Eichmann Jerusalemissa

Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä on viimeinkin suomennettu. Jo oli aikakin, sillä englanniksi se ilmestyi jo vuonna 1963.

Pitkä viive on kummallista. Teos on hyvin tunnettu ja sen väitteisiin ja viittauksiin törmää vähänväliä missä jotenkin pahuuden olemusta tutkitaan ja käsitellään. Saattaa olla, että kirjan ajoittain sarkastinen tyyli ja purevan terävät huomiot koettiin kiusallisiksi suomalaisissa kustantamoissa. Suomi kun kuitenkin oli ollut Natsi-Saksan liittolainen.

Kirja on nyt lopultakin suomeksi saatavissa ja on sisällöltään erinomaisen ajatuksia herättelevä.
Teos on kertomus juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille vastanneen Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä. Eikä pelkästään siitä, vaan arvostelma ”koko 1900-luvun eurooppalaisesta poliittisesta kulttuurista ja sitä vaivanneesta itsepetoksen sävyttämästä arvostelukyvyn puutteesta”, kuten takakansiteksti sanoo.

Hannah Arendt loi käsitteen ”pahuuden arkipäiväisyys”. Pahuudesta, josta todellakin puuttuu kaikki mefistomainen loistokkuus, vaan joka on pelkkää tyhmyyttä, ajattelun puutetta ja auktoriteettien sokeaa tottelemista.

Tietysti herää kysymys, oliko Eichmann todella niin puupää, millaisena Jerusalemissa esiintyi. Ehkä vanha valehtelija joko yritti kerätä myötätuntoa yksinkertaisen hölmän imagollaan tai käsitti tilanteensa toivottomuuden ja piti koko oikeutta pilkkanaan höpisemällä mitä sattuu.

Jokatapauksessa kirja on kiinnostava (ja varoittava) tutkielma Eichmannin persoonasta. Siitä, kuinka tavallinen ihminen sopivissa olosuhteissa muuttuu pahan ruumiillistumaksi.

Itse sitä huomaamatta.
Viimeiseen asti Eichmann itse nimittäin kiisti syyllisyytensä. Omasta mielestään hän oli ”harhaluulojen uhri”, hän ei koskaan ollut juutalaisvihaaja, päinvastoin hän oli ”auttanut”!!!! ja ”pelastanut”!!!! juutalaisia. Hän oli vain syyllistynyt käskyjen tottelemiseen ja totteleminenhan oli hyve, muut natsijohtajat olivat käyttäneet hyväksi hänen hyveellisyyttään. Hän kärsi muiden tekojen puolesta, oikeudenkäynti oli epäreilu ja tuomio epäoikeudenmukainen... jne... jne...
Siitä voikin pohdiskella, kuinka pätevä itsekukin on omaa itseään arvioimaan.

Eichmann on tietenkin äärimmäinen esimerkki itsepetoksesta.
Vai onko?

Eichmannissa hätkähdyttävää on juuri hänen tavallisuutensa. Hän ei ollut murhanhimoinen hullu (hänet tutkineet psykiatrit julistivat hänet mieleltään terveeksi) eikä erityisen pahantahtoinen. Hän vain oli mies, joka halusi olla kunnon kansalainen ja tehdä työnsä hyvin. Hän oli ratas byrokratian koneistossa, virkamies, joka ei kokenut olevansa vastuussa ylemmältä taholta tulleiden käskyjen toteuttamisesta.

Eichmannin moraalisen romahduksen mahdollistaneita luonteenpiirteitä olivat:
mielikuvituksen puute,
kyvyttömyys nähdä asioita muiden näkökulmasta,
todellisuudesta vieraantuminen (jopa teloituspaikalta hänestä jäi sellainen mielikuva, ettei hän täysin käsittänyt näitten olevan hänen hautajaisensa),
valheellisuus (koko oikeudenkäynnin ajan aina teloituspaikalle asti hän puhui niin pahasti ristiin että tuomarit olivat ihmeissään hänen absurdien toinen toistaan kumoavien lausuntojensa kanssa)
ja ennenkaikkea auktoriteettien kyselemätön totteleminen, joka sokaisi moraalisen arvostelukyvyn.
Hänen pahuutensa ei ollut varsinaista häijyyttä vaan ajattelun puutetta. Hän ei koskaan pysähtynyt miettimään, mitä oikeastaan teki eikä sitä, oliko valmis kantamaan vastuun tekojensa seurauksista.

Ei mitenkään epätavallisia ominaisuuksia.
Sitä on syytä miettiä.
Että kuinka moni meistä samoissa olosuhteissa...?

Eichmannin onnettomuus oli, että hän päätyi häviäjien puolelle. Jos sodan lopputulos olisi ollut toinen, voimme kuvitella vastaavanlaisen oikeudenkäynnin Japaniin, jossa atomipommin pudottamisen organisoineet olisivat olleet tuomittavina ja kansakuntien kauhisteltavina.

Arendtin kirjan paras anti ei olekaan pelkän yhden miehen tarkasteleminen, vaan lukijan haastaminen miettimään laajemmin yksittäisten tekojen moraalisia valintoja. Kuinka itse olisit toiminut vastaavissa olosuhteissa? Tai kuinka selkeästi näet omissa olosuhteissasi hyvän ja pahan eron ja kuinka valitset niiden välillä?

Vai valitsetko lainkaan?
Juuri se, valitsemattomuus nimittäin oli Eichmannin ydinsynti, joka teki hänestä pahan käsikassaran. Hän antoi olosuhteiden viedä ja mukautui vallalla olleeseen toimintatapaan.


-Ulla Rautiainen-