän ei koskaan ollut juutalaisvihaaja, päinvastoin hän oli ”auttanut”!!!! ja ”pelastanut”!!!! juutalaisia. Hän oli vain syyllistynyt käskyjen tottelemiseen ja totteleminenhan oli hyve, muut natsijohtajat olivat käyttäneet hyväksi hänen hyveellisyyttään. Hän kärsi muiden tekojen puolesta, oikeudenkäynti oli epäreilu ja tuomio epäoikeudenmukainen... jne... jne...
Siitä voikin pohdiskella, kuinka pätevä itsekukin on omaa itseään arvioimaan.

Eichmann on tietenkin äärimmäinen esimerkki itsepetoksesta.
Vai onko?

Eichmannissa hätkähdyttävää on juuri hänen tavallisuutensa. Hän ei ollut murhanhimoinen hullu (hänet tutkineet psykiatrit julistivat hänet mieleltään terveeksi) eikä erityisen pahantahtoinen. Hän vain oli mies, joka halusi olla kunnon kansalainen ja tehdä työnsä hyvin. Hän oli ratas byrokratian koneistossa, virkamies, joka ei kokenut olevansa vastuussa ylemmältä taholta tulleiden käskyjen toteuttamisesta.

Eichmannin moraalisen romahduksen mahdollistaneita luonteenpiirteitä olivat:
mielikuvituksen puute,
kyvyttömyys nähdä asioita muiden näkökulmasta,
todellisuudesta vieraantuminen (jopa teloituspaikalta hänestä jäi sellainen mielikuva, ettei hän täysin käsittänyt näitten olevan hänen hautajaisensa),
valheellisuus (koko oikeudenkäynnin ajan aina teloituspaikalle asti hän puhui niin pahasti ristiin että tuomarit olivat ihmeissään hänen absurdien toinen toistaan kumoavien lausuntojensa kanssa)
ja ennenkaikkea auktoriteettien kyselemätön totteleminen, joka sokaisi moraalisen arvostelukyvyn.
Hänen pahuutensa ei ollut varsinaista häijyyttä vaan ajattelun puutetta. Hän ei koskaan pysähtynyt miettimään, mitä oikeastaan teki eikä sitä, oliko valmis kantamaan vastuun tekojensa seurauksista.

Ei mitenkään epätavallisia ominaisuuksia.
Sitä on syytä miettiä.
Että kuinka moni meistä samoissa olosuhteissa...?

Eichmannin onnettomuus oli, että hän päätyi häviäjien puolelle. Jos sodan lopputulos olisi ollut toinen, voimme kuvitella vastaavanlaisen oikeudenkäynnin Japaniin, jossa atomipommin pudottamisen organisoineet olisivat olleet tuomittavina ja kansakuntien kauhisteltavina.

Arendtin kirjan paras anti ei olekaan pelkän yhden miehen tarkasteleminen, vaan lukijan haastaminen miettimään laajemmin yksittäisten tekojen moraalisia valintoja. Kuinka itse olisit toiminut vastaavissa olosuhteissa? Tai kuinka selkeästi näet omissa olosuhteissasi hyvän ja pahan eron ja kuinka valitset niiden välillä?

Vai valitsetko lainkaan?
Juuri se, valitsemattomuus nimittäin oli Eichmannin ydinsynti, joka teki hänestä pahan käsikassaran. Hän antoi olosuhteiden viedä ja mukautui vallalla olleeseen toimintatapaan.


-Ulla Rautiainen-

Tähtiruno

Sinä iltatähden ohjaaja,
ja aamutähden nostattaja.
Oma syyllisyytenikö
saa näkemään Sinut
lainlaatijana,
tuomarina,
kostajana,
ankarana isäntänä
paheksumassa kelvottomia palvelijoitasi.

Vaikka juuri Sinä olet se,
joka peset tähdet,
sytytät ne loistamaan,
ja kohennat niiden kirkkautta.

Sinä, joka olet
itse kärsivällisyys ja ymmärtäväisyys.
Sillä ilman armoasi
palava oikeudenmukaisuutesi
olisi jo aikaa sitten tuhonnut meidät.

-Ulla Rautiainen-

Jumala armahtaa

”...hän (Jeesus) oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh 1:14)

Armo on:
Mitä Jumala pitelee kädessään tarjoten ihmiskunnalle.
Pakotie tuomituille jotka eivät ikinä pystyisi velkaansa maksamaan.
Puhtaampaa kuin valo.
Kirkkaampaa kuin tuli.
Viaton veri puuta pitkin valumassa synnin saastuttamaa maata puhdistamaan.

Anteeksianto on uhrien tehtävä, ei jonkun sivullisen. Jos A tekee pahaa B:lle, ei C voi antaa anteeksi, koska ei ole asianosainen. Se olisi röyhkeätä B:n oikeuksien loukkausta.
Siitä Jumalalle tuli ongelma. Koska ihmisten pahanteko kohdistuu toisiin ihmisiin, ei Jumalaan, joka on liian ihmisten kosketuksen ulottumattomissa, ettei häntä ihmisvoimin voisi mitenkään vahingoittaa.
Siksi Jumalan piti tulla ihmiseksi, kärsiä ihmisten tekemä paha omaan ruumiiseensa kohdistuen ja lunastaa siten asiavaltuutus anteeksiantoon. Ristille naulittu Jumala ei enää ollut ulkopuolinen maailman kärsimyksiin, ei henkilö C, vaan uhrien joukossa.

Ja Raamattu antaa ymmärtää, että siinä ristiepisodissa ei hän kärsinyt pelkästään itseensä kohdistuvaa pahantekoa, vaan kaikki maailman synti, menneet, olevat ja tulevat paiskattiin hänen kannettavakseen, eli kaikki paha mitä maailmassa on ikinä tehty ja tultaisiin tekemään.
Se antoi hänelle oikeuden anteeksiantoon sellaisestakin, joka ei siinä hetkessä suoranaisesti hänen henkilöönsä kohdistunut.
Koska se kuitenkin jollakin ihmissymmärrystä mystisemmällä tavalla kuitenkin kohdistui juuri häneen.
Ja jollain vielä mystisemmällä tavalla hän siinä samassa oli myös henkilö A, sijaiskärsijä kaikista maailman synneistä, jota rangaistiin kaikkien muiden puolesta. Hänellä totisesti on näkökulmaa rikoksen molemmille puolille.

Armahdus ilman totuutta on kuitenkin mielivaltaisuutta, jossa oikeus sivuutetaan ja pahuus hyväksytään. Siksi tuomionkin täytyy tulla. Anteeksipyyntö ei ole keino vaientaa uhrit ja livahtaa tekojansa seuraavasta vastuusta. Paha täytyy tunnistaa pahaksi. Uhrien kärsimysten täytyy tulla näkyviksi ja pahantekijöiden tultava tietoisiksi aiheuttamastaan kärsimyksestä. Katumuksen täytyy olla aitoa ja sisältää halun hyvittää aiheutetut vahingot. Vasta sen jälkeen voi oikea anteeksianto ja armo olla mahdollinen.

Jumalan Tuomio on luultavasti sellainen. Tilaisuus, jossa jokaikisen maaplaneetalla eläneen ihmisen sekä kokemat että tekemät niin hyvät kuin pahat teot tuodaan esille, tarkastellaan, punnitaan ja arvioidaan.
Ehdottoman oikeudenmukaisesti lähtökohdat, olosuhteet ja edellytykset huomioiden.
Jokainen, joka on kärsinyt vääryyttä, saa lohdutuksen, että hänen kärsimyksensä on huomioitu ja tunnustettu todeksi. Jokainen väärintekijä joutuu syytetyksi tekemästään vääryydestä, niistäkin, joita ei ollut eläessään edes huomannut tai käsittänyt vääriksi.
Kaikki selvitetään, mitä on tehty niin välillisesti kuin välittömästi ja miten se on vaikuttanut muihin elollisiin.

Niille, jotka jo eläessään ovat ottaneet tarjotun armon vastaan, tuomio on vapauttava. Niille jotka eivät, niin mitä..?

Ehkä helvetti on eletyn elämän kaiku, olotila, jossa kaikki se paha, jota on eläessään muille tehnyt, kimmahtaa vastaan ja tapahtuu nyt itselle. Niin kuin Obadjan 15 jakeessa sanotaan: ”Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi”.
Siinä olisi kyllä oikeutta.

Ja totuutta niille, jotka ovat niin kovapäisiä, etteivät tunnista pahaa pahaksi ennen kuin se omalle kohdalle osuu. Kosto ei siinä tapauksessa ole jotain, jolla uhrit vuorostaan pääsevät aggressioitaan toteuttamaan, vaan niin kutsuttua kokemuksellista oppimista.

Sitten herää kysymys, miksi anteeksipyyntö pitää tehdä jo tässä elämässä. Eikö armonanomusta itse tuomioistuimen edessä jouda jättämään?
Voisihan odottaa kunnes kortit on käännetty ja katsoa, onko sitä lopputilintarkastusta tulossa ollenkaan, ettei tarvitsisi turhaan tuhlata elämäänsä siivosti elämiseen.

Niinpä. Siksi.
Ehkä Jumalalla on senverran kyyninen käsitys ihmisistä, ettei luota kovinkaan monen pelkästä rakkaudesta häneen viitsivän hänen alkeellisimpiakaan käskyjä noudattaa. Joka tilanne johtaisi maailman vielä pahempaan kaaokseen kuin missä se nyt on.

Ehkä olisi hyvä, että anteeksipyyntö olisi aito katumus. Oloissa, joissa se vielä on vapaaehtoista ja joissa on vielä mahdollista hyvittää jotain tai ainakin lopettaa väärinteko. Ehkä sitten, kun seisomme sielu paljaana ja syytettyinä liekkivaltaistuimisen Jumalan kaikkinäkevän silmän edessä, ei katumus enää ole todellista, sillä siinä jokainen jokatapauksessa tunnustaa mitä tahansa omasta mielipiteestään riippumatta.

Mitä merkitystä tai järkeä kuolemaaedeltävällä elämällä muutoin edes olisi?


-Ulla Rautiainen-

Jumala ragee

”Hänellä (messias) on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatantereensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassa tulessa. Antaen myös muita kehoituksia hän (Johannes Kastaja) julisti kansalle evankeliumia.” (Luuk.3:17-18)

Jos tämä oli evankeliumi eli ilosanoma, niin mitkä mahtoivat olla huonot uutiset? Ei ihme, että Kastajalta pantiin pää poikki kun uhkaili polttamisella sammumattomassa tulessa.
Ilmestyskirjastakin löytyy outo kohta viidennen sinetin avaamisen aikana. Uskonsa tähden surmatut sielut huutavat taivaassa:

”Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?” (Ilm.6:9-10)

Mitä ihmettä? Eikös pyhien pitäisi olla pelkkää laupiasta anteeksiantamusta eikä vaatia kostoa?
Ja kun koko Vanha Testamenttikin hirvittää vihaisen Jumalan vyöryttäessä sivu toisensa jälkeen kauheaa raivoansa, niin kuka sellaista Jumalaa haluaa olemassaolevaksi?

Niin, kuka? Kenelle rankaiseva Jumala on ilosanoma?
Pitäisikö nyt kysyä, onko Raamattua ehkä luettu väärästä näkökulmasta?

Jokaisella tarinalla on aina näkökulmansa josta se on kerrottu ja jos tarinan lukija/kuulija asettaa empatiansa ja näkökulmansa eri puolelle kuin kertoja on tarkoittanut, tarina vaikuttaa oudolta.
Niin on Raamatulle tainnut käydä. Siksi Jumalan viha vaikuttaa kummalliselta.

Yleensä ihmisten tekemä historiantallennus kun on kirjoitettu voittajien, vahvojen ja valtaapitävien tekemänä. (Niinkuin natsisaksan propagandaministeri Goebbels ennakoi v. 1943: "Me jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina valtiomiehinä tai rikollisina".)
Se, mitä oikeasti tapahtui, ei niinkään merkitse, vaan se, kuka pääsee kertomaan tarinan. Niinpä näkökulma on äänekkäimpien ja vaikutusvaltaisimpien näkökulmaa ja heidän tulkintaansa tapahtumista.
Olemme niin tottuneita siihen että empatiamme automaattisesti on sillä puolella ja pahastumme, kun samaistumisemme kohteelle raivotaan.

Sensijaan, että kysyisimme mistä asioista Jumala Raamatussa raivoaa?
Näistä:
köyhiä ja kurjia sorretaan
leskiä ja orpoja riistetään
puolustuskyvyttömiä vainotaan
väkivaltaa tehdään
ryöstetään, raiskataan ja murhataan
eivätkä uhrit saa apua eivätkä oikeutta

Eikö ole muka syytä raivota?
Olisiko Jumala oikeudenmukainen, jos ei piittaisi näistä? Jos uhrien kokemus sivuutettaisiin?

Mutta silti, eikö uhrien olisi laupiaampi vain antaa anteeksi eikä katkerana huudella kostoa? Eivätkö nisut voisi olla vain tyytyväisiä, kun pääsivät autuuden aittaan ja siitä ilosta pyytää viskimenheiluttajaa säästämään ne ruumenparat sammumattomalta tulelta?

Holokaustin uhrit ovat hyvä esimerkki selventämään tätä asiaa. Sodan jälkeen keskitysleireiltä palasi syvästi traumatisoituneita ihmisraunioita. Heillä oli kauheita tarinoita kerrottavana, mutta juuri kukaan ei vain halunnut kuulla heidän kärsimyksistään saati että niitä olisi jotenkin hyvitetty. Koko asia oli niin hirmuinen, ettei sitä tahdottu edes uskoa tapahtuneeksi ja ennenkaikkea – liian paljon syyllisiä oli vielä elossa, joiden etuna oli asiasta vaikeneminen.

Sitten vuonna 1960 Israelin tiedustelupalvelu Mossad kaappasi Argentiinaan paenneen koko holokaustin organisoineen Adolf Eichmannin. Järjestettiin oikeudenkäynti Jerusalemissa.
Huhtikuusta joulukuuhun asti kestänyttä tapahtumaa seurasi koko maailma median kautta. Päivä toisensa, viikko toisensa, kuukausi toisensa jälkeen keskitysleireiltä selvinneitä ihmisiä nousi loputtomana virtana todistajanaitioon purkamaan koko sydämensä tuskaa kertomalla niistä hirmuteoista, joita olivat nähneet, kuullet ja kokeneet. Suurelle valkokankaalle heijastettiin valokuvia ja elokuvatallenteita luurankomaisista vangeista, polttouuneista ja ruumiskasoista kaikkien nähtäville. Murskaavan todistusaineiston perusteella Eichmann tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

Uhrit ovat kertoneet, että tämä tapahtuma oli heille terapeuttinen kokemus, joka vasta mahdollisti toipumisen alkamisen. Heidän kärsimyksensä oli nyt tullut näkyväksi. Nyt he saattoivat puhua kokemuksistaan ja heitä kuunneltiin. Vihdoinkin ihmiset tajusivat, mitä heidän käsivarsiinsa tatuoidut numerosarjat tarkoittivat. Lopultakin ihmiset ymmärsivät, miksi he huusivat öisissä painajaisissaan. Sodan jälkeinen hiljaisuus oli murtunut.
Ja syyllinen oli tuomittu. Oikeus oli tapahtunut. Tämä pahantekijä ei enää lekotellut jossain piilopaikassa nauttien elämästään vailla huolia sillä aikaa kun uhrit yhä jatkoivat kärsimistään kauheiden muistojen piinatessa kidutettuja mieliä.

Siksi Jumala on vihainen. Koska Raamatussa Jumalan näkökulma on uhrien puolella ja sanoma on, että hän näkee kärsivien tuskan ja reagoi siihen. Se on ilosanoma uhreja kohtaan.
Viimeinen Tuomio on kuin Eichmannin oikeudenkäynti. Kaikki maailman paha, mitä koskaan on tehty, tuodaan esille. Kaikkien aikojen uhrien kärsimykset tulevat näkyviksi ja tosiksi tunnustetuiksi, nekin joista tämän maailman historiankirjat vaikenevat. Uhrit, joiden kärsimystä tässä elämässä on vähätelty ja mitätöity kokevat armona sen, että itse Maailmankaikkeuden Ylin Tuomari ottaa heidän asiansa käsittelyyn, ottaa tosissaan heidän kokemansa tuskan ja vääryyden, on vihainen heidän puolestaan ja toimittaa oikeuden.
Näin asiaa katsottuna vihaisen Jumalan äänessä kuuluu rakkaus. Kiivas ja intohimoinen rakkaus kaltoinkohdeltuja uhreja kohtaan.
Joka näyttäytyy lohdutuksena niille, jotka eivät tässä maailmassa oikeutta saa.


-Ulla Rautiainen-

Lakeja ja käskyjä

Yksi Raamatun lempikohtiani on Psalmi 119. Se on koko Raamatun pisin luku, 176 jaetta ja sisältönä pelkkää Jumalan lakien hypetystä.
Psalmin kertojaminä on erikoinen persoona, viimeisen päälle lakifriikki, jonka suurimpana riemunaiheena ja elämänilostuttajana on pilkuntarkasti tutkia ja noudattaa Jumalan säätämiä lakeja ja käskyjä.
Paino sanalla noudattaa. Laki-intoilijoita toki nykyseurakunnatkin ovat väärällään, mutta yleensä intressi kohdistuu ennemminkin kanssakulkijoiden lainkuuliaisuuden vahtimiseen kuin omien käsiensä ja tiensä puhtaana pitämiseen.
Siksi Psalmin ”minä” on kiinnostava.
Henkilö, joka vimmaisella kiihkolla haluaa yltää moraaliseen täydellisyyteen.

Kirjoittajan henkilöllisyyttä ei tässä Psalmissa kerrota. Arvailla voi.
Ja vielä: kirjoittaja ei välttämättä ole sama kuin tekstisisällön kertojaminä.

Villi arvaus: kirjoittajalla (kuka tahansa olikin) oli tässä profetaalinen hetkensä nähdä salatuista salatuimpaan, itse Jumalan sydämeen.
Että tämä ”minä” on tuleva Messias, Jumalan inkarnaatio ihmislihaan.
Että tässä on jonkinlainen välähdys Jeesuksen päänsisäiseen elämään ja sielunliikkeisiin maanpäällisen elämänsä aikana. (Ainutlaatuinen sellainen, sillä evankeliumithan ovat tiivistettyjä toimintakuvauksia, joissa ei päähenkilönkään sisäisiä ajatustenrientoja liiemmin esitellä.)

No, ongelmakohta tähän teoriaan on jae 67, jossa kertojaminä on eksyksissä ennen kuin joutuu nöyryytetyksi. Mutta jos sen linkittää Heprealaiskirjeeseen 5:8-9 jossa Poika kärsimällä oppii kuuliaisuutta ennen täydelliseksi tuloaan niin onhan siinä samankaltaisuutta, josta - jos niin haluaa -  saattaa jotain osviittaa tuohon ongelmakohtaan saada.

Jos niin on, niin siinä näytetään selitystä siihen arvoitukseen, kuinka ihmeessä Hän onnistui elämään maanpäällisen ihmiselämänsä täysin synnittömänä. Ilman pienintäkään rikettä, ilman mitään, mitä olisi pitänyt harmitella, katua tai anteeksipyydellä.
Miten ihmeessä niin absoluuttinen suoritus onnistui?
Sehän olisi kuin jos yksi urheilija kaikki haamurajat ylittäen, kaikki tyylipisteet saaden, kaikki maalit ja keskitaulun osumat tehden ja kaikki ennätykset rikkoen voittaisi olympialaisissa kaikkien lajien kultamitalit.

Psalmi 119 voisi antaa siihen kysymykseen ratkaisua.
Koska Hän kiihkeästi rakasti puhtautta, täydellisyyttä ja rikkeettömyyttä.
Laki ei ollut Hänelle negaatio, jotain, joka vie pois jotain, ei menetys tai kadotettu mahdollisuus eikä syömättä jäänyt kakku vaan apuväline, rakennustelineet, tikapuut, rakentajan työkalut, soturin aseistus, kartan reittiohje jolla saavuttaa sen, mitä kaiken muun ylitsekäyden ja kaikkein palavammin himoitsee.
Ja Jeesus kaikkein palavammin himoitsi saada suorittaa sen mission, jonka Isä hänelle oli uskonut.
Ja siinä missiossa tärkein osuus oli synnittömänä pysyminen. Sillä ilman sitä Hänen kuolemansa olisi ollut yhtä tehoton ottamaan maailman syntiä pois kuin niiden samaan aikaan hänen vierelleen ristiinnaulittujen ryökäleitten.

Lisäksi synti, vähäisinkin oli Hänelle jotain äärimmäisen epämiellyttävää johon oli halua yhtä paljon kuin työntää päänsä paskaan.

Siinä on ero meidän ja Hänen välillään. Ja ero siinä, miksi me sorrumme vähän väliä synteihin, mutta Hän ei.
Koska meille liian usein on asenne niin päin, että syntien vältteleminen on kuin dieetillä olemista jossa herkut jäävät syömättä. Sen sijaan, että herkku olisikin se puhtaus, jota synnit eivät ole pilaamassa.
Emme koe, että moraalisesti puhdas elämä olisi itsessään nautinto, täyteys ja palkinto, vaan harmittelemme, mitä kaikkea jäämme vaille, jos alamme tosissaan lakia noudattamaan.

Lisäksi pidämme viattomuutta naiviutena ja tietämättömyytenä eikä voimana ja parempana ymmärryksenä. Emme arvosta sitä tietoa ja viisautta, joka tulee Jumalan tahdon mukaisesta elämäntavasta.

Ja sitten on vielä niin paljon epäselvyyttä siinä, mitä Jumalan laki oikeastaan sisältää. Miten mitäkin raamatunpaikkaa pitäisi nykyaikana tulkita? Mitkä ovat oikeasti Jumalan lakeja ja mitkä ihmistekoisia vaatimuksia?

Juuri siksi oikeasti Jumalan tahdosta kiinnostunut innolla tutkii Raamatun käskyjä ja kieltoja. Ettei tarvitsisi turhaan itseään rasittaa ihmisten tekemillä joutavanpäiväisillä säädöksillä, vaan voisi kaiken energiansa keskittää siihen millä on merkitystä, siihen mitä Jumala haluaa.
Silloin pääsee helpommalla, sillä Jumalan laeissa on järkeä ja ne on tehty elämänlaatua parantaviksi, kun taas ihmisten perinnäissäännöt tekevät elämää ahdistavaksi ja hankalaksi.

Ja on vielä yksi syötti niille, jotka kaikesta mielestään ja kaikesta voimastaan ovat Jeesukseen rakastuneita. Sellaiselle on ilo noudattaa Hänen lakiaan, elää hänen tavallaan ja sillä tavoin päästä lähemmäksi Häntä ja Hänen kaltaisuuttaan. Sillä silloin oppii ymmärtämään ja tuntemaan Hänen mielenlaatuaan, ja on suunnaton suru ja katastrofaalinen menetys, kun ei siihen minkä asian tahansa takia kykene, eikä mikään korvaa sitä menetystä.

Hänen kaltaisuudessaan (vaikkemme täysin siihen yltäisikään, niin edes etäisesti) on mahdollisuus oppia tuntemaan Häntä, Hänen henkensä ja sielunsa mysteeriä samanmielisyyden kautta. Mahdollisuus päästä Hänen, Sielujen Rakastajan syleilyyn Hänen sydäntään vasten painettuna ja Hänen sydämenlyöntinsä kuullen, hengittämään Hänen hengitystään, kuulemaan Hänen äänensä kuiskailut lähellä korviaan, saamaan Hänestä läheisistä läheisimmän ystävän.


-Ulla Rautiainen-