Makuloitu Jeremia

Makuloida = painotuotteen tekeminen mitättömäksi. Kirjakustantamojen painajais(vaikkakin usein toistuva)tilanne. Vielä sieluarepivämpää kirjailijalle.

Jonka sydänverellä kirjoitettu teos, hänen sielunsa kuva ja sisimmän todellisuutensa tarjolle asetettu näyteikkuna osoittautuu lukevalle yleisölle epäkiinnostavaksi ja niin ollen heikosti myyväksi. Kirjakasat eivät liiku kustantamon varastosta ostajille, vievät kallista säilytystilaa aiheuttaen enemmän kuluja kuin tuottoa. Silloin ne päätetään hävittää. Poltetaan tai pannaan silppuriin tai mitä tapaa mikäkin kustantamo käyttää.

Kirjailijaparka tuntee, että hänen sielunsa menee samaan polttouuniin tai silppurin läpi. Hellitty unelma murskana, vuosia uurastettu työ tylysti torjuttuna ja häväistynä. Minun ajatuksiani ei arvostettu, ei oltu kiinnostuneita, ei haluttu lukea. Olen yhtä torjuttu ja hylätty kuin tekstinikin, yhtä turha kuin turhaksi osoittautunut kirjanikin.
Nyyh, itku ja parku.

Jonkinlaiseksi lohdutukseksi kelpaa, että se on yleisempi kirjailijakokemus kuin bestseller-listoille pääsy. Harva kirja tuottaa taloudellista voittoa. Vääristynyt kuva kirjailijoiden helposta menestyksestä syntyy, kun suuri yleisö tuntee vain ne bestsellerit eikä myymättä jääneitä.

Kelpaisiko vielä lohduksi, että Raamatun suurelle profeetalle Jeremiallekin kävi niin.
Tai oikeammin – Jumalalle kävi niin. Sillä Jumalahan se Jeremian kirjan sisällöntuottaja oli. Jeremia oli niin kutsuttu haamu, joka toimitti Jumalalta saamansa sanelun kirjalliseen muotoon.

Jeremian kirjan 36 luvussa kerrotaan tämä tarina.
Jumala sai idean: kirjoitanpa kirjan.
Siitä se lähtee, luisu kohti hylkäyskokemusta.

Jumala ei sentään itse käynyt kynäilemään. Käytti piirtimenä, kirjoituskoneena, tekstinkäsittelyohjelmana Jeremiaa, jolle puhui tekstin. Jeremia puolestaan kirjoitutti Jumalalta saadut sanat kirjurillaan Baarukilla.
Kun kaikki oli kirjoitettu, vietiin kirjakäärö kuninkaalle luettavaksi.

Se ei mennyt hyvin. Kuningas ei ojentanut Vuoden Merkkiteos kirjallisuuspalkintoa eikä järjestänyt teokselle paikkaa kirjakaupan parhaiten myyvään hyllyyn. Edes kirjallisuuskriitikko ei tehnyt siitä juttua valtakunnalliseen sanomalehteen.
Kuningas sensijaan leikkasi kirjakääröä sen mukaan kun sitä hänelle luettiin ja viskasi palaset hiilipannuun palamaan. Ei katsonut säilyttämisen arvoiseksi. Sinne paloi kirja, jonka kannessa oli tekijänimenä Jumala.

Jeremia ei ilmeisesti ollut odottanut näin palavaa murskakritiikkiä, koska ei ollut tehnyt kopiota teoksesta (opetus; älä koskaan lähetä ainutta kappaletta kenellekään), mutta Jumala ei lannistunut.
Kirjoita sama uudelleen, Jumala antoi toimeksiannon Jeremialle. Ja kirjoita siihen vielä lisääkin. Tehdään seuraavasta teoksesta pidempi. (Outo taktiikka sinänsä, jos hylättyä käsikirjoitusta haluaa tarjota uudelleen, sitä yleensä kannattaa lyhentää.)

Tämä versio kuitenkin säilyi ja menestyi. Ei tosin omana aikanaan, mutta Jumala katsookin asioita laajemmalla aikavälillä. Jeremian kirja Raamatussa on kirjallisuushistorian upeimpiin kuuluvaa sanataidetta. Jykevä sisältö ja iskevä teksti on synkkäsävyisempää kuin goottigenre, karmeampaa kuin Jo Nesbø, runollisempaa kuin Shakespeare ja dramaattisempaa kuin islantilaissaagat.

Tämän tarinan opetus on; kirjoista päättävät ihmiset eivät aina tunnista hyvää kirjallisuutta. Amen.


-Ulla Rautiainen-

Jesaja Tulensuutelija

Jesajan kirjan 6. luku on tiivistelmä profeetan kutsumuksesta.

Profeetaksi rekrytoimiseen sisältyy omakohtainen kokemus siitä mikä Jumala on. Ei vain toisilta kuultua, muilta opittua vaan henkilökohtainen. Työhönottohaastattelu Pääjohtajan kanssa käydään kasvotusten.
Luku alkaa järisyttävällä näyllä, jossa Jesaja näkee Jumalan. Vaikutus on tyrmäävä eikä edes miellyttävä; Jumalan pyhyyden nähnyt Jesaja pelkää hukkuvansa omaan saastaisuuteensa.

Siitä se alkaa. Henkilö, jolla Jumalan kohtaaminen vain pullistaa egoa ei todennäköisesti ole kohdannut Jumalaa vaan jotain ihan muuta. Tai jos ilmestys on ollut aito, on sivuuttanut siitä jotain oleellista.
Jesajan Jumala pätevöittää polttamalla tämän huulet hehkuvalla kivellä. No on siinäkin apu. Kuka haluaa jonoon seuraavaksi?

Pysähdypä miettimään, mitä siinä oikeasti tapahtui. Jos ei mielikuvitus riitä niin voithan demonstroida tapauksen kääntämällä hellanlevyn päälle, odottaa että se kuumuu punahehkuiseksi ja sitten suudella sitä. Kun huuliesi ja suusi liha palaa ja olet tukehtumassa oman palosi savuun tiedät, miltä Jesajasta työhönoppiminen tuntui. Suosittelen kuitenkin ennemmin mielikuvituksen kasvattamista kuin kokeellista tutkimusta.

No, Raamatussa ei sanota, paloiko Jesajan suu todella oikeasti vai kävikö kuin kolmelle Danielin kaverille Nebukadnessarin pätsissä, jossa tuli ei vahingoittanut ja josta noustiin ehjänä takaisin. Oliko kokemus edes todellinen käynti Jumalan edessä vai sielun ilmestys ilman lihaan asti käyvää ulottuvuutta.

Tulkinnanvaraiseksi myös jää, onko tarinan opetus että Jumala ei vahingoita nöyrästi oman huonoutensa tunnustavaa ihmistä vaikka siltä uhkaavasti näyttäisikin vai että profeetan, joka lähetetään julistamaan Jumalan tuomiosanoja, pitää olla valmis kokemaan omassakin lihassaan se tuomio, jota muille julistaa. Olla niin sanotusti samassa veneessä eikä vain rannalta huudella. Mukanakokija eikä vain sivustakatsoja.

Vastako palohaavaisella suulla saattaa kipeästi vaikertaen vastata: ”Lähetä minut”, kun Jumala kysyy: ”Kenet lähetän”?
Ettei lähtisi vahingonilossa ilkkuen vaan mukanakärsijänä itkien ja julistamiinsa kärsimyksiin samaistuneena.

Vai voiko lähteä vasta, kun on kokenut ihmeen ja parantumisen? Että suoja pitikin eikä tuli polttanut. Ettei haavoja tullutkaan vaikka sitä pelkäsi. Että pystyy yhä puhumaan vaikka luuli äänielimien palavan mykäksi. Että Jumala varjelee vaikka mitä kauheuksia tapahtuisi.

Raamattu ei sano selkeästi, kummasta tässä oli kysymys. Sitä sopii lukijan miettiä itse Jesajan tarinan kokonaisuuteen tutustuen. Ehkä ei sanota, koska jokainen kutsu ja jumalakohtaaminen on jokatapauksessa yksilöllisesti erilainen. Ei ole hyvä tehdä yhtä ja ainoaa sementtiinvalettua kaavaa, jonka mukaan odottaa jokaiselle käyvän.

Mutta Jesajasta. Luuliko joku että profeetaksi kannattaa hakea, että saisi vaikuttaa asioihin, tehdä muutosta, saada jotain tärkeää aikaan?
Höh!
Jumala antoi työhönohjausta siitä mikä tulisi olemaan julistuksen tulos:
”Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö.”

Hullu huutelemaan jotain jota kukaan ei tahdo korviinsa ottaa. Sanomaa, joka kuulijoiden jästipäisestä tyhmyydestä tai tahallisesta pahantahtoisuudesta niin väärinymmärretään, että se muuttuu pilkaksi ja häpeäksi julistajalleen. Pahanilmanlinnuksi ihmisten rauhaa pilaamaan.
Että koko työstä tulee tuloksetonta. Ne vaan paatuvat entisestään, eivät käänny pahoilta teiltänsä eivätkä niin ollen tule parannetuiksi.

Miksi siis koko touhu?
Kaadettavasta kannosta sentään jää pyhä siemen.
Että vaikka laajamittaisesti sanoma ei mitään muuttaisikaan, saattaa jokunen kuitenkin siitä jotain kostua. Yksittäinen siemen, joka alkaisi uuden kasvun. Ehkä myöhemmin, ehkä jossain muualla.
Toivon takia.

Henkilökohtaisesti Jesajakaan ei jäänyt tappiolle. Ei, jos arvotti asioita niin kuin oikea profeetta arvottaa. Olihan hän nähnyt Jumalan, sitä harvalle suotiin. Sen takia kannatti kaikki muu harmi kokea.

Koska oli nähnyt Jumalan. Se riitti profeetan palkaksi. Se on kaikki, mitä oikea profeetta haluaa, tarvitsee ja pitää arvokkaana.


-Ulla Rautiainen-

Syntisen huorapojan vertaus

Oletko kuullut vertausta syntisestä huorapojasta? Olet varmasti, se on yksi kuuluisimmista Jeesuksen kertomista vertauksista Raamatussa. Eikö silti tule mieleen? Ehkä et vain tunnista tarinaa tällä nimellä. Mutta sillä nimellä sitä voisi kyllä kertoa. Jos tarinan päähenkilö olisi nainen, tämäntapaisella nimellä sitä varmasti toistettaisiin.

Jeesushan ei otsikoinut kertomaansa tarinaa mitenkään. Myöhempi lisäys, tuhlaajapoika-sana esiintyy pelkästään luvun alussa olevassa koosteessa eikä ole alkuperäistä Jumalan Sanaa, vaan raamatuntoimittajien lisäämää.
Ohjaamassa huomiota siihen, mikä näiden toimittajien mielestä on tässä se varsinainen Paha Juttu.
Ei siis porttojen kanssa irstailu, vaan omaisuuden hävittäminen.

Kuvitteleppa nyt kertomus naisesta, joka karkaa kotoaan ja heittää menemään mukaansa ottamaansa omaisuutta huoraamalla kaiken maailman miesten kanssa. (Itse asiassa Hesekiel 16 kerrotaan juuri semmoinen tarina.) Niin mikäs siinä tarinassa kuvataan pahimmaksi pääsynniksi? Sivuutetaanko sekstailu mitättömänä sivuasiana ja kiinnitetään koko huomio rahan tuhlailuun?
Eiköhän päinvastoin.
Nainen on syntinen irstas huora.
Mutta tuhlaajapoika on vain tuhlaajapoika. Se nyt ei niin kovin pahalta edes kuulosta.

Mutta kuulostaa, ainakin ajattelevan naislukijan mielessä pahalta (ja luottamusta muuhunkin vievältä) näin puolueellinen ja epätasainen raamatuntulkinta. Jeesushan ei sanonut, että hänen mielestään se omaisuuden tuhlaus olisi ollut pahempi juttu kuin seksuaalinen moraalittomuus. Mutta niin järestään antavat hänen jälkeensä tulleet raamatunselittäjät ymmärtää.
Silloin kun on kysymys miehistä.
Naisista puhuttaessa sensijaan lisätään häikäilemättömästi ”syntinen portto” nimikkeitä silloinkin kun siihen ei syytä edes olisi.

Novumissa Matteuksen evankeliumin Jeesuksen sukuluettelon selityspalstalle on kirjoitettu, että kolme luettelossa olevaa naista Taamar, Raahab ja Batseba mainitaan VT:ssa syntisinä naisina.
Valitettavaa, että näinkin arvovaltaisessa teoksessa on näin paha virhe. VT:ssa ei sanota näitä naisia syntisiksi. Tässä on taas esimerkki, kuinka piilomisogyyninen asenne saa lisäämään Raamatun tekstiin jotain, mitä siellä ei ole.

Totta, että kaikki nämä naiset harjoittivat luvatonta seksiä. Mutta yksinkö? Miksi vain naiset ovat syntisiä? Mikseivät ne miehet, joiden kanssa huoraaminen suoritettiin, ole saaneet syntisen miehen nimikettä? Miksei puhuta syntisestä Juudasta ja syntisestä Daavidista?

Ja entä Raahab, kumpi on todennäköisempää, sekö että hän ihan vain irstailun halusta olisi ruvennut halveksittavampaan mahdolliseen ammattiin vai että hänet oli ilman omaa tahtoa toisten toimesta myyty huorataloon miesasiakkaiden raiskaamaksi seksiorjaksi? Eli kukas siinä silloin se syntinen oli?

Ja mitä Taamariin tulee, kumpi on suurempi syntinen, nainen, joka makaa yhden kerran portoksi naamioituneena miehen kanssa – eikä irstailunhalusta vaan saadakseen lapsen, jotta pääsisi takaisin sukuun, josta hänelle on aviomies luvattu, mutta lupaus petetty – vai mies, jonka taipumus huorata tien varressa kärkkyvien porttojen kanssa on niin tunnettua että Taamar sillä tavoin saa miehen siitospuuhiin?

Ja entäs Batseba? Onko mahdollisuutta kieltäytyä kun kaikkivaltainen kuningas haetuttaa vuoteeseensa?

Niin pahimmatkaan huoramiehet eivät saa liikanimeä ”syntinen”, vaikka mitä tekisivät. Miehelle seksisynti on jotain, jota vain tehdään, mutta joka ei leimaa persoonaa mitenkään.
Naiselle seksuaalinen hairahdus taas on se pääasia, jonka kautta hänet miltei pelkästään nähdään.

Raamattu ei ole naisvihamielinen kirja, mutta monilla raamatunselittäjillä on (ainakin tiedostamatonta) naisvihaa, joka vääristää tulkintoja myötäämään omia misogyynisiä asenteita ja se on rakentanut Raamatulle huonon maineen naisvastaisena.

Tästä asiasta väänsin rautalankaa aikaisemminkin Maria Magdaleenan mainetta puhdistaessani. Se löytyy tuolta: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/08/maria-magdaleena.html


-Ulla Rautiainen-

Arktinen inspiraatio

Kuun ollessa täysi
lähdin kohti tuntureiden yöpuolta
Ruijanmeren kylmävetisille rannoille.
Missä tundrainen maa
on lumilaikkuisiksi tuntureiksi poimuttunut.
Missä kultasäteinen auringonkehrä
kirkasta valoansa valaen
päittemme päällä
juoksee ylhäistä rataansa
alenematta yösydämenkään hetkenä
maanpiirin reunojen alle.
Ja missä villinä pärskyvät vedet
lyövät huimat hyökynsä
jylisevänä kuohuna
korkeiden kalliopahtojen syliä vasten.
Ja tuulet tuoksuvat
levältä ja suolalta ja meren vedeltä.
Siinä tuoksussa
on valtavasti unelmia.

Kylmien merien etäisillä ulapoilla
syntyy outoja runoja.
Tuulien ajamina ne ajautuvat
autioille rannoille.
Otan nämä riimit kiinni,
annan niille kirjoitettujen sanojen ruumiin.
Teen eläväksi pohjoisen meren äänen.
Kuulen niiden poljennon;
se on sama kuin myrskyaalloilla
kun ne jysähtelevät kalliopahtoja vasten.
Niiden ääni on muinaisten viikinkikuninkaiden ääni,
ja niissä on entisten merikuninkaiden muisto.
Heidän, jotka ennen näitä vesiä hallitsivat.
Jotka kauan sitten kirkkaampien vesien aikoina
ajoivat lohikäärmekokkaisilla
ja kapeakylkisillä laivoilla
pohjoisen sumua hengittäviä vesiä.
Nyt vain runoja tulee rantaan,
ja siinä on kaikki,
mitä niistä uljaista ajoista on jäljellä.

Ja niin tuntuu kuin
herätä eloon kylmästä unesta,
katsoa taakseen horteeseen hukattuja päiviä.
Kuin olisin talvisen jään alla maannut.
Mutta nyt
murtautunut jääkannen lävitse
ja nähdä se runouden hedelmäpuu,
jonka runsaat oksat
yltävät tähtien kirjomia
taivaanholveja täyttämään.

Ja tämä taas annettu luovuuden vimma
kiehuu vereni lähteissä asti.
Tuntien, että kohta voisin
kirjoittaa sata säettä,
riimejä kuin tuhatvuotisen takaisissa saagoissa.
Lisätä omat vähäiset sanani
siihen legendaan,
jonka ensimmäinen tunnettu rivi
kirjoitettiin niinä luomisen päivinä,
jolloin Kaikkeuden Herra
pystytti ihmisen ajan peruspylväät
oman sanotun Sanansa
(sen suuren ja ihmeellisen) varaan.

Ja koko se luomisen vimma,
joka minussa kiehuu
on vain heikkoa kaikua
siitä luomisen voimasta,
jolla minut luotiin.
Ja minä yritän tavoittaa pisaran siitä
ollakseni edes vähän
Hänen kaltaisensa.

-Ulla Rautiainen-

Kadonneen aarteen metsästys

"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.”    Matt 13:44

Näin unta.
Unia näkevät kaikki, siinä ei erikoista ole.
Minäkin näen paljon unia, siinäkään ei erikoista ole.
Mutta jotkut unet ovat toisenlaisia kuin toiset.
Niitä toisenlaisia kutsun Jumala-uniksi.
Koska Jumala esiintyy niissä unissa.
Ne unet ovat erityisiä. Niillä on toisenlainen luonne, toisenlainen atmosfääri, toisenlainen tuntuma. Eivätkä ne tavallisten unien tapaan hupene muistoista, vaan yksityiskohdat säilyvät kirkkaina vielä vuosienkin jälkeen.
Näen niitä silloin tällöin.
Nyt näin taas.

Tässä unessa oli Jeesus. Muistan hänen ilmeensä tarkasti kun hän katsoi minuun. Intensiivinen katse, vahvaluonteiset kasvot, räiskyvä ilo silmissä ja huulilla hymy, joka on kotiinkutsu.

”Se peltoon kätketty aarre on minun sydämeni, Taivasten Valtakunnan sisin”, hän sanoi. ”Ja sydämeni on minun luonteeni, minun tunteeni, minun tahtoni ja minun tapani nähdä asiat. Suuri aarre ihmiselle on, että hän oppii tuntemaan minkälainen minä olen. Vasta sitten hän voi olla läheisessä suhteessa minuun ja oikeasti palvella minua minun tahtomallani tavalla.”

Ja sitten hän näytti pellon. Se oli kauttaaltaan teräväsärmäisten isojen kivenlouhien peittämä. Kivien, joihin kolhiutui helposti ja joilla saattoi kolhia toisia helposti. Ihanteellisen käyttökelpoisia kivityskiviksi.
Täytyisi raataa valtaisa työ ennen kuin kiviä saisi raivattua niin paljon, että mitään aarteita sieltä voisi edes alkaa kaivelemaan viljelystä puhumattakaan.

Kivet ovat kaikenlaisia ihmistekoisia perinnäissääntöjä, harhaoppeja, Raamatun väärintulkintoja, valheprofetioita, puolitotuuksia, vääriä käytänteitä, toimintatapoja, rajoituksia ja vaatimuksia, jotka eivät koskaan olleet Jumalasta lähtöisin.
Kaikkea sitä, mikä peittää Jeesuksen sydämen näkyvistä, vääristävät käsityksen Jumalasta niin vinoon ja väärään että se on monelle esteenä jopa evankeliumin vastaanottamiselle saati Jumalan tuntemiselle.

Niin ymmärsin sitä kivipeltoa katsellessani.

Ja että niinollen Jeesuksen sydän on salaisuus, kätketty mysteeri, jonka takia voi joutua ”myymään kaiken minkä omistaa”.
Ainakin luopumaan niistä ihmistekoisista perinnäissäännöistä, harhaopeista, Raamatun väärintulkinnoista, puolitotuuksista, valheprofetioista, vääristä käytänteistä, toimintatavoista, rajoituksista ja vaatimuksista, jotka eivät ole Jumalasta lähtöisin.
Joillekin ne saattavat olla Jumalaa rakkaampia. Ainakin mukavampia ja hallittavampia kuin arvaamattoman Jumalan läheisyys.

Jos kiviä ei raivaa pois, ei aarre tule esiin. Jos takertuu ihmisoppeihin, ei Jeesusta pääse todella tuntemaan.
Voi olla uskovainen, mutta se ei vielä tarkoita Jumalan sydämen tuntemista. (Paholainenkin uskoo Jumalaan, uskoo enemmän kuin kukaan ihminen – tai itseasiassa sen ei tarvitse uskoa, se tietää Jumalan olevan olemassa, onhan se seissyt Jumalan kasvojen edessä ja puhunut tämän kanssa.)

Sellaisen kivipellon raivaaminen on kovaa työtä.
Niin kovaa, että voi käydä ettei siinä sitten paljon muuta jouda tekemäänkään.
Ja on vielä vaarana, että jotkut oikein sokeutuneet pitävät niitä kiviä hengen hedelminä ja alkavat paiskoa niitä päälleni.
Sen takia pelto kannattaa ostaa omaksi, etteivät vihulaiset pääse tontilleni sabotoimaan aarteen haltuunottoani.
Eli niinkö, että pidän jumalasuhteeni omana asianani, enkä luovuta sieluani kenenkään ihmisen hallittavaksi?


-Ulla Rautiainen-