Jeremia Tuliluinen

Jeremia (hepreaksi יִרְמְיָהוּ‎ Yirməyāhū, "Jahve korottaa”) ei edes halunnut profeetaksi. Yritti ensin estellä ja välillä jättää koko homman.

Kansakunnassa moraalinen rappio, heikompiosaisten sortaminen, ryöstö, väkivalta ja epäjumalanpalvelus (johon sisältyi lapsiuhrien elävältä polttaminen) rehotti.
Silti vallitsi sellainen käsitys, että vaikka kuinka jumalattomasti elivät, oli Jumalan velvollisuus järjestää heille hyvän lokoisat oltavat ja profeettojen tehtävä puhua mukavan kivoja asioita joista tulee hyvä mieli.

Jumala oli eri mieltä.
Sitä hän lähetti profeetta Jeremian tiedottamaan.
Asioita, joita kansa ei tietenkään halunnut kuulla.
Vaan alkoi vainota Jeremiaa.

Jeremialle koitti kurjat oltavat. Ihan järkevä veto oli edeltänäkevältä Jumalalta kieltää onnetonta puhetorveansa menemästä naimisiin ja tekemästä lapsia. Onnettomuudesta toiseen syöksyessä olisikin ollut mahdotonta vielä perheestäkin huolehtia.
Jeremiaa lyötiin, kahlittiin jalkapuuhun, heitettiin kaivoon ja vankilaan, uhattiin tappaa, pilkattiin, häväistiin ja syytettiin maanpetoksesta. Elämästä tuli sellainen riesa, että kirosi syntymäpäivänsäkin.
Profeetallisen sanoman vastaanottamis-kokemukseksi tuli: ”Jos minä sinulle jotakin ilmoitan, niin sinähän surmautat minut. Ja jos minä sinua neuvon, et sinä minua kuule.”(Jer. 38:15) Yritä siinä sitten profetoida.

Välillä tuskastunut profeetta yritti päästä kutsumuksestaan eroon.
Joka ei onnistunut. Kaikkivaltias oli itsevaltaisen vastaansanomattomasti päättänyt jo ennen miesparan syntymää tehdä tästä puhetorvensa.

No ei Jeremia ihan pystymetsästä siihen duuniin ajautunut.
Jeremia oli pappi.
Oliko odottanut pappisvirastaan arvostettua asemaa, paljon kavereita ja mukavaa toimeentuloa? Kävi vain niin, että Jumala ottikin juuri tämän miehen pappisvihkimyksen tosissaan.
Ja se oli sitten menoa.
Jumalan palvelijaksi antautumisesta ei tullutkaan seremoniallinen muodollisuus, vaan totisinta totta.
Jota ei ollut mahdollisuus enää perua. Olemisen käydessä oikein ankeaksi vainottu miespolo yritti kyllä väliin heittää sikseen toimimisen Jumalan Suuna, mutta Kaikkivaltaisen antama työkomennus osoittautui sellaiseksi, josta ei irtisanouduta.

Jotain outoa tapahtui, kun sitä yritti. Jer. 20:19 kuvaa sitä: ”...sydämessä oli kuin polttava tuli, suljettuna minun luihini” tai kuten 1992 käännös vielä rajummin kuvaa: ”kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet”.
Mitä ihmettä se oikein oli? Allegorinen ilmaisu? Ankara luukolotus? Pahanlainen kuumetauti? Vai yliluonnollinen ilmiö? Lievämuotoinen spontaneous human combustion? Jokatapauksessa jotain, joka oli vielä pahempaa kuin kaikki se harmi, mikä profetoimisesta seurasi.
Opetus, että kannatti pelätä enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
Mutta oliko se Jumalalta kiltisti tehty?
Oliko????

Olisiko Jumala ollut kiltimpi, jos olisi vaieten antanut pahan menon jatkua? Moraalin turmeltumisen yhä pahemmaksi, vähävoimaisten sortamisen, ryöstön, väkivallan ja lapsien polttamisen epäjumalien uhrialttarilla? Olisiko se ollut kilttiä?
Olivatko ne väärät profeetat kilttejä, jotka puhuivat vain mukavia asioita vaikka kauheita tapahtui ja sulkivat silmänsä uhrien kärsimyksiltä?
Mitä on kiltteys?

Jumalalta oli kilttiä, että antoi pahantekijöillekin tilaisuuden huomata tekonsa pahoiksi ja parantaa elämäntapaansa, ennen kuin otti kovemmat otteet käyttöön.
Jeremia ehti julistaa sanomaansa pitkään ennen kuin piilu putosi. Tuomionkirveenä toimi kaldealaisten sotajoukko. Hallinto kaadettiin ja kansa hajotettiin viemällä vallasväki pakkosiirtolaisiksi Baabeliin. Vieraalle maalle joutuneet ilmeisesti lopulta ottivatkin opikseen ja alkoivat käyttäytyä kelvommin, koska Jumala siellä katsoi heitä paremmin.

Kotikonnuilleen jätetyt sensijaan pysyivät yhä uppiniskaisina, käänsivät edelleen selkäänsä Jumalalle ja paaduttivat sydämensä tekemään pahaa. Lähdettiin Egyptiin Jumalan kiellosta huolimatta ja siellä kävi ohraisesti. Taas piilu putosi ja tuomiokirves löi. Ei kai se Jumalan vika ole, jos halutaan oppia vasta kovemman kautta? Sitä saa mitä tilaa. Ja kun tilattiin, että Jumalaa ei totella, ennen kuin seinää vasten lyötynä, niin sitten sitä kautta.

Jeremian nimi ”Jahve korottaa” ei ainakaan maalliseen menestykseen siis viitannut. Raamattu ei kerro, mitä Jeremialle lopulta tapahtui, mutta perimätieto sanoo, että juutalaiset olisivat lopulta kivittäneet hänet kuoliaaksi. Toivotaan, että se luvattu korotus sitten tapahtui Taivaassa.


-Ulla Rautiainen-