Runo muutoksesta

Yksinäisyys, hiljaisuus, tyhjyys
koko elämäni kokoisena palana.
Maailma, jossa asuin
mutta josta kukaan muu ei tiennyt mitään,
jossa kukaan muu ei ollut koskaan ollut.
En tavannut siellä ketään
eikä kukaan tavannut siellä minua.

Pääni päällä tyhjätaivainen avaruus,
jalkojeni alla maan syvyys.
Maailma, jossa on pohjattomia kuiluja
joissa putoaminen ei pysähdy
ja joista kaiku ei palaa
ja jossa on merkityksetöntä minnepäin astuu,
koska mikään ei johda minnekään eikä missään ole mitään.

Mutta sitten Sinä tulit tähän tyhjään maailmaani.
Askelistasi versoi reheväkasvuista kasvillisuutta
joka kovaa vauhtia levisi kaikkialle maankamaraa peittämään.
Silmiesi säihkeestä syttyi
taivaanavaruuksien täyttävä loistava tähtienvyöry.
Huusit kuiluihin
ja äänesi kaikuna
tulvi sieltä ilotäyteistä juhlamusiikkia esiin.
Rakensit teitä
joilla kaikilla oli selkeänä määränpäänä
jokin arvokas kohde.
Ja tehtyäsi kaiken tämän
ja vielä paljon muutakin
jäit odottamaan minun kiittävän sinua kaikesta tästä,
jolla olit täyttänyt tyhjän maailmani.

Mutta ei ollutkaan helppoa antaa kiitosta.
Olin jo tottunut tyhjään maailmaani.
Sen autioon mitäänsanomattomuuteen ja yksinäisyyteen
jossa millään teolla ei ollut mitään merkitystä
eikä mikään johtanut mihinkään
eikä niinollen ollut valinnanpainetta eikä vastuuta mistään.

Mutta tässä asioita täyteen luomassasi maailmassa
kaikella oli niin paljon merkitystä,
syitä, seurauksia ja muuttuvia tekijöitä
joita oli otettava huomioon.
Enkä ollut tottunut sellaiseen asioiden määrään.

Kestäisi aikansa ennenkuin oppisin
elämään tässä täyteyden runsaudessa.
Ja niin suu mykkänä seisoin vain jalkojeni sijoilla
paikoilleni jähmettyneenä
uskaltautumatta ottamaan askeltakaan mihinkään suuntaan.

Sinä kävit opastamaan minua.
Vedit, työnsit, siirtelit jalkojani ja talutit.
Puhuit korvani täyteen sanoja siitä
miten tässä luomassasi maailmassa eletään
mutta kovin jähmeästi minä liikuin ja ymmärsin.

Mutta Sinä et antanut periksi
- ethän Sinä koskaan anna periksi missään.
Ja vähän kerrallaan minä liikuin eteenpäin ja opin olemaan.
Ja viimein jo sain sanottua kiitoksenikin
niin että tarkoitinkin sitä.
Mutta yhä kaiken tekeminen oli työtä,
ei siinä iloa ollut.

Sinä tarjoilit minulle maljoja
jotka vuotivat ylitse
enkä saanut ikinä kaikkea juoduksi.
Vedit minua tansseihin, joissa oli niin paljon askeleita
etten kyennyt pysymään niissä mukana.
Kerroit minulle monisanaisia tarinoita
jotka olivat niin ällistyttäviä
etten kyennyt uskomaan niihin. 

 Ja halusit saada minut kävelemään kanssasi veden päällä
mutta upposin joka yrityksellä
ja Sinun oli aina vedettävä minut
vettäpärskivänä ja hukkumiskammoisena ylös uppeluksista.

Sinussa oli raikuvanauruista iloa
ja riehakkaanmelskeistä elämäninnostusta
niin runsasmääräisen paljon
että se pulppusi hyökyvinä virtoina Sinusta ulos
enkä minä osannut edes hymyillä.

Minua pelotti, oliko tässä uudessa maailmassa vaaroja.
Mitä olivat nuo vettä jättiläisaaltoihin kuohuttavat
olennot veden alla?
Entä nuo liekehtiväsiipiset lohikäärmeentapaiset
jotka kiisivät taivaalla pilviä pitkin?
Väijyvätkö ne minua?
Hyökkäisivätkö kimppuuni?
Olin koko ajan kovin varuillani ja huolissani
eikä siinä joutanut ilakoimaan
vaikka Sinä tanssit niin että taivas heilui
ja nauroit iloasi esille niin että kalliot järisivät.
Mutta minulla ei ollut aikaa sellaiselle holtittomuudelle
kun oli vahdittava noita vedessä uivia ja ilmassa lentäviä uhkatekijöitä.

Sinä et katsonut hyvällä pelkäämistäni
koska se esti minua olemasta kanssasi.
Ja sitten Sinä veit minut kukkia kuohuviin laaksoihin,
kristallinkirkkaita vesiä valuvien rinteiden alle
jossa vuoria verhonnut sumu oli morsiuspuvunvalkeaa vaahtoa,
ja jäinen laki niinkuin pitsiksi kudottua.
Me vietimme häitämme,
ja meillä oli tuoksuvia ja medestä raskaita
kukkaseppeleitä häävaatteinamme.
Sinä olit minun prinssini ja kuninkaani
ja minä olin sinun prinsessasi ja kuningattaresi
ja suudelmasi painoi sinettisi minuun.

Sinä tulit minuun ja minä tulin Sinuun
ja kaikki oli pelkkää lempeä ja rakkautta
ja tulisen ilon kuohuntaa
eikä ollut enää pelkoa eikä varuillaanoloa.
Ja ne liekehtiväsiipiset ja laineita kuohuttavat oliot
olivatkin Sinun hallinnassasi olevia kunniaratsujasi
joilla veit minut katsomaan vielä uusia maailmoja
jotka myöskin olit luonut
ja joissa aloit taas opettamaan minulle
vielä odottamattomampia ihmeitä.

-Ulla Rautiainen-