keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Se tarinan punainen lanka


”Mutta pappi ottakoon setripuuta, isoppikorren ja helakanpunaista lankaa ja viskatkoon ne tuleen, missä hieho palaa.” (4Moos.19:6)

Sillä tavalla juutalainen syntiuhri oli toimitettu aina Mooseksen ajasta alkaen. Mahtoivatkohan koskaan pähkäillä, mitä virkaa nämä rekvisiitat, isopit, puutavara ja punaiset langat olivat siinä tekemässä?
Sitä saikin ihmetellä aina siihen asti, kunnes asiayhteys kävi ilmeiseksi erään tietyn syntiuhrin kohdalla.

Oli puuta, sitä ei tosin missään kerrota, mitä puulajia, oliko setriä vaiko muuta, mutta puuta kuitenkin. Kaksi palkkia, toinen pystyssä kivenkoloon juntattuna, toinen parru siihen poikittain liitettynä.

Oli uhri, mies, jonka sotilasjoukko pilkatakseen puki punaiseen viittaan (Matt.27:28).
Tulipunaiseen 38-käännös. Markus ja Johannes sanovat värin purppuraksi.
Tulipunainen ja purppura eivät ole sama väri, purppura on violettia.
Kumpaan väriin se mies siis puettiin?
Onko sillä edes väliä?
Purppura herättää kyllä kysymyksiä.

Purppuraa saatiin purppurakotilosta. Yhden purppuragramman tuottamiseen tarvittiin 10 000 kotiloa. Siksi väriaine oli kalliimpaa kuin kulta aina 1800-luvulle asti, jollon keksittiin kuinka sitä tehdä synteettisesti.
Siksi on hieman arveluttavia ne raamatunkäännökset (vaikka kuinka kirjaimellista raamatunsanaa kunnioittaisikin), joissa sanotaan Jeesusta pilkanneiden sotilaiden pukeneen Jeesuksen purppuraviittaan. Purppurapukimet eivät olleet kapineita, joita kierteli sotilaanmoukkien käsissä. Jos jollakin olisi sellainen ollut, hän olisi lukinnut sen aarrearkkuun ja lähtenyt kaupittelemaan sitä jollekin äveriäälle hinnalla, jolla olisi elänyt hulppeasti loppuelämänsä eikä lykännyt verisen ja hikisen vangin päälle sotkettavaksi.

Vastauksen tähän outouteen antaa arameankielinen Raamattu (se kieli, jota Jeesus ja apostolit äidinkielenään puhuivat). Siinä käytetään väristä sanaa דזחוריתא, joka esiintyy muuallakin Raamatussa.
Niinkuin 4Moos.19:6, siinä jossa puhutaan syntiuhrin rekvisiitasta.
Helakanpunainen, niinkuin se tuleen heitettävä lanka.
Lanka siitä kankaasta, joka kerran esiintyisi erään tietyn uhrin yhteydessä.

Ja sitten oli siellä vielä isoppikorsikin, jolla ristiinnaulitulle ojennettiin sieneen imeytettyä hapanviiniä.

Se ristiinnaulittu oli se ainoa oikea uhri, jonka esikuvia kaikki edelliset syntiuhrit olivat olleet. Viaton mies vikapään asemaan alistuneena vastaamassa kaikista maailman synneistä, menneistä, olevista, tulevista, koko ihmiskunnan olemassaolon tuottama ja tuottava pahuus päällensä kasattuna.

Mutta näyttäisi siltä, ettei hänen sentään tarvinnut kuolla niiden syntien saastuttamana.
Kun oli se isoppi.

Saastuneen puhdistus tehtiin Mooseksen lakia seuraten pirskottamalla vettä isoppikorrella saastaisen päälle (4.Moos. 19:18). Niinkuin Psalmi 51:9 sanoo: ”Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin.”
Se mies kärsi ristillä kaikki maailman synnit päällään, mutta kuolemaan hän pääsi siirtymään välittömästi puhdistusrituaalin (vaikkakin epävirallisen ja yksityiskohdiltaan vapaasti sovelletun) isopilla pirskottelun jälkeen – valuvasta sienestä tarjoiltu neste taatusti roiskuu muuallekin kuin suuhun.

Ehkä siksi hän rukoili ristiinnaulitsemisen suorittaneille sotilaille anteeksiantoa (Luuk. 23:34). Isoppillapirskottelijan kun piti olla itse puhdas.

Otettuaan siitä isoppikorren päästä hapanviinin, sanoi: "Se on täytetty", ja kallisti päänsä ja antoi henkensä (Joh.19:29-30).

Jos näin on, tuonelaan hän siis astui uskontonsa lain mukaisesti puhdistettuna. Täytti niin lain yksityiskohdiltaan loppuun asti.


PS. Se arameasta suomeksi käännetty UT löytyy tästä linkistä: https://ut-arameasta.blogspot.fi/


-Ulla Rautiainen-

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Kun ylipappi nuttunsa repäisi


"Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?"

Siinä ylipappi Josef Bar Kaifas profetoi, vaikkei itse tiennytkään profetoivansa, vaan luuli lausuneeksi ihka oman ajatuksen (Joh. 11:50-51).
Joskus käy niinkin.
Jumala laittoi tekemään edes jotain oikein kun mies kerran ylipappi oli.
Paljoa muuta ei siinä viranhoidossa sitten oikein mennytkään.

Kaifas oli edellisen ylipappi Hannas ben Sethin vävypoika. Avioliitto ylipapilliseen perheeseen oli suurempana ansiona uranousussa kuin varsinaiset hengelliset hyveet. Nepotismi ruletti.

Tilanne oli vain siitä kiusallinen, että appiukko Hannas oli edelleen elossa ja hyvin toimintakykyisenä. Niin ei olisi pitänyt olla. Ylipapin viran olisi kuulunut olla elinikäinen ja kasukan siirtyä seuraajalle vasta edellisen kuoltua. Raamatussa molempia miehiä kutsutaan ylipapeiksi, joten käytännössä ylipappeja oli siis kaksi.

Vielä vaikeammaksi asian teki, että Hannas ei ollut luopunut asemastaan vapaaehtoisesti, vaan roomalainen hallinto oli erottanut hänet ja nimittänyt Rooman kannalta yhteistyökykyisemmän Kaifaan tilalle. Raamattu antaa ymmärtää, että Hannas ei suinkaan ollut vetäytynyt syrjään eläkepäivien viettoon vaan sekaantui aktiivisesti vävynsä viranhoitoon. Oli läsnä kuulustelemassa Jeesustakin (Joh. 18:13, 19-24).

Sekä Talmud että historioitsija Josefus antavat molemmista ylipapeista kuvauksen rahanahneina kiristäjinä ja oikeudenkäyntien manipuloijina. Nämä miehet eivät olleet mitään vaatimattomia kansanpalvelijoita, vaan temppelin varoilla ylellistä ylhäisöelämää eleleviä juutalaismaailman aristokraatteja.

Teologialtaan Kaifas lukeutui saddukeuksiin, sen aikakauden liberaaliteologiseen suuntaukseen. Saddukeukset eivät uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään, enkeleihin, henkiin, messiaan tulemukseen eivätkä ylipäänsä että Jumala liiemmin maailman asioihin puuttuisi.

Ylipappina oli siis mies, joka hädintuskin edes uskoi Jumalaan.

Sitten Jumala tuli hänen eteensä seisomaan.
Sanhedrinin, Jerusalemin temppelin pappeinneuvoston kokoontumiseen, jossa Kaifaan piti päättää mitä tuomiolle tuodusta miehestä sanoisi.

Oli hän sen päättänyt jo aikaa sitten.
Kuolemantuomio jumalanpilkasta.

Kuinka paljon Jumalaa marginaalitekijänä pitävä mahtoi Jumalan pilkkaamisesta oikeasti välittää? Ennemminkin tuomion motiivi oli sekä henkilökohtainen että poliittinen. Kateus, kun vangitun kansansuosio oli suurempi kuin hänen itsensä (Mark. 15:10). Sen lisäksi pelättiin hankaluuksia roomalaisten kanssa (Joh.11:48).

Ylipapin oli kuitenkin esitettävä suurta tyrmistystä vangin väittäessä itseään Jumalaksi. Perinteinen tapa juutalaiskulttuurissa oli repäistä vaatteensa mielipahan merkkinä.

Niin Kaifaskin siinä teki (Matt.26:65). Vaikuttava ele jolla lietsoa kiihtymystä vankia vastaan.
Asiassa oli vain yksi mutta, jonka Kaifas siinä tohinassa unohti.
Tai ehkä hänen meriitteihinsä ei kuulunut kovin tarkka perehtyneisyys uskonnolliseen lakiin.
Mooseksen laki nimittäin kielsi ylipapilta vaatteensa repimisen (3Moos.21:10).
Tuomitessaan toisen hän siis itse rikkoi lakia.
Kaifaan onneksi neuvosto enimmältään koostui lakiin suurpiirteisemmin suhtautuvista saddukeuksista kuin laki-intoilevista fariseuksista.
Oli se silti skandaali.


Siirrytäänpä ajassa hieman eteenpäin toiseen kohtaukseen.

Risteillä roikkuu kolme kuolevaa miestä. Sotilaat jakavat heidän vaatteitansa. Kangas oli siihen aikaan kallista, kyllä niille ottajia kelpasi, alusvaatteita myöten. Kuka ottaa mitäkin, jos jako ei mene tasapuolisesti, revitään vaatteet niin että kukin saa palan.

Sitten jakoon tulee ihokas, saumaton, kauttaaltaan ylhäältä asti kudottu, eihän sitä raaski repimällä pilata, heitetään siis arpaa ettei tarvitse palasiksi pilkkoa (Joh.19:23).

Repimätön vaate on sen keskimmäisellä ristillä riippuvan miehen, joka tästä lähin ja aina ikuisuuksiin on oleva se todellinen ylimmäinen pappi.

Kaifas jatkaa vielä jonkin aikaa virassaan, mutta se on enää ulkoinen muodollisuus. Jumala ei siinä enää ole mukana. Pappeus on repäisty toiselle, vaikkei Kaifas sitä itse käsitäkään.

Sille, joka ei lakia rikkonut missään kohdassa.


-Ulla Rautiainen-

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Historian kuuluisin oikeusmurha



Sillä galilealaisella miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Tuomio oli jo ennakkoon päätetty, koko oikeudenkäynti oikeuden irvikuva ja lopputulos viattoman miehen oikeusmurha.

Tai sitten galilealaisella oli kaikki mahdollisuudet. Sanoi voivansa kutsua enemmän kuin kaksitoista legionaa enkeleitä (Matt. 26:53). Yksi roomalainen legiona käsitti 4000-6000 sotilasta. Yhden enkelin kerrottiin lyöneen kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta (2. Kun. 19:32-37). Jos osakin niistä enkeleistä olisi samaa kaliberia niin voimasuhteet olisivat ehdottomasti galilealaisen puolella.

Se oikeudenkäynti ei kenenkään mielestä mennyt niin kuin olisi toivottu.

Ongelma oli, että kukaan ei olisi halunnut tuomita syytettyä. Käytiin kaikki tahot läpi, vankia retuutettiin edestakaisin juutalaisen pappisneuvoston, neljännesruhtinas Herodeksen ja roomalaisen maaherra Pilatuksen väliä. Jokainen odotti jonkun toisen tekevän päätöksen.

Rooman vallan alaisuudessa juutalaispapeilla ei tietysti ollutkaan virallista lupaa kuolemantuomioiden langettamiseen, mutta äkkiäkös ovelat miehet olisivat järjestäneet – niin kuin Stefanoksenkin tapauksessa (Apt:7:59) – ”spontaanisti” villiintyneen kansanjoukon suorittamaan kivityslynkkauksen.
Jostain syystä he kuitenkin halusivat hoitaa ongelman virallisia teitä tai ehkä syytetyn kansansuosio oli niin suunnaton, ettei salamurhasuunnitelmat onnistuneet.

Nukkehallitsija Herodeksen asema Rooman alaisuudessa oli sen verran kiikkerä, että häntä kiinnosti enemmän välien kuntoon saaminen maaherran kanssa kuin vangin syyllisyys tai syyttömyys.
Yhdeltä profeetalta hän oli juhlahumussa pannut pään poikki ja lietsonut Kastajan kannattajia levottomuuksiin.
Kannattiko siis enempää valloittajien varpaille käydä astumaan heidän oikeusjärjestelmäänsä ohittamalla? Tämän vangin lähettäminen takaisin Pilatukselle oli alamaisuudenele, joka toimikin. Herodes ja Pilatus tulivat sinä päivänä ystäviksi keskenään; he olivat näet ennen olleet toistensa vihamiehiä (Luuk.23:12).

Roomalainen maaherra Pilatus piti galilealaista syyttömänä mihinkään oikeaan rikokseen ja juutalaisuskonnon teologiset kiistat eivät häntä kiinnostaneet. Hän tajusi koko jutun olevan keitetty kokoon papiston kateudesta eikä hän aikonut antaa hyväksikäyttää itseään näiden keskinäisessä valtapelissä. Asiasta tuli arvovaltakysymys, hänen viranhoitoaan eivät juutalaispapit ohjailisi.

Oikeudenkäynneissä ei edes keksitty kunnollista syytä, mistä mies tuomita. Juutalaisneuvoston edessä todistajat sekoilivat puhumalla toisiaan vastaan, olivat ilmiselvästi lahjottuja valehtelemaan eikä mitään pitävää saatu esille. Herodes löi koko jutun leikiksi ja keskittyi eteensä raahatun miehen pilkkaamiseen. Pilatus kieltäytyi ottamasta kantaa uskonnollisiin kiistoihin.

Mahdollisuudet saada galilealainen rabbi ristinpuulle alkoivat huveta kuin vesi seulasta. Raukeaisiko yritys tyhjään? Siinä oli syy hätääntyä – tuomioistuimen molemmin puolin.

Kahlehdittu galilealainen ei ollut ollenkaan niin avuton kun miltä päällepäin näytti. Saarnamiehestä kuolemaantuomituksi vajoaminen ei ollut vahinko, onnettomuus eikä työtapaturma. Tosiasiassa koko tilanne oli yksityiskohtia myöten hänen itsensä tarkasti suunnittelema.
Tätä vartenhan hän tänne maankamaralle oli astelemaan tullutkin, eräänlaiseen itsemurhatehtävään, jossa kuoleminen oli missionsa pääkohta, koko ihmiseksitulo-operaation kliimaksi. Jos se jäisi nyt tekemättä, silloin olisi piru merrassa ja koko hanke mennyt mönkään.

Galilealaisen nähdessä, että ei tästä valmista tulisi ilman apua, hän sitkeän vaikenemisen jälkeen puhkeaa puhumaan ja tarjoaa kuin tarjottimella hyvän syyn tuomioonsa: "Olen (Jumalan Poika); ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman (eli Jumalan) oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvissä". Siinä on, ottakaa nyt siitä niin päästään lopultakin itse asiaan.

Se riittää juutalaisneuvostolle jumalanpilkaksi, mutta ongelmana on vielä Pilatus. Ei roomalaista hetkauta, jos joku peräkylän hurmahenki kuvitteleekin olevansa jumalsukuinen. Roomalaisilla oli varsin vapaamielinen suhtautuminen jumaliin. Ei niiden lukumäärää tarvinnut rajoittaa. Maaherraa varten pitää keksiä eri syyte. Poliittisempi.

”Galilealainen väittää olevansa juutalaisten kuningas, ja jos sen sallit, niin et ole keisarin ystävä.” Se tepsii ja Pilatus säikähtää. Kantelevat vielä keisarille ja sitten onkin piru merrassa.
Keisarina on vainoharhainen Caprin saarelle eristäytynyt Tiberius, joka tunnettiin mielivaltaisen väkivaltaisena ihmisvihaajana. Pilatuksen nimi liitettiin jo ikävästi salaliitosta teloitettuun Sejanukseen ja lisäepäilykset uskollisuudesta olisivat kuolemaksi. Pilatus tekee mitä tehtävä on, vaikka peseekin kätensä moraalisesta vastuusta.

Syytetty on tyytyväinen, saatinhan homma hoidettua, vaikka välillä näyttikin epätoivoiselta. Mutta kyllä siinä taas nähtiin, että eivät ihmiset itsekseen mitään saa aikaan, edes Jumalaa ristinpuulle naulittua.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Sanctum



Joskus
sielun pimeässä yössä
rukoukset ovat huutoa tyhjyyteen
vastassa Jumalan hiljaisuus.


Joskus
rukoukset ovat sielun sulkevien muurien takomista.
Sanoja, jotka eivät synny eivätkä kasva
tomuruumiini vankeudesta ulos.



Sanctum


Joskus
sielun hiljaisuudessa
sanattomassa olemisessa
tuntea Jumalan paino sieluni sisällä.

Silloin olla kuin puu, jonka oksiston lävitse tuuli käy
kuin seisoa lentävän linnun siipien päällä
tomuruumiini pyhään tuleen pukeutuneena.

Lausuen sitä rukousta,
jossa Kolminaisuus keskustelee keskenään
ja olla
sivustakuulijana kokemassa ihmettä
kun Jumala virtaa lävitseni.



-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Galilealainen arvoitus


2000 vuoden takaisessa Galileassa riideltiin. Oli epäselvyyttä tuosta omavaltaisesta nasaretilaisesta saarnaajasta. Mikä hän oikein miehiään oli? Mielipiteet jakautuivat ääripäihin; osa piti häntä Jumalan lähettämänä messiaana, osa demonien riivaamana sekopäänä.

”Tutki ja näe, ettei Galileasta nouse profeettaa." joku kirjanoppineista ratkaisi kiistan (Joh 7:52). Uskonnolliset johtomiehet olivat tyytyväisiä, asia oli saatu selväksi.

Päättelyketjussa vain useampikin kohta meni vikaan:
  1. Se että jotain ei ole tapahtunut aikaisemmin, ei takaa ettei sitä voisi tapahtua myöhemmin.  
  2. Itse asiassa olikin tapahtunut. Kirjanoppinut ei ollutkaan niin kirjoituksia tunteva kuin mitä luuli  olevansa. Galileasta oli ennenkin noussut profeetta. Se kuuluisa kalan nielaisema Joona Amittain poika oli kotoisin Gat-Heferin kylästä, vain nelisen kilometrin päästä Nasaretista. (2. Kun. 14:25) 
  3. Väitteen esittäjällä ei ollut kaikkea tietoa nasaretilaiseksi sanotun miehen syntypaikasta. Asiantuntevat olivat ilmeisesti visusti salanneen Betlehemin osuuden tapahtumaan. Mikä viisasta olikin, Betlehemin lastenmurhan määränneen kuninkaan poika oli vallassa ja olisi saattanut saada ikävän idean jos olisi kuullut isänsä järjestämän verilöylyn varsinaisen kohteen olevan edelleen elossa ja hyvinvoivana.
Tässä tarinassa opetus on, että luulo ei ole tiedon väärti eikä kannata luulla tietävänsä asiasta, ennen kuin todella tietää asiasta.


-Ulla Rautiainen-

torstai 1. maaliskuuta 2018

Profeetan palkasta


Luuliko joku että profeetaksi kannattaa hakea, että saisi arvokkaan, ehkä jopa palkatun aseman ja viran seurakunnassa, että saisi vaikuttaa asioihin, saada jotain tärkeää aikaan, tulla suosituksi ja saada paljon kavereita?

Ei kannata.
Kysy vaikka Aamokselta, siltä joka viljeli metsäviikunapuita, jolla oli lammaslaumoja Tekoassa ja joka näki näkynsä kaksi vuotta ennen maanjäristystä.

Aamokselle kävi näin: ”Amasja, Beetelin pappi, lähetti Jerobeamille, Israelin kuninkaalle, tämän sanan: "Aamos on tehnyt salaliiton sinua vastaan Israelin heimon keskuudessa. Ei maa kestä kaikkea, mitä hän puhuu. … Ja Amasja sanoi Aamokselle: "Sinä näkijä, mene matkaasi ja pakene Juudan maahan, syö leipäsi siellä ja ennusta siellä. Mutta Beetelissä älä ennusta enää, sillä se on kuninkaan pyhäkkö ja valtakunnan temppeli." (Aam.7:10,12-13)
Aamos vaiennettiin seurakunnassa, karkotettiin maasta ja lähetettiin henkipattona pakenemaan kuninkaan vihaa.
Niin siinä kävi.
Oli vallassa semmoinen mentaliteetti että ”... ymmärtäväinen vaikenee tänä aikana, sillä se on paha aika.” (Aam. 5:13)
Että parempi viisaan pitää päänsä kiinni jos ei halunnut vaikeuksia.
Ja Aamoksenkin sanoa "En minä ole profeetta...”, vaikka olikin profeetta. (Aam.7:14) Olosuhteet kun oli semmoiset, ettei siinä profetiuttaan kannattanut hirveästi mainostaa.

Eivät muutkaan profeetat Raamatussa juhlineet.

Ei Jesajankaan arvokkuutta parantanut kun Jumala komensi profeettansa riisumaan vaatteensa ja esittämään havainnollistavaa performanssia nöyryytetyistä sotavangeista joita kuljetetaan alasti takapuolet paljaina. Eikä se ollut mikään lyhyt viuhahdus vaan näytelmää piti ylläpitää kolme vuotta. (Jes. 20:2-4)
Mikähän nykyseurakunta nyt toteutettuna tunnistaisi moisessa touhussa Pyhän Hengen ohjauksen?
Eivät tietenkään tunnistaneet silloinkaan.
Se ero on profeetassa ja muissa. Profeetta tunnistaa Jumalan vaikutuksen vaikka se kuinka arvaamattoman erikoislaatuista olisi.
Ja yleensä joutuu sen seurauksena vaikeuksiin niiden muiden taholta.
Kuningas Hiskia sentään uskoi Jesajaa vaikka tämä toikin ikävän sanoman.
Vaatii uhkarohkeutta mennä sanomaan kuninkaalle: ”Sinä kuolet.” (Jes. 38:1)
Semmoisesta saattoi sanomantuojakin kuolla.

Muillekin ”Herran koskettamille” kasaantui ongelmia.

Muutamia esimerkkejä:
Miikaa Sidkia, Kenaanan poika löi ja kuningas laittoi vankilaan. (1.Kun. 22:24, 27)
Jeremian vastoinkäymiset ovat jo niin pitkä luettelo, ettei tähän kannata laittaa.
Johannes Kastajalta lyötiin pää poikki.
Ja se Raamatun suurin profeetta lyötiin ristinpuulle.

Enimmäkseen profeetat saivat palautteeksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja sanomansa vähättelyä.

Mutta tämä kaikkihan on Vanhan Liiton aikaa. Kyllä nykyseurakunnissa oikeat profeetat tunnistetaan ja annetaan arvo.

Höh. Noinkohan?
Ei jumalallisen kipinän tunnistaminen niin itsestään selvää nykyuskonyhteisöissäkään ole.

Profeetan palkka ja motivaattori onkin jotain muuta kuin maanpäällisiä etuisuuksia. Herran koskettamalle Herran kosketus on riittävä ja jopa ylenmääräinen palkka. Sen takia ottaa vastaan vaikka minkälaisia hankaluuksia.

Joten kyllä profetaalisuutta kannattaa tavoitella.



-Ulla Rautiainen-