Hengellistä väkivaltaa

Olin mieheni kanssa viikonloppuna eräässä helluntaiseurakunnassa Hengellinen väkivalta-seminaarissa. Enimmäkseen tuttua asiaa, olen lukenut siitä aiheesta kaiken käsiin saamani mitä suomenkielellä on julkaistu. Asiaan on tutustuttu myös kokemusperäisesti; on kierretty monenlaista seurakuntaa, hengellistä yhteisöä ja uskonnollista kokoonpanoa ja nähty, tehty ja koettu kaikenlaista.
Todella ikäviä juttujakin.
Semmoisia joita ei todeksi uskoisi ennen kuin omalle kohdalle kolahtaa.

Toiveita herättävää edistystä on, että seminaarin järjestänyt uskonyhteisö on havahtunut asiaan niin että halusi olla järjestämässä seminaaria aiheesta. Tilaisuus oli erittäin onnistunut, asiantunteva ja asioista oikeilla nimillä puhuva. Tuntui hyvältä saada vahvistusta omille havainnoille.

Yleisesti ottaen hengellisen väkivallan voi määritellä niin, että se on pahantekoa Jumalan nimissä ja mukamas Jumalan valtuuttamana.
Sen takia siihen sisältyy erityinen pirullisuus verraten muunlaiseen väkivaltaan. Se tavalla tai toisella rikkoo tai ainakin vääristää uhrin jumalasuhteen – saa Jumalan näyttämään ja tuntumaan enemmän paholaiselta kun hyvältä.
Muussa väkivallassa, fyysisessä, henkisessä, seksuaalisessa uhri voi vielä hakea turvaa, lohtua ja apua Jumalalta, mutta hengellisen väkivallan kohteeksi joutunut helposti kokee, että Jumalakin on pahantekijän puolella ja mites siinä sitten apua siltäkään taholta pyydät?

Jollain tavalla väärinkäytöksiä esiintyy kaikissa uskonyhteisöissä, ihmisistä kun ne koostuvat eikä pelkästään täydellisten ihmisten yhteisöä vielä ole missään kokoontunut.
Mielestäni kaksi asiaa kuitenkin on, jotka määrittelevät, onko yhteisö terve ja turvallinen vai ei:

•  Onko väkivalta yhteisön oppi-, sääntö- valta- ja käytäntörakenteissa (kirjoitetuissa tai kirjoittamattomissa). Jos väkivalta sisältyy jo yhteisön rakenteisiin, sitä vastaan on aika vaikea yksittäisen ihmisen puolustautua tai toivoa saavansa oikeutta ja korjausta asiaan.
• Jos yhteisössä vallitsee sellainen lojaalisuuden puutteen mentaliteetti, jossa kukaan ei nouse puolustamaan loukattua, seisomaan näkyvästi rinnalla ja korottamaan ääntänsä väärintekoa vastaan, tekee se käytännössä väkivallasta hyväksyttyä. Kuten psykiatri Jorma Tähkä sanoo: ”Vaikeneminen ja puuttumattomuus tarkoittavat hyväksymistä. Jos yhteisö sallii vakavan kiusaamisen, yhteisössä vallitsee passiivinen sadismi.” Sama kuin koulukiusaamisjutuissa: yksi kiusaa ja muu joukko katsoo passiivisena vierestä tekemättä mitään uhrin auttamiseksi.

Epäterveen yhteisön tunnusmerkeistä on niin erinomaisen hyvin Perttu Pulkkinen kirjoittanut omassa blogissaan ettei minun tarvitse toistaa samoja asioita. Nostan näytteeksi yhden hyvän pointin: ”Ahdistavassa uskonnollisuudessa hyljätyksi tulemisen pelkoa käytetään hyväksi ihmisten kontrolloimisessa. Rikkinäisillä ihmisillä hyljätyksi tulemisen pelko on suuri ja tällä on helppo pelata huomaamattomasti.” Loput pääsee lukemaan tästä linkistä, suosittelen:
https://perttupulkkinen.wordpress.com/2010/12/04/terve-ja-epaterve-uskonnollisuus/


-Ulla Rautiainen-