Kaikki joukolla valittamaan

VT:n Valitusvirret on positiiviseen ajatteluun ja armolliseen teologiaan suuntautuneelle kinkkinen pala nieltäväksi.
Jumalanhan pitäisi olla hyvä ja kiltti.

Valitusvirsissä Jumala esiintyy vihamiehenä, joka ”on jännittänyt jousensa ja asettanut minut nuoltensa maalitauluksi.” Vihollisena, joka virittää ansoja ihmisparoille, tuhoaa Israelia raunioiksi ja kieltäytyy kuulemasta rukouksia.
Mitäs käytöstä tämä tämmöinen Jumalalta oikein on?

איכה on ensimmäinen sana Valitusvirsien kirjassa ja heprealaisessa Raamatussa koko kirjan nimi. Hepreansana Ēḫā(h), Eikha on suomennettu ”voi!” tai ”kuinka?” käännöksestä riippuen.
(Ja on se sama sana, jolla heprealaisessa Raamatussa Jumala huhuilee Paratiisin puiden sekaan piiloutuneita syntiinlangenneita.)
Aloittava sana kertookin olennaisen sisällöstä.
Voi, voi, voi, miten kurjaa meillä on ja kuinka tässä nyt näin huonosti kävi?

Alkukielinen heprealainen teksti on sillä aikakaudella käytettyä runomuotoa, mikä käännöksistä ei tietenkään näy.
Neljä ensimmäistä runoa (lukua) ovat akrostisia (alfabeettisia), eli jokainen jae alkaa eri kirjaimella järjestyksessä heprealaisen aakkoston mukaan. Kolmannessa luvussa jokaiset kolme peräkkäistä jaetta alkavat samalla kirjaimella eli se on alkusointuista vähän samaan tapaan kuin Kalevalassa.

Asian voi tarkistaa tuolta löytyvästä hepreankielisestä tekstistä:
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Valit.+1%3A1&rnd=1507887699935
Valitusvirret on siis oikeasti runoteos, mikä selittää ylettömän kärjistetyn, dramaattisen ja kielikuvallisen ilmaisun. Niinhän runoudessa tapana on.

Kirjoittajaa ei ole nimetty, mutta yleisesti vahvin veikkaus kohdistuu Jeremiaan. Sisällössä on paljolti samankaltaisuutta.
Kertomus siitä, kun vieras sotajoukko tuhoaa Jumalan valittua kansaa.
Koska Valittu Kansa on kääntänyt selkänsä Jumalalle ja elostelee kauhistuttavia syntejä tehden.
Koska Valitun Kansan papit ja profeetat sen sijaan, että olisivat käskeneet kansaa tekemään parannusta pahoista teoistaan ovatkin tappaneet oikeita profeettoja ja itse lörpöttelevät omakeksimiään ”profetioita” miten kaikki on muka hyvin eikä tarvitse huolestua.

On päädytty pattitilanteeseen, jossa Jumala puhdistaa pöytää tuhoamalla koko röyhkeän elämäntavan ennen sen syöksymistä vielä suurempaan tapainturmelukseen.
Tavallaan vitsaukset siis tulevatkin Jumalalta, vaikka käytännössä ovatkin hyökkäävän sotajoukon tekosia. Jumalan ruoska on iskenyt.
Kyllä siinä sitten valituksen aihetta riittääkin.
Siinä historiallinen konteksti.

Henkilökohtainen anti Valitusvirsien lukemisesta minulle on, hassua kyllä, vapauttava ja armollinen kokemus.
Ehkä olen ollut liikaa tekemisissä sellaisten mentaliteettien kanssa, jossa pakkovaatimuksena on jatkuva positiivisuus ja hyväntuulisuus. Jossa puhutaan vain mukavia ja kivoja asioita, nähdään hyviä puolia ja silmät ja korvat suljetaan kaikelta ikävältä ettei mieli pahastuisi. Eikä kiukkuinen ainakaan saa olla. Vielä vähemmä katkera ja vihainen. Ei saa vikoja osoitella eikä ketään syyttää mistään, vaikka mitä pahoja tekisivät.
Semmoinen liikaa annosteltuna alkaa ahdistamaan. Varsinkin, jos asiat eivät niin kovin tolallaan ole. Varsinkin, jos sen kaiken positiivisuuden tarkoituksena on peitellä tosiasioita.

Silloin on oikein terapeuttista lukea, kun Valitusvirsien valittaja oikein täyslaidalliselta lataa valitusta, voivotusta, kurjuutta, itsesääliä, katkeruutta, vihaisuutta, kirouksia ja kostovaatimuksia.
Että niin saakin tehdä, jos kerran tarvetta synkistelyyn on. Eikä vain hölistä onttouskonnollisia fraaseja yltiöpositiivisena ja imelänkilttinä kuin siirapilla kuorrutettua sokeria.
Vapauttavaa.
Ja armollista.
Evankeliumia synkistelijöille.


-Ulla Rautiainen-