Rujo runo

Runot jyrisevät päässäni.

Ei mitään hempeitä säkeitä

tuulesta, auringosta tai kukkien tuoksusta.

Näissä runoissa

aurinko on tulinen pätsi,

tuuli metsiä kaatava myrsky

ja kukkakedot kasvavat vasta myrskyn raivaamille aukeille.

Näitä runoja kirjoittaessani

kynäni karjuu

ja muste polttaa paperia rikki.

Kuka haluaa niitä lukea?

Kuka tohtii kuulla?

Eivät ne ole 

mieltä hellivää viihdettä,

ei niitä lukemalla mieli rauhoitu.

Kuka sanoo 

että runojen on kerrottava vain kauneudesta?

Vuori puhuu kallion kieltä,

kivivyöryjen jyminää,

jään halkomien paasien pauketta,

tuulen jyminää vuorten kupeissa.

 Rajuja runoja rajuista aiheista.

Vastenmielisiä niille

jotka haluavat pysyä kesänkauniilla kukkaniityillä.

Nämä runot ovat niille

jotka menevät talvimyrskyisiin erämaihin,

autioille vuorille

ja leviathanien asuttamille merenselille.

Nämä runot ovat

kotka syöksymässä saaliin kimppuun.

Repii lihat luista,

halkaisee luutkin ja juo ydinmehut.

Nämä runot ovat jäniksen kirkaisu

kotkan kynsien tarttuessa

 avuttomaan lihaan,

 repiessä elämän ulos.

Nämä runot ovat 

pesään kuolevat jäniksenpoikaset

kun emon veri on levinneenä kotkan sulille.

Nämä runot ovat 

kotkanpoikasten elämä

kun ne pitkän nälän jälkeen saavat ruokaa pesäänsä.

Minkä osan näistä runoista haluat kuulla? 

-Ulla Rautiainen-

Hengellistä väkivaltaa

Olin mieheni kanssa viikonloppuna eräässä helluntaiseurakunnassa Hengellinen väkivalta-seminaarissa. Enimmäkseen tuttua asiaa, olen lukenut siitä aiheesta kaiken käsiin saamani mitä suomenkielellä on julkaistu. Asiaan on tutustuttu myös kokemusperäisesti; on kierretty monenlaista seurakuntaa, hengellistä yhteisöä ja uskonnollista kokoonpanoa ja nähty, tehty ja koettu kaikenlaista.
Todella ikäviä juttujakin.
Semmoisia joita ei todeksi uskoisi ennen kuin omalle kohdalle kolahtaa.

Toiveita herättävää edistystä on, että seminaarin järjestänyt uskonyhteisö on havahtunut asiaan niin että halusi olla järjestämässä seminaaria aiheesta. Tilaisuus oli erittäin onnistunut, asiantunteva ja asioista oikeilla nimillä puhuva. Tuntui hyvältä saada vahvistusta omille havainnoille.

Yleisesti ottaen hengellisen väkivallan voi määritellä niin, että se on pahantekoa Jumalan nimissä ja mukamas Jumalan valtuuttamana.
Sen takia siihen sisältyy erityinen pirullisuus verraten muunlaiseen väkivaltaan. Se tavalla tai toisella rikkoo tai ainakin vääristää uhrin jumalasuhteen – saa Jumalan näyttämään ja tuntumaan enemmän paholaiselta kun hyvältä.
Muussa väkivallassa, fyysisessä, henkisessä, seksuaalisessa uhri voi vielä hakea turvaa, lohtua ja apua Jumalalta, mutta hengellisen väkivallan kohteeksi joutunut helposti kokee, että Jumalakin on pahantekijän puolella ja mites siinä sitten apua siltäkään taholta pyydät?

Jollain tavalla väärinkäytöksiä esiintyy kaikissa uskonyhteisöissä, ihmisistä kun ne koostuvat eikä pelkästään täydellisten ihmisten yhteisöä vielä ole missään kokoontunut.
Mielestäni kaksi asiaa kuitenkin on, jotka määrittelevät, onko yhteisö terve ja turvallinen vai ei:

•  Onko väkivalta yhteisön oppi-, sääntö- valta- ja käytäntörakenteissa (kirjoitetuissa tai kirjoittamattomissa). Jos väkivalta sisältyy jo yhteisön rakenteisiin, sitä vastaan on aika vaikea yksittäisen ihmisen puolustautua tai toivoa saavansa oikeutta ja korjausta asiaan.
• Jos yhteisössä vallitsee sellainen lojaalisuuden puutteen mentaliteetti, jossa kukaan ei nouse puolustamaan loukattua, seisomaan näkyvästi rinnalla ja korottamaan ääntänsä väärintekoa vastaan, tekee se käytännössä väkivallasta hyväksyttyä. Kuten psykiatri Jorma Tähkä sanoo: ”Vaikeneminen ja puuttumattomuus tarkoittavat hyväksymistä. Jos yhteisö sallii vakavan kiusaamisen, yhteisössä vallitsee passiivinen sadismi.” Sama kuin koulukiusaamisjutuissa: yksi kiusaa ja muu joukko katsoo passiivisena vierestä tekemättä mitään uhrin auttamiseksi.

Epäterveen yhteisön tunnusmerkeistä on niin erinomaisen hyvin Perttu Pulkkinen kirjoittanut omassa blogissaan ettei minun tarvitse toistaa samoja asioita. Nostan näytteeksi yhden hyvän pointin: ”Ahdistavassa uskonnollisuudessa hyljätyksi tulemisen pelkoa käytetään hyväksi ihmisten kontrolloimisessa. Rikkinäisillä ihmisillä hyljätyksi tulemisen pelko on suuri ja tällä on helppo pelata huomaamattomasti.” Loput pääsee lukemaan tästä linkistä, suosittelen:
https://perttupulkkinen.wordpress.com/2010/12/04/terve-ja-epaterve-uskonnollisuus/


-Ulla Rautiainen-

Luotoruno

Olen yksinäisen luodon lapsi,
jota tuulet tuivertavat
ja viimat viskelevät.
Meri luotoni ympärillä kuohuu
suurina aaltovuorina ja vesirotkoina
pitäen valtaisaa pauhua ja jyminää
kun se ylpeät tyrskynsä paiskaa
päin meren silittämää kallioseinää
joka merimuurina sulkee minut luotoni sisään
keskelle tätä kivistä linnoitusta.


Täällä minulla ei ole muuta
kuin toivo Sinusta.
Hiljaiseen sydämeeni istutettu usko
että jonain päivänä
vettä pitkin kävelevä hahmosi
astuu myrskyn halki
ja hakee minut luoksesi.
Eikä kukaan koskaan ole tietävä
missä minä olin ja minne minä lähdin
kun lennämme kuin kaksi lokkia
ylös tähtiavaruuteen.
Tarpeeksi vahvasiipisinä
jottemme takerru tuulivirtojen vietäviksi
vaan otamme itse suuntamme.
Kyllä, minä uskon että jonain hetkenä
Sinä vielä tulet.

-Ulla Rautiainen-